Tänään kohtasin taas tutun kurkipariskunnan pellon reunassa, samassa kohdassa kuin joka ikinen kevät. Ainakin haluan ajatella, että se on sama pariskunta. Koskaan en ole saanut niistä kuvaa, koska juuri silloin minulla ei ole ollut puhelinta mukana tai hetki on ollut niin maaginen, ettei sitä ole voinut pilata kuvaamisella. Nuo kurjet käyttäytyvät sikäli oudosti, että ne eivät piittaa minusta ja Hurrista tippaakaan ja päästävät meidät hyvinkin lähelle. Siitä tietysti kuvittelen, että ne tuntevat minut ja koirani ja tietävät meidät vaarattomiksi, melkein moikkaavat siinä ruokailun lomassa. Joka ikinen kerta kurkien kohtaaminen nostaa kyyneleet silmiini, enkä yhtään ymmärrä, miksi.

Ehkä se liittyy siihen, että on kevät. Kevät jyrää minut joka vuosi liiskaksi, pusertaa mehut kevätkukkien ravinnoksi. Kurkien saapuminen on minulle kaiketi merkki selviytymisestä. Jos nuo ovat selviytyneet tänne, minäkin selviydyn. Ja elämän jatkumisesta: siinä ne taas ovat, kaikesta koronasta ja muusta huolimatta kurjet ruokailevat siinä kaikessa rauhassa käsittämättömän kauniina, ylväinä kuin kuninkaalliset – ja täynnä jotakin, jota haluaisin imeä itseeni. Jotakin viisasta ja ikiaikaista. Tyyntä ja ylvästä.

Oli aivan pakko katsoa Pohjolan Voimaeläin -kirjasta, mitä voimaa kurki edustaa. Olin hivenen pettynyt, kun siellä luki vastuullisuus. Olin toivonut jotakin luovuutta ja leiskuntaa, joihin olisi ollut kiva samaistua ja kuvitella, että olisi itsekin vähän sellainen. Mutta että arkisen puuduttava vastuullisuus, josta ei tule mieleen mitään muuta kuin painavat kauppakassit ja sänkyyn kaatava migreeni. Joskus minua on hyvää tarkoittaen kehuttu vastuulliseksi, mutta silloinkin se on kuulostanut korvissani samalta kuin takakireä suorittaja. Niin mieluusti olisin jotakin kepeämpää kuin vastuullinen. Mikä siis kuitenkin lopulta olen. Ehkä minun on korkea aika oppia arvostamaan tuota arkisen kuuloista vastuullisuutta, ja jos se näyttää vähääkään kurjelta, sen on pakko olla kaunis vahvuus.

Suomalaisessa mytologiassa kurjen ajateltiin kannattelevan koko taivaankantta. Kurkiparka. Toisaalta mytologiassa vain ajateltiin niin ja kurki on ollut niistä aatoksista onnellisen tietämätön. Itselläni on koko aikuisen ikäni ollut kummallinen harhaluulo siitä, että minunkin pitää kannatella koko taivaankantta tai ainakin melkein kaikkia asioita sen alapuolella. Ehkä olisi aika luopua tuosta ylivastuullisuudesta ja alkaa kantaa tavallista, tervettä, ihmisen kokoista vastuuta. Kaikki vahvuudet muuttuvat vammoiksi, kun ne pullistuvat liikaa. Kurki olkoon esikuvani terveestä vastuullisuudesta:

Siinä ne levittelivät siipiään ja kohosivat lentoon, vaikka minä pillitin pellon reunassa. Kas, kun minun pillitykseni ei ollut mitenkään kurkien vastuulla. Ne räpyttelivät siipiään hitaasti ja hartaasti kuin alleviivaten viestiään: katsos, näin karistellaan turhat painolastit hartioilta. Kanna vastuuta vain sen verran, että jaksat vaivatta lentää.

Kuva Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläin -korteista.

Kirjavinkki: Pohjolan Voimaeläimet, Maaretta Tukiainen ja Markus Frey