Monthly Archives: huhtikuu 2020

Herra Hidas ja tylsyyden sietämisen taito

Posted on by
Vastaus

Jos tylsyyden huipentumaa kysyttäisiin jossakin tietokilpailussa, rouva Impulsiivinen tietäisi vastauksen sekuntiakaan miettimättä. Teksti-TV. Joku saattaa nyt ajatella, että onko semmoista enää edes olemassa. No eihän sitä olekaan useimmille meistä. Mutta herra Hitaalle Teksti-TV edustaa korkean tason viihdettä ja jännittävää elämää.

Herra Hidas saattoi tuijottaa Teksti-tv:n vihreänkeltaisia numeroita ja kirjaimia illat pitkät silminnähden innostuneena. Rouva Impulsiivinen ei voinut olla kysymättä, että mitä ihmettä. Herra Hidas selitti innostuneena, että joku joukkue jossakin pelasi jotakin, ja kohta saattaisi tulla maali tai kori tai piste. Sen näki siitä, että yksi numero ruudulla vaihtui. Ja sitä herra Hidas jännittyneenä odotti.

Rouva Impulsiivinen ei voinut ymmärtää, miksei voinut vaikka pyyhkiä pölyjä koko talosta ja käydä sitten tarkistamassa, oliko numero muuttunut vaiko eikö. Sitten voisi vaikka imuroida ja taas hypätä katsomaan, onko numero muuttunut. Hyvin ehtisi vaikka käydä kaupassa ja taas tarkistaa, onko muutosta. Mutta ei. Menisi kuulemma tunnelma ja jännitys ja into. Ideana oli se, että siinä oltiin ikään kuin katsomossa kannustamassa. Vaikkei mitään näkynytkään.

Rouva Impulsiivinen oli yrittänyt katsoa Teksti-TV:tä herra Hitaan kanssa. Yrittänyt ymmärtää ja innostua. Mutta ei. Liikkumattomien numeroiden tuijottaminen sai aikaan vain sen, että rouva Impulsiivinen tunsi pakottavaa halua kävellä paljain jaloin Lego-palikoiden päällä ja työntää kielensä jäiseen rautaan.


Koska Lego-palikoita tai jäistä rautaa ei ollut lähettyvillä, rouva Impulsiivinen tarttui silitysrautaan. Samalla hän katseli kuinka Supernanny laittoi teeveessä kaikki maailman lapset ojennukseen ja ruotuun. Niin ihanan terapeuttista. Tarve kävellä Lego-palikoiden päällä alkoi haihtua ilmaan silitysraudan höyryjen myötä. Lakanat silisivät pehmeiksi ja lapset muuttuivat tottelevaisiksi. Herra Hidas hihkui innosta yläkerrassa, koska numero vaihtui ruudulla. Rouva Impulsiivinen hengitti syvään ja nautti siitä, että pienen hetken kaikki oli juuri niin kuin pitää. 

Mitä parisuhteesta oppii kolmessakymmenessä vuodessa

Posted on by
Vastaus

Kirjoitin taannoin blogissani listauksen, mitä viisikymppinen on oppinut elämästä. Nyt teki mieli tarkistaa, mitä tähän mennessä on oppinut parisuhteesta. Kolmessakymmenessä vuodessa ihminen nimittäin oppii yhtä ja toista, vaikkei mikään parisuhdeguru olisikaan. Nämä opit on kerätty kahden täysin erilaisen tyypin salamarakkaudesta alkaneesta, välillä tuuliseksi taistelutantereeksi muuttuneesta liitosta, jossa on kaikesta huolimatta riittänyt rakkautta ja huumoria – ja sitä tärkeintä: tahtoa. Pappi ei kysynyt meitä vihkiessään, että rakastammeko, vaan että tahdommeko rakastaa. Kovien paikkojen yli mennään sillä, että edes tahtoa on, vaikka rakkaus loistaisi juuri silloin poissaolollaan.

Parisuhteet ovat aina tekijöidensä näköisiä ja oloisia, siksi kaikissa pitkissä liitoissa ei varmaankaan opi näitä samoja asioita. (Toivoisin tietenkin, että juuri näillä ohjeilla kaikki Suomen parisuhteet pelastuisivat.)

1) Opettele tuntemaan itsesi. Siis se todellinen. Ei se kumppanin/äidin/isän/jonkun toivetyyppi. Muuten on vaikea sanoa toiselle, mitä tarvitsee ja mistä menee rikki.

2) Tutustu siihen toiseen. Kysy. Älä oleta.

3) Muista, että toista ei voi muuttaa. Ei, vaikka kuinka olisi hyvä tahto ja tarkoitus.

4) Parisuhde on kuin kevätsää: vaikka tänään olisi hirveää, huomenna voi jo olla ihanaa.

5) Kriisi ei tarkoitakaan suhteen loppua, vaan kasvun paikkaa molemmille. Jotain parempaa on tulossa. Ei ehkä heti, mutta tulossa.

6) Hemmottele kumppania tavoilla, joista hän pitää. Ei niillä, joista vain sinä pidät.

7) Toisen erilaisuus voikin olla rikkaus eikä pelkkä riesa – ehkä peräti oma kasvusuuntasi?

8) Rakkaus katoaa joskus toviksi talviunille. Silloin mennään tahdonvoimalla.

9) Parisuhteessa on erilaisia vaiheita, jotka kaikki menevät ennen pitkää ohi. This too shall pass.

10)  Silti kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin sitä toista katsoessa voivat polvet suloisesti notkahtaa, etkä ollenkaan muista, ettette olekaan enää nuoripari.

Pitkästä kokemuksesta huolimatta vaikeita ovat edelleen kohdat 2 ja 3. Aina tasaisin väliajoin sitä sortuu kuvittelemaan, että kyllä minä tiedän, mitä se tahtoo ja että kyllä se nyt pikkuisen semmoiseksi ja tämmöiseksi ainakin voisi muuttua. Siksi listaan on tärkeä lisätä kohta 11: Anna anteeksi itsellesi – ja sille toiselle. Ja muista, että huomenna on uusi päivä. 

Kuva: Jari ”Jasu” Haapala 1987

Kurjet ja minä

Posted on by
Vastaus


Tänään kohtasin taas tutun kurkipariskunnan pellon reunassa, samassa kohdassa kuin joka ikinen kevät. Ainakin haluan ajatella, että se on sama pariskunta. Koskaan en ole saanut niistä kuvaa, koska juuri silloin minulla ei ole ollut puhelinta mukana tai hetki on ollut niin maaginen, ettei sitä ole voinut pilata kuvaamisella. Nuo kurjet käyttäytyvät sikäli oudosti, että ne eivät piittaa minusta ja Hurrista tippaakaan ja päästävät meidät hyvinkin lähelle. Siitä tietysti kuvittelen, että ne tuntevat minut ja koirani ja tietävät meidät vaarattomiksi, melkein moikkaavat siinä ruokailun lomassa. Joka ikinen kerta kurkien kohtaaminen nostaa kyyneleet silmiini, enkä yhtään ymmärrä, miksi.

Ehkä se liittyy siihen, että on kevät. Kevät jyrää minut joka vuosi liiskaksi, pusertaa mehut kevätkukkien ravinnoksi. Kurkien saapuminen on minulle kaiketi merkki selviytymisestä. Jos nuo ovat selviytyneet tänne, minäkin selviydyn. Ja elämän jatkumisesta: siinä ne taas ovat, kaikesta koronasta ja muusta huolimatta kurjet ruokailevat siinä kaikessa rauhassa käsittämättömän kauniina, ylväinä kuin kuninkaalliset – ja täynnä jotakin, jota haluaisin imeä itseeni. Jotakin viisasta ja ikiaikaista. Tyyntä ja ylvästä.

Oli aivan pakko katsoa Pohjolan Voimaeläin -kirjasta, mitä voimaa kurki edustaa. Olin hivenen pettynyt, kun siellä luki vastuullisuus. Olin toivonut jotakin luovuutta ja leiskuntaa, joihin olisi ollut kiva samaistua ja kuvitella, että olisi itsekin vähän sellainen. Mutta että arkisen puuduttava vastuullisuus, josta ei tule mieleen mitään muuta kuin painavat kauppakassit ja sänkyyn kaatava migreeni. Joskus minua on hyvää tarkoittaen kehuttu vastuulliseksi, mutta silloinkin se on kuulostanut korvissani samalta kuin takakireä suorittaja. Niin mieluusti olisin jotakin kepeämpää kuin vastuullinen. Mikä siis kuitenkin lopulta olen. Ehkä minun on korkea aika oppia arvostamaan tuota arkisen kuuloista vastuullisuutta, ja jos se näyttää vähääkään kurjelta, sen on pakko olla kaunis vahvuus.

Suomalaisessa mytologiassa kurjen ajateltiin kannattelevan koko taivaankantta. Kurkiparka. Toisaalta mytologiassa vain ajateltiin niin ja kurki on ollut niistä aatoksista onnellisen tietämätön. Itselläni on koko aikuisen ikäni ollut kummallinen harhaluulo siitä, että minunkin pitää kannatella koko taivaankantta tai ainakin melkein kaikkia asioita sen alapuolella. Ehkä olisi aika luopua tuosta ylivastuullisuudesta ja alkaa kantaa tavallista, tervettä, ihmisen kokoista vastuuta. Kaikki vahvuudet muuttuvat vammoiksi, kun ne pullistuvat liikaa. Kurki olkoon esikuvani terveestä vastuullisuudesta:

Siinä ne levittelivät siipiään ja kohosivat lentoon, vaikka minä pillitin pellon reunassa. Kas, kun minun pillitykseni ei ollut mitenkään kurkien vastuulla. Ne räpyttelivät siipiään hitaasti ja hartaasti kuin alleviivaten viestiään: katsos, näin karistellaan turhat painolastit hartioilta. Kanna vastuuta vain sen verran, että jaksat vaivatta lentää.


Kuva Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläin -korteista.

Kirjavinkki: Pohjolan Voimaeläimet, Maaretta Tukiainen ja Markus Frey

Herra Hidas totuuden torvena

Posted on by
Vastaus

Yhtä asiaa rouva Impulsiivinen oli aina hiukan kadehtinut herra Hitaalta: suoraan sanomisen taitoa. Joskus se oli tietenkin viheliäisintä ikinä, mutta silti semmoisella taidolla olisi ollut paljonkin käyttöä rouva Impulsiivisen elämässä.

Rouva joutui nimittäin alinomaa tilanteisiin, joissa lopputulos ei ollutkaan aivan toivottu. Niin kuin nyt vaikka kampaajalla. Jos hiusten värjäys ja leikkaus nosti pettymyksen kyyneleet rouvan silmiin, hän pinnisteli kuitenkin kiittelemään ja kehumaan kampaajalle, että ai kun kiva tuli. Jotta kampaajalle ei tulisi paha mieli. Ja sitten kotona itkemään herra Hitaalle, että aivan hirveä huuhkajan peräpää. Tai jos leipomosta tilattu kakku näytti aivan ekaluokkalaisen tekeleeltä, rouva kiirehti kiittelemään, että ai kun soma. Jotta leipurille ei tulisi paha mieli. Kotona sitten itkemään herra Hitaalle, että tämmöisestäkö kyhäelmästä sitä piti ihmisen maksaa.

Herra Hidas oli toista maata. Hän sanoi sumeilematta, että nyt en ole tyytyväinen, sai rahat takaisin ja lahjakortin päälle. Lopulta jäi vielä kummasti sellainen vaikutelma, että kenellekään ei jäänyt tilanteessa paha mieli. Rouva ihaili tätä taitoa, muttei ymmärtänyt kuinka semmoiseksi suorapuheiseksi oppisi. Aina karkasi suusta, että ei haittaa ollenkaan, vaikka haittasi niin herkuleesti.

Toisinaan rouva Impulsiivinen ei kauheasti ihaillut herra Hitaan suorapuheisuutta. Erään kerran herra Hidas tokaisi johonkin tilanteeseen, että ”sinä olet kyllä hassu”. – Tarkoitit kai ihana, rouva yritti. – No sitäkin, herra Hidas myönsi. – Etten peräti maailman ihanin? rouva kerjäsi vielä. – Siitä en tiedä, koska en ole tavannut kaikkia maailman naisia. Rouva oli tästä loukkaantumaisillaan, mutta oivalsi sitten, että tuohan oli tavallaan kohteliaisuus. Vaikka jossakin maapallon laidalla saattoi hyvinkin olla vielä ihanampi nainen, herra Hidas oli silti valinnut hänet ja sitoutunut häneen. Kyllä semmoisen pitää ihmiselle riittää. Niin että ei haittaa ollenkaan.