Rakastan rentukoita. Ne pamahtavat kukkimaan juuri, kun luulet kevään etenemisen pysähtyneen kokonaan. Kylmä tuuli pakottaa kaivamaan toppatakin käyttöön ja koivu vetää hiirenkorvansa kippuraan. Maa on vihreyttä vailla, ojat ravasta ruskeita ja viimeiset hupenevat lumikasat hönkivät kylmiä jäähyväisiään. Mutta rentukat. Nuo kainostelemattomat kaunokaiset, joissa ei ole mitään anteeksipyytävää tai heiveröistä. Yhtäkkiä ne räjähtävät kukkimaan räikeän keltaisina kuin keskikesän häikäisevä aurinko. Ne ovat melkein liian kauniita kukkimaan kuraojissa. Rentukoita katsoessa tulee pakostikin hyvälle tuulelle. Ne julistavat sellaista hetkessä elämisen riemua, että harva kykenee samaan. Viis kurasta, viis kylmistä öistä, nyt on meidän vuoromme, ne huutavat. Joo, joo, kuihdumme kohta, mutta nyt eletään täysillä, ne retostelevat. Ne loistavat ja kukoistavat lyhyen elämänsä ajan, paitsi jos niitä yrittää poimia maljakkoon. Rentukan kauneutta ei voi hallita. Sitä ei voi viedä kotiinsa ihailtavaksi. Rentukkaa on ihailtava tässä ja nyt, siinä kuraojan ylle kyykistyneenä ja keltaisen hehkusta mykistyneenä.

Kun vähän aikaa ihan hiljaa kyykistelee siinä rentukoiden kauneudesta typertyneenä, kuulee, kuinka rentukka alkaa puhua. Se sanoo, että loista rohkeasti. Älä kainostele turhia. Se sanoo, että elä tänään, elämä on lyhyt. Se sanoo myös, että elämä on tässä eikä muualla. Se sanoo myös, että älä murehdi vaan iloitse kaikesta, mistä voit. Se sanoo vielä, että keskellä kuraakin voi loistaa, kun muistaa katsoa taivaalle eikä mutaan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2019.