Yhtä asiaa rouva Impulsiivinen oli aina hiukan kadehtinut herra Hitaalta: suoraan sanomisen taitoa. Joskus se oli tietenkin viheliäisintä ikinä, mutta silti semmoisella taidolla olisi ollut paljonkin käyttöä rouva Impulsiivisen elämässä.

Rouva joutui nimittäin alinomaa tilanteisiin, joissa lopputulos ei ollutkaan aivan toivottu. Niin kuin nyt vaikka kampaajalla. Jos hiusten värjäys ja leikkaus nosti pettymyksen kyyneleet rouvan silmiin, hän pinnisteli kuitenkin kiittelemään ja kehumaan kampaajalle, että ai kun kiva tuli. Jotta kampaajalle ei tulisi paha mieli. Ja sitten kotona itkemään herra Hitaalle, että aivan hirveä huuhkajan peräpää. Tai jos leipomosta tilattu kakku näytti aivan ekaluokkalaisen tekeleeltä, rouva kiirehti kiittelemään, että ai kun soma. Jotta leipurille ei tulisi paha mieli. Kotona sitten itkemään herra Hitaalle, että tämmöisestäkö kyhäelmästä sitä piti ihmisen maksaa.

Herra Hidas oli toista maata. Hän sanoi sumeilematta, että nyt en ole tyytyväinen, sai rahat takaisin ja lahjakortin päälle. Lopulta jäi vielä kummasti sellainen vaikutelma, että kenellekään ei jäänyt tilanteessa paha mieli. Rouva ihaili tätä taitoa, muttei ymmärtänyt kuinka semmoiseksi suorapuheiseksi oppisi. Aina karkasi suusta, että ei haittaa ollenkaan, vaikka haittasi niin herkuleesti.

Toisinaan rouva Impulsiivinen ei kauheasti ihaillut herra Hitaan suorapuheisuutta. Erään kerran herra Hidas tokaisi johonkin tilanteeseen, että ”sinä olet kyllä hassu”. – Tarkoitit kai ihana, rouva yritti. – No sitäkin, herra Hidas myönsi. – Etten peräti maailman ihanin? rouva kerjäsi vielä. – Siitä en tiedä, koska en ole tavannut kaikkia maailman naisia. Rouva oli tästä loukkaantumaisillaan, mutta oivalsi sitten, että tuohan oli tavallaan kohteliaisuus. Vaikka jossakin maapallon laidalla saattoi hyvinkin olla vielä ihanampi nainen, herra Hidas oli silti valinnut hänet ja sitoutunut häneen. Kyllä semmoisen pitää ihmiselle riittää. Niin että ei haittaa ollenkaan.