Monthly Archives: toukokuu 2020

Normaalius hoitaa

Posted on by
Vastaus

Joskus entisessä elämässäni tein yksinkertaisia johtopäätöksiä ihmisten voinnista sen perusteella, miltä vaikutti. Jos ihminen vitsaili ja nauroi vedet silmissä, hänen elämässään ei voinut olla kovin raskaita asioita. Jos ihminen postaili hupaisia meemejä Facebookiin, kaikki oli lupsakasti ja hyvin. Joulukorteista vasta johtopäätöksiä vetelinkin: Itse askarreltu kortti tarkoitti, että elämä on mallillaan, kun kerran on aikaa ja energiaa suunnitella ja askarrella. Kaupasta ostettu kortti viittasi siihen, että ei nyt ihan kympillä mennä, mutta jotenkuten tömistellään eteenpäin. Jos korttia ei tullut ollenkaan siltä, joka niitä yleensä lähetti, niin jotakin oli pahasti pielessä. Olin tietenkin kaikissa tapauksissa aivan hakoteillä.

Ihmisellä on nimittäin pyrkimys normaaliuteen vaikka mikä olisi. Jos on saanut tietää sairastavansa kuolemanvakavaa tautia, ei suinkaan halua itkeä loppuelämäänsä pimeässä (vaikka sitäkin varmasti tulee tehtyä). Sitä haluaa tehdä normaaleja asioita ja unohtaa sairauden tilan edes hetkeksi – vaikka sitten joulukortteja askartelemalla. Jos on menettänyt läheisen äskettäin, ei välttämättä muutukaan mustiin pukeutuvaksi itkijäksi vaan haluaa tehdä normaaleja asioita edes välillä. Sureva ihminenkin voi nauraa tai postata jotakin hauskaa. Jos ei muuten, niin selviytyäkseen itse paremmin. Jos oma lapsi on sairastunut vakavasti, ei vanhempi lakkaa tekemästä tavallisia asioita (mikäli lapsen hoitamiselta siis ehtii ja jaksaa), koska juuri ne tavalliset asiat pitävät ihmisen toimintakykyisenä ja edes jotakuinkin järjissään.

Älä siis tee yksinkertaisia johtopäätöksiä, koska elämä ei ole yksinkertaista. Olen itse saanut kaksi kertaa elämässäni keskivaikean masennusdiagnoosin. Ensimmäisellä kerralla se osui varmaankin oikeaan, mutta silloinkin kävin töissä, eikä työkavereistani kukaan tiennyt asiasta mitään. Toisella kertaa olin oikeasti vain surullinen, joten silloin masennusdiagnoosi meni metsään. Mutta molemmilla kerroilla yritin esittää normaalia niin paljon kuin vain pystyin. En sen takia, että muut eivät huomaisi mitään, vaan sen takia, että selviytyisin itse siten paremmin. Koska normaalius hoitaa.

Mistään ulkoisesta – tai oikeastaan yhtään mistään – ei voi päätellä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kysymällä asia saattaa selvitä, muttei aina silloinkaan, koska joistakin asioista voi olla liian vaikea puhua. Kenellä tahansa voi siis olla elämässään meneillään mitä tahansa raastavan tuskallista tai musertavaa. Siksi Dalai Laman elämänohje kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin vastaansanomattoman viisas ja käyttökelpoinen: ”Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.”

Tämäkin menee ohi

Posted on by
Vastaus

Vieraillessani tyttären luona Helsingissä kävelimme parin tatuointiliikkeen ohi. Mietimme huviksemme maailman parasta tatuointia. Millainen kuva olisi merkityksellinen, kaunis ja elämää kestävä? Mikä lause olisi totta ja toimiva elämän kaikissa käänteissä? Ilmaan sinkoili hyviä, huonoja ja hulluja ehdotuksia, mutta yksi erottui joukosta: ”Tämäkin menee ohi.”

Lainauksen alkuperästä on monia tarinoita, joissa kaikissa on sama perusidea. Yhden version mukaan eräs itämainen kuningas oli hyvin turhautunut elämäänsä. Hänen mielialansa vaihteli jatkuvasti euforisen onnen kukkuloilta epätoivon syövereihin, ja hän koki olevansa kovin rauhaton. Niinpä hän kutsui luokseen vanhan ja viisaan kyläläisen, jota pidettiin valaistuneena. – Haluan olla kuten sinä. Haluan tasapainoa ja rauhaa elämääni ja maksan siitä ihan mitä tahansa, kuningas pyysi. – Voin auttaa Teitä, mutta sisäinen rauha on niin mittaamattoman arvokasta, ettei edes Teillä, hyvä kuningas, ole riittävästi omaisuutta sen ostamiseen. Siksi haluankin antaa sen Teille lahjaksi, jos sallitte, viisas mies sanoi. Kuningas suostui, ja viisas mies poistui paikalta. Viikkojen kuluttua hän palasi mukanaan kultasormus, johon oli kaiverrettu teksti: ”This too shall pass.” Kun kuningas ihmetteli, miten sormus liittyi mihinkään, viisas mies kehotti kuningasta kantamaan sormusta aina mukanaan ja vilkaisemaan sitä ennen kuin tuomitsisi tapahtumia mihinkään suuntaan. – Niin saat kaipaamasi rauhan.

Ensi lukemalta sormuksen lause kuulosti pessimistin peruskauralta: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vastustelin koko lauseen järkevyyttä: En tosiaankaan halua ihanissa juhlissa kiinnittää huomiotani niiden loppumiseen! En halua kakkua syödessäni ajatella sen loppumista… paitsi että hetkinen! Kun hyvänä hetkenä muistaa, ettei se jatku ikuisesti, siitä ilostahan haluaa imeä kaiken irti. Pienistäkin arjen hetkistä haluaa nauttia täysillä, kun muistaa, että jonakin päivänä asiat ovat aivan toisin. Paras nauttia nyt, kun hetki on tässä. Toisaalta taas raskaissa elämän vaiheissa jaksaa paremmin, kun muistaa, että tämäkin murhe jää joskus taakse. Koska kaikki jää.

Parikymmentä vuotta sitten anoppini lausahti jotakin samantapaista, kun näki väsymykseni kolmen pikkunaperon äitinä. Hän yritti lohduttaa viisaasti sanomalla, että ihan kohta tuokin vaihe on ohi, ja sitten muistelisin kaiholla näitä elämäntäyteisiä aikoja. Väitin varmaankin vastaan, koska silloin tuntui, että yksi päiväkään ei ikinä muutu yöksi, eikä koskaan tule hiljaisuutta, enkä koskaan saa nukkua tarpeeksi. Anoppini oli tietenkin oikeassa: nyt muistelen kaiholla niitä aikoja, kun päivät olivat täynnä naurua, itkua, touhua ja tohinaa, pienten jalkojen töpsötystä ja pulleita käsivarsia kaulallani. En muista enää väsymystä enkä raastavaa kaipausta omaan aikaan, edes semmoiseen, että olisi hetken kuunnellut ajatuksiaan. Muistan aurinkoiset hiihtoretket jäällä, kuumat kaakaot termarissa, pahvinaamarien askartelun huvin vuoksi, lettukekkerit ja riemun, kun lettu lensi ilmassa ympäri, muistan satuhetket sängyn päällä ja säkenöivät Spice Girls –esitykset. Kaikki todellakin menee lopulta ohi.

Nyt on pohdittavana enää, mihin tuon tatuoinnin ottaisin. Tällä hetkellä ykkössuosikkini on käsivarsi. Jos ikuistaisin lauseen käsivarteeni, muistaisin joka kerta, kun halaan jotakuta, että tämäkin halaus on ainutkertainen. Keskittyisin halaukseen erityisellä hartaudella, koska muistaisin, että tämäkin hyvä hetki on kohta historiaa. Tai kun ripustaisin pyykkejä, silittäisin koiraa, lämmittäisin saunaa. This too shall pass.

Ihan alkajaisiksi tatuoin tuon lauseen mieleeni. Jos se tuntuu siellä hyvältä vielä vuoden päästä, saatan ostaa itselleni ikimuistoisen synttärilahjan. Ellen sitten vuodessa satu valaistumaan ja oivaltamaan, että tatuoinnin tarve meni ohi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden Blogiyhteisössä 11.3.2016

Heippa, etäkoulu!

Posted on by
Vastaus

Elämäni ensimmäinen etäkoulujakso alkaa olla takana. Mitä jäi käteen? Ainakin se, että pakko on paras opettaja. En olisi millään ilveellä pystynyt ottamaan haltuuni niin monenlaisia digiopettamisen keinoja, ellei olisi ollut pakko. Huomasin pikkuisen jopa innostuvani aiheesta – ja niinhän se menee oppilaillakin: kun huomaa oppivansa, innostuu.

Oppilaillekin digiloikka oli valtava. Omilla oppilaillani ei ollut edes Wilma-tunnuksia, kun etäkoulu alkoi. Pedanet onneksi oli pikkuisen tuttu. Nyt seitsemässä viikossa oppilaat ovat oppineet lukemaan Wilmaa, tallentamaan kuvia ja videoita Pedanettiin, kirjoittamaan sinne tarinoita ja vastaamaan sähköisiin kokeisiin onnistuneesti, Zoomista puhumattakaan! Joka päivä sovittuun aikaan porukka napsahti sinne yhtä napakasti kuin luokkahuoneeseen välitunnin jälkeen. Valaisimme toinen toisiamme Zoomin ominaisuuksista, ja se osoittautuikin kelpo välineeksi etäkoulun aikana. Yhteiset kohtaamiset ovat olleet ilmeisen tärkeitä, vaikkakin kolmasluokkalaisen ”kokouskäyttäytymisessä” on yhä hiottavaa. Aluksi jouduin yhtenään muistuttamaan, että myöskään Zoom-oppitunnilla ei syödä muroja eikä sudita maskaraa ripsiin. Ei tanssita TikTok-tansseja eikä pompita trampoliinilla… Pikkuhiljaa homma asettui uomiinsa, koska uutuudenviehätys karisi. Melkein liikutuin, kun oppilaat kysyivät, että voisitko sä ope lukea meille. Niinpä sitten lähes joka päivä luin osan Zoom-oppitunnista kirjaa, ja oppilaat kuuntelivat hiljaa ruutujensa takana.

Välillä tarkistimme Zoom-tunneilla vihkotehtäviä luokkamaiseen tyyliin: vihkot piti näyttää kameralle ja sitten käytiin läpi tehtävien vastauksia. Yksi oppilas kertoi vihkonsa kuitenkin mystisesti kadonneen. Pyysin etsimään sen Zoomin jälkeen ja ottamaan kuvan tehtävästä. Yhtäkkiä vihko sitten löytyikin kuin taikaiskusta! Kun pyysin näyttämään tehtävää kameralle, vihko heilui ja vispasi. ”Voisitko pysäyttää sen vihkon, että saan tekstistä selvää.” ”Aijuu,mä muistinkin just, että mä en ookkaan tehnyt sitä tehtävää….” Niinpä niin. Konstit on monet, sanoi oppilas, kun vihkolla webbikameraa pyyhki.

Etäkoulu on toiminut myös somekouluna. Perustimme heti alussa luokan WhatsApp-ryhmän, jossa pääsen aitiopaikalta seuraamaan oppilaitteni somekäyttäytymistä. Hassusti he nimittäin unohtavat, että minäkin olen siellä. Oppilaiden välisissä keskusteluissa some-etiketin osaaminen tai sen puute paistaa kuin huomioliiviin pukeutunut opettaja välituntipihalla. Kun joku kehuu oppineensa ”bäkin” trampalla, monet peukuttavat ja kehuvat vuolaasti. Sitten yksi kommentoi. ”Ketä kiinnostaa???” Tähän voin aitiopaikaltani puuttua heti ja laittaa yksityisviestiä menemään. Tai kun joku kysyy ryhmässä päivän ohjeista jotakin, joka lukee jo aiemmin lähettämässäni viestissä, joku vastaa: ”HALOO!! ETKÖ OSAA LUKEA???” Ja taas lähtee open ojennusviesti. Pientä, mutta tärkeää. Ehkä tämä poikii jotakin hyvää myös niihin muihin someryhmiin, joissa oppilaani seikkailevat.

Nyt pitäisi sitten palata koululle lähiopetukseen, jossa opettajan tehtävä on huolehtia turvaväleistä ja siitä, että kaikki pesevät käsiään joka käänteessä ja siitä, ettei kukaan koske yhteisiin välineisiin eikä omaan naamaansa – eikä varsinkaan toisen – ja tietty opetussuunnitelman toteutumisesta myös, mutta ilman niitä yhteisiä välineitä ja varsinkin ilman laulamista, koska se on sama kuin käskisi oppilaita aivastelemaan porukalla. Helppoa kuin heinänteko! Ainakin minulle, joka en ole heilunut heinäpellolla edes unissani. Luovuuslevyke savuaa päässä kuin pönttöuuni, kun ensin on seitsemän viikkoa yrittänyt miettiä, miten pystyisi opettamaan asioita tapaamatta oppilaita, ja nyt yrittää keksiä, miten opettaisi asioita ilman kontaktia ja yhteisiä välineitä. Tavallista koulua on kauhea ikävä. Muttei niin kauhea kuin kesälomaa, jolla ei tarvitse keksiä YHTÄÄN MITÄÄN.

Kiitos, äiti!

Posted on by
2

Sinä synnyit sodan jälkimainingeissa. Suomessa elettiin kovia ja köyhiä aikoja. Suomi piti saada nousuun, ja jokaisen panos oli tärkeä. Reippaus nousi arvoista tärkeimmäksi, hopealle kiri ahkeruus ja pronssia olisi varmaankin saanut sinnikkyys. Sinusta kasvoi reipas, sinnikäs ja ahkera suomalainen, joka meni naimisiin 18-vuotiaana ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Silloin synnyin minä, ja parin vuoden päästä pikkuveljeni. Kasvoin reippaiden ja kunnollisten arvojen perheessä, jossa retkeiltiin, leivottiin, marjastettiin, melottiin ja hiihdettiin. Ja korjattiin itse ihan kaikki. Olet vieläkin, yli 7-kymppisenä, tavattoman reipas. Olet ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, juhlien järjestämisessä ja koirien hoitamisessa (isä toki myös).

Kiitos, äiti, reippaudesta. Joskus kapinoin kovasti päälleliimattua reippauttani, joka ajoi minut suorittamaan elämää ihan hampaat irvessä. Kuvittelin oikeasti olevani todella reipas ja ahkera, koska äitinikin on, vaikka todellisuudessa olen parantumaton fiilistelijä ja taivaanrannanmaalari – en siis ollutkaan samanlainen kuin äitini. Kun oikea luontoni kirkastui itselleni, ja annoin suorittajaminälle potkut, tajusin, miten paljon hyötyä reippauskasvatuksesta on itselleni kuitenkin ollut: Opin rakastamaan liikuntaa ja fyysistä rasitusta. Sitä ihanaa tunnetta, kun lihakset uupuneina ja aivot paljosta hapesta pökertyneinä saa kellahtaa pehmoiseen petiin. Opin selviytymään ison perheen arjesta. Opin olemaan ahkera liisa, kun sellaista tarvitaan, vaikka luontoni kiskoisi fiilistelyn suuntaan. Mikä haahuilija olisinkaan toisenlaisen äidin tyttärenä!

Kiitos, äiti, kauneudentajusta. Lapsuuskodissani on aina panostettu kattauksiin. Joulun ja pääsiäisen ajan aterioilla (ja pienempinäkin juhlapäivinä) olet aina taitellut servetit kauniisti, asetellut kukkia tai muita koristeita, sytyttänyt kynttilät ja tarjonnut juhlavaa ruokaa. Vähillä rahoilla onnistuit loihtimaan lapsuuteeni juhlatunnelman vaikka tyhjästä.

Kiitos, äiti, uteliaisuudesta. Se on onneksi asia, jonka olen perinyt sinulta. Uteliaisuus elämää kohtaan saa sinut yhä innostumaan uusista asioista, kuten nyt vaikka somesta. Päivität sujuvasti sekä Facebook- että Instagram-tiliäsi, kommentoit WhatsAppissa näppärästi emojeilla, ja koronakaranteenin aikana olet oppinut käyttämään jopa Zoomia! Luet ahkerasti, käyt kirjallisuuspiirissä, ilahdutat yksinäisiä vanhuksia ja opetat maahanmuuttajille suomea. Olen tavattoman ylpeä sinusta, äiti!

Kiitos kahdesta elämänviisaudesta, joita hoit koko lapsuuteni – ja taidat sanoa vieläkin: “Asioilla on tapana järjestyä” ja “Ei se nyt niin nokonuukaa ole”. Ensimmäistä huomaan hokevani itsekin omille lapsilleni, ja toista pyrin toteuttamaan koko ajan paremmin. Suorittajaminäni vihasi tuota “Ei se nyt niin nokonuukaa ole” –lausetta, koska kaikenhan piti olla täydellistä! Lause soti kaikkia pyrkimyksiäni vastaan, kunnes annoin periksi ja tajusin, että viisaus piili juuri siinä: kaiken ei tarvitse aina olla niin justiinsa. Kiitos, äiti, viisaudestasi.

Rentukkarakkaus

Posted on by
Vastaus

Rakastan rentukoita. Ne pamahtavat kukkimaan juuri, kun luulet kevään etenemisen pysähtyneen kokonaan. Kylmä tuuli pakottaa kaivamaan toppatakin käyttöön ja koivu vetää hiirenkorvansa kippuraan. Maa on vihreyttä vailla, ojat ravasta ruskeita ja viimeiset hupenevat lumikasat hönkivät kylmiä jäähyväisiään. Mutta rentukat. Nuo kainostelemattomat kaunokaiset, joissa ei ole mitään anteeksipyytävää tai heiveröistä. Yhtäkkiä ne räjähtävät kukkimaan räikeän keltaisina kuin keskikesän häikäisevä aurinko. Ne ovat melkein liian kauniita kukkimaan kuraojissa. Rentukoita katsoessa tulee pakostikin hyvälle tuulelle. Ne julistavat sellaista hetkessä elämisen riemua, että harva kykenee samaan. Viis kurasta, viis kylmistä öistä, nyt on meidän vuoromme, ne huutavat. Joo, joo, kuihdumme kohta, mutta nyt eletään täysillä, ne retostelevat. Ne loistavat ja kukoistavat lyhyen elämänsä ajan, paitsi jos niitä yrittää poimia maljakkoon. Rentukan kauneutta ei voi hallita. Sitä ei voi viedä kotiinsa ihailtavaksi. Rentukkaa on ihailtava tässä ja nyt, siinä kuraojan ylle kyykistyneenä ja keltaisen hehkusta mykistyneenä.

Kun vähän aikaa ihan hiljaa kyykistelee siinä rentukoiden kauneudesta typertyneenä, kuulee, kuinka rentukka alkaa puhua. Se sanoo, että loista rohkeasti. Älä kainostele turhia. Se sanoo, että elä tänään, elämä on lyhyt. Se sanoo myös, että elämä on tässä eikä muualla. Se sanoo myös, että älä murehdi vaan iloitse kaikesta, mistä voit. Se sanoo vielä, että keskellä kuraakin voi loistaa, kun muistaa katsoa taivaalle eikä mutaan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2019.

Pikkuisen asiaa pikkareista

Posted on by
Vastaus

Puhutaanpa hetki alushousuista, pikkareista, nimettömistä tai mitä näitä nyt onkaan. Joka tapauksessa siitä vaatekappaleesta, jonka jokainen meistä (ehkä) pukee ylleen ensimmäiseksi ja riisuu viimeiseksi. Siitä vaatekappaleesta, jonka mukavuudesta ja istuvuudesta riippuu koko päiväsi (ja elämäsi) kulku.

Olen käyttänyt todella paljon aikaa ja rahaa löytääkseni pikkuhousut, jotka eivät pilaisi elämääni – toisin sanoen rullautuisi persvakoon. Huonot (persvako-) pikkarit voivat pilata elämää aivan kohtuuttoman paljon, koska ne varastavat kaiken huomiosi. Konsertissa musiikki jää toiseksi, kun pikkarit hiertävät kannikoiden välissä. Juhlissa ohjelmanumerot soljuvat harmaana ohitse, koska pikkarit kiemurtelevat tiedät kyllä missä. Vaelluksella hulppeisiin maisemiin on vaikea keskittyä, koska pikkarit ovat jälleen siellä, minne aurinko ei paista.

Ja sitten keksittiin stringit. En aluksi käsittänyt, miksi kukaan haluaisi ostaa pikkareita, jotka ovat pysyvästi persvaossa, kun olen koko elämäni etsinyt edes yksiä, jotka pysyisivät sieltä poissa. Tietysti minunkin piti kokeilla, josko olisinkin ollut väärässä ja etsinyt ratkaisua ongelmaan, jota ei ole. No en ollut. Stringit tuntuivat hirveiltä. Sitten tajusin logiikan! Jos et voi poistaa ongelmaa, korosta sitä. Alushousuvalmistajat olivat tajunneet, että mukavia pikkuhousuja on vaikea valmistaa, joten tehdään epämukavuudesta trendikästä! Samalla logiikalla kohta myydään kenkiä, joiden sisään on valettu valmiiksi kivi, koska ennen pitkää se sinne kuitenkin menee. Sukkiin voisi tehdä valmiiksi reijän kantapäähän, koska ennen pitkää se siihen kuitenkin niivittyy.

Tyttäreni väittivät, etten vain ollut löytänyt oikeita stringejä. Että olin ostanut vääränlaisia. Ei kuulkaas. Juttu on niin, että nuorena sitä sietää kaikenmoista, kun kroppaa ei lähtökohtaisesti särje ja kolota joka päivä. Siinä yhdet persvakopikkarit tunnu missään. Mutta näillä kymmenillä ei halua yhtään epämukavuustekijää lisää. Käytin itsekin nuorena liian pieniä kenkiä tahallani, koska ne näyttivät muka söpöiltä. Joka askelella sattui, mutta en piitannut, koska söpöys. Sittemmin olen tajunnut, että kukaan ei olisi huomannut, jos olisinkin käyttänyt mukavampia, numeroa suurempia kenkiä. Eikä kukaan muuten huomaa, jos käytät mukavia alushousuja stringien sijaan. Paitsi ehkä siitä, että hymyilet enemmän.