Normaalius hoitaa

Joskus entisessä elämässäni tein yksinkertaisia johtopäätöksiä ihmisten voinnista sen perusteella, miltä vaikutti. Jos ihminen vitsaili ja nauroi vedet silmissä, hänen elämässään ei voinut olla kovin raskaita asioita. Jos ihminen postaili hupaisia meemejä Facebookiin, kaikki oli lupsakasti ja hyvin. Joulukorteista vasta johtopäätöksiä vetelinkin: Itse askarreltu kortti tarkoitti, että elämä on mallillaan, kun kerran on aikaa ja energiaa suunnitella ja askarrella. Kaupasta ostettu kortti viittasi siihen, että ei nyt ihan kympillä mennä, mutta jotenkuten tömistellään eteenpäin. Jos korttia ei tullut ollenkaan siltä, joka niitä yleensä lähetti, niin jotakin oli pahasti pielessä. Olin tietenkin kaikissa tapauksissa aivan hakoteillä.

Ihmisellä on nimittäin pyrkimys normaaliuteen vaikka mikä olisi. Jos on saanut tietää sairastavansa kuolemanvakavaa tautia, ei suinkaan halua itkeä loppuelämäänsä pimeässä (vaikka sitäkin varmasti tulee tehtyä). Sitä haluaa tehdä normaaleja asioita ja unohtaa sairauden tilan edes hetkeksi – vaikka sitten joulukortteja askartelemalla. Jos on menettänyt läheisen äskettäin, ei välttämättä muutukaan mustiin pukeutuvaksi itkijäksi vaan haluaa tehdä normaaleja asioita edes välillä. Sureva ihminenkin voi nauraa tai postata jotakin hauskaa. Jos ei muuten, niin selviytyäkseen itse paremmin. Jos oma lapsi on sairastunut vakavasti, ei vanhempi lakkaa tekemästä tavallisia asioita (mikäli lapsen hoitamiselta siis ehtii ja jaksaa), koska juuri ne tavalliset asiat pitävät ihmisen toimintakykyisenä ja edes jotakuinkin järjissään.

Älä siis tee yksinkertaisia johtopäätöksiä, koska elämä ei ole yksinkertaista. Olen itse saanut kaksi kertaa elämässäni keskivaikean masennusdiagnoosin. Ensimmäisellä kerralla se osui varmaankin oikeaan, mutta silloinkin kävin töissä, eikä työkavereistani kukaan tiennyt asiasta mitään. Toisella kertaa olin oikeasti vain surullinen, joten silloin masennusdiagnoosi meni metsään. Mutta molemmilla kerroilla yritin esittää normaalia niin paljon kuin vain pystyin. En sen takia, että muut eivät huomaisi mitään, vaan sen takia, että selviytyisin itse siten paremmin. Koska normaalius hoitaa.

Mistään ulkoisesta – tai oikeastaan yhtään mistään – ei voi päätellä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kysymällä asia saattaa selvitä, muttei aina silloinkaan, koska joistakin asioista voi olla liian vaikea puhua. Kenellä tahansa voi siis olla elämässään meneillään mitä tahansa raastavan tuskallista tai musertavaa. Siksi Dalai Laman elämänohje kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin vastaansanomattoman viisas ja käyttökelpoinen: ”Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.”

Jätä kommentti