Sinä synnyit sodan jälkimainingeissa. Suomessa elettiin kovia ja köyhiä aikoja. Suomi piti saada nousuun, ja jokaisen panos oli tärkeä. Reippaus nousi arvoista tärkeimmäksi, hopealle kiri ahkeruus ja pronssia olisi varmaankin saanut sinnikkyys. Sinusta kasvoi reipas, sinnikäs ja ahkera suomalainen, joka meni naimisiin 18-vuotiaana ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Silloin synnyin minä, ja parin vuoden päästä pikkuveljeni. Kasvoin reippaiden ja kunnollisten arvojen perheessä, jossa retkeiltiin, leivottiin, marjastettiin, melottiin ja hiihdettiin. Ja korjattiin itse ihan kaikki. Olet vieläkin, yli 7-kymppisenä, tavattoman reipas. Olet ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, juhlien järjestämisessä ja koirien hoitamisessa (isä toki myös).

Kiitos, äiti, reippaudesta. Joskus kapinoin kovasti päälleliimattua reippauttani, joka ajoi minut suorittamaan elämää ihan hampaat irvessä. Kuvittelin oikeasti olevani todella reipas ja ahkera, koska äitinikin on, vaikka todellisuudessa olen parantumaton fiilistelijä ja taivaanrannanmaalari – en siis ollutkaan samanlainen kuin äitini. Kun oikea luontoni kirkastui itselleni, ja annoin suorittajaminälle potkut, tajusin, miten paljon hyötyä reippauskasvatuksesta on itselleni kuitenkin ollut: Opin rakastamaan liikuntaa ja fyysistä rasitusta. Sitä ihanaa tunnetta, kun lihakset uupuneina ja aivot paljosta hapesta pökertyneinä saa kellahtaa pehmoiseen petiin. Opin selviytymään ison perheen arjesta. Opin olemaan ahkera liisa, kun sellaista tarvitaan, vaikka luontoni kiskoisi fiilistelyn suuntaan. Mikä haahuilija olisinkaan toisenlaisen äidin tyttärenä!

Kiitos, äiti, kauneudentajusta. Lapsuuskodissani on aina panostettu kattauksiin. Joulun ja pääsiäisen ajan aterioilla (ja pienempinäkin juhlapäivinä) olet aina taitellut servetit kauniisti, asetellut kukkia tai muita koristeita, sytyttänyt kynttilät ja tarjonnut juhlavaa ruokaa. Vähillä rahoilla onnistuit loihtimaan lapsuuteeni juhlatunnelman vaikka tyhjästä.

Kiitos, äiti, uteliaisuudesta. Se on onneksi asia, jonka olen perinyt sinulta. Uteliaisuus elämää kohtaan saa sinut yhä innostumaan uusista asioista, kuten nyt vaikka somesta. Päivität sujuvasti sekä Facebook- että Instagram-tiliäsi, kommentoit WhatsAppissa näppärästi emojeilla, ja koronakaranteenin aikana olet oppinut käyttämään jopa Zoomia! Luet ahkerasti, käyt kirjallisuuspiirissä, ilahdutat yksinäisiä vanhuksia ja opetat maahanmuuttajille suomea. Olen tavattoman ylpeä sinusta, äiti!

Kiitos kahdesta elämänviisaudesta, joita hoit koko lapsuuteni – ja taidat sanoa vieläkin: “Asioilla on tapana järjestyä” ja “Ei se nyt niin nokonuukaa ole”. Ensimmäistä huomaan hokevani itsekin omille lapsilleni, ja toista pyrin toteuttamaan koko ajan paremmin. Suorittajaminäni vihasi tuota “Ei se nyt niin nokonuukaa ole” –lausetta, koska kaikenhan piti olla täydellistä! Lause soti kaikkia pyrkimyksiäni vastaan, kunnes annoin periksi ja tajusin, että viisaus piili juuri siinä: kaiken ei tarvitse aina olla niin justiinsa. Kiitos, äiti, viisaudestasi.