Elämäni ensimmäinen etäkoulujakso alkaa olla takana. Mitä jäi käteen? Ainakin se, että pakko on paras opettaja. En olisi millään ilveellä pystynyt ottamaan haltuuni niin monenlaisia digiopettamisen keinoja, ellei olisi ollut pakko. Huomasin pikkuisen jopa innostuvani aiheesta – ja niinhän se menee oppilaillakin: kun huomaa oppivansa, innostuu.

Oppilaillekin digiloikka oli valtava. Omilla oppilaillani ei ollut edes Wilma-tunnuksia, kun etäkoulu alkoi. Pedanet onneksi oli pikkuisen tuttu. Nyt seitsemässä viikossa oppilaat ovat oppineet lukemaan Wilmaa, tallentamaan kuvia ja videoita Pedanettiin, kirjoittamaan sinne tarinoita ja vastaamaan sähköisiin kokeisiin onnistuneesti, Zoomista puhumattakaan! Joka päivä sovittuun aikaan porukka napsahti sinne yhtä napakasti kuin luokkahuoneeseen välitunnin jälkeen. Valaisimme toinen toisiamme Zoomin ominaisuuksista, ja se osoittautuikin kelpo välineeksi etäkoulun aikana. Yhteiset kohtaamiset ovat olleet ilmeisen tärkeitä, vaikkakin kolmasluokkalaisen ”kokouskäyttäytymisessä” on yhä hiottavaa. Aluksi jouduin yhtenään muistuttamaan, että myöskään Zoom-oppitunnilla ei syödä muroja eikä sudita maskaraa ripsiin. Ei tanssita TikTok-tansseja eikä pompita trampoliinilla… Pikkuhiljaa homma asettui uomiinsa, koska uutuudenviehätys karisi. Melkein liikutuin, kun oppilaat kysyivät, että voisitko sä ope lukea meille. Niinpä sitten lähes joka päivä luin osan Zoom-oppitunnista kirjaa, ja oppilaat kuuntelivat hiljaa ruutujensa takana.

Välillä tarkistimme Zoom-tunneilla vihkotehtäviä luokkamaiseen tyyliin: vihkot piti näyttää kameralle ja sitten käytiin läpi tehtävien vastauksia. Yksi oppilas kertoi vihkonsa kuitenkin mystisesti kadonneen. Pyysin etsimään sen Zoomin jälkeen ja ottamaan kuvan tehtävästä. Yhtäkkiä vihko sitten löytyikin kuin taikaiskusta! Kun pyysin näyttämään tehtävää kameralle, vihko heilui ja vispasi. ”Voisitko pysäyttää sen vihkon, että saan tekstistä selvää.” ”Aijuu,mä muistinkin just, että mä en ookkaan tehnyt sitä tehtävää….” Niinpä niin. Konstit on monet, sanoi oppilas, kun vihkolla webbikameraa pyyhki.

Etäkoulu on toiminut myös somekouluna. Perustimme heti alussa luokan WhatsApp-ryhmän, jossa pääsen aitiopaikalta seuraamaan oppilaitteni somekäyttäytymistä. Hassusti he nimittäin unohtavat, että minäkin olen siellä. Oppilaiden välisissä keskusteluissa some-etiketin osaaminen tai sen puute paistaa kuin huomioliiviin pukeutunut opettaja välituntipihalla. Kun joku kehuu oppineensa ”bäkin” trampalla, monet peukuttavat ja kehuvat vuolaasti. Sitten yksi kommentoi. ”Ketä kiinnostaa???” Tähän voin aitiopaikaltani puuttua heti ja laittaa yksityisviestiä menemään. Tai kun joku kysyy ryhmässä päivän ohjeista jotakin, joka lukee jo aiemmin lähettämässäni viestissä, joku vastaa: ”HALOO!! ETKÖ OSAA LUKEA???” Ja taas lähtee open ojennusviesti. Pientä, mutta tärkeää. Ehkä tämä poikii jotakin hyvää myös niihin muihin someryhmiin, joissa oppilaani seikkailevat.

Nyt pitäisi sitten palata koululle lähiopetukseen, jossa opettajan tehtävä on huolehtia turvaväleistä ja siitä, että kaikki pesevät käsiään joka käänteessä ja siitä, ettei kukaan koske yhteisiin välineisiin eikä omaan naamaansa – eikä varsinkaan toisen – ja tietty opetussuunnitelman toteutumisesta myös, mutta ilman niitä yhteisiä välineitä ja varsinkin ilman laulamista, koska se on sama kuin käskisi oppilaita aivastelemaan porukalla. Helppoa kuin heinänteko! Ainakin minulle, joka en ole heilunut heinäpellolla edes unissani. Luovuuslevyke savuaa päässä kuin pönttöuuni, kun ensin on seitsemän viikkoa yrittänyt miettiä, miten pystyisi opettamaan asioita tapaamatta oppilaita, ja nyt yrittää keksiä, miten opettaisi asioita ilman kontaktia ja yhteisiä välineitä. Tavallista koulua on kauhea ikävä. Muttei niin kauhea kuin kesälomaa, jolla ei tarvitse keksiä YHTÄÄN MITÄÄN.