Minulla oli (okei, on vieläkin…) tapana kertoa suureen ääneen rajoitteistani ystävilleni, työkavereilleni tai kuka nyt sattui osumaan juttukaveriksi. En pysty heräämään aikaisin. En pysty nukahtamaan ennen keskiyötä. En voi juoda kahvia kuuden jälkeen, koska sitten en nukahda ollenkaan. En löydä parkkihalleista ulos enkä metsästä pois. Kevyttä small talkia, mutta samalla elämääni rajoittavaa puhetta.

Joka kerta, kun vakuutan muita siitä, että en todellakaan löydä parkkihallista ulos, vakuutan myös itseäni. Vahvistan sitä uskomusta, että eksyn. Jos haluan olla lopun elämääni eksyjä, mikäpä siinä. Tajusin tämän vahvasti yhtenä iltana hörppiessäni kahvia ystäväni luona kahdeksan aikaan illalla. Aiemmassa elämässäni tuommoinen olisi ollut kerrassaan holtitonta ja yöunien surmaa. Nyt hörpin kahvia peräti kaksi kupposta eikä mitään kummempaa tapahtunut. Paitsi että kahvi maistui hyvältä ja seura myös.

Aloitin kahvin juonnin vasta kolmikymppisenä väsyneenä pikkulapsien äitinä, joka ei keksinyt enää muuta keinoa hereillä pysymiseen. Kahvi auttoi ja virkisti. Mutta aiheutti myös surinaa päässä ja käsien vapinaa. Olin ilmeisesti herkkä kofeiinille tai sitten vain kokematon noviisi. Pidinkin tarkkaa lukua kahvikupillisista, koska tuo kofeiinipölly ei ollut mitenkään mukava tunne. Kahvin juonti jatkui, ja pikkuhiljaa aloin myös sietää kofeiinia vähän paremmin. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni uskomuksestani, että varsinkin iltakahvin juonnilla olisi katastrofaalisia seuraamuksia. Ja niitä olikin. Joka kerta, kun erehdyin juomaan kahvia iltakuuden jälkeen, yöuneni olivat pilalla. Pääni surisi tyynyä vasten ja koko kroppaa kihelmöi kuin satasen juoksun starttiviivalla. Uni ei tullut.

Mitä sitten tapahtui, kun pääni ja kroppani alkoivatkin yhtäkkiä kestää iltakahvia? Aloin muuttaa uskomustani. Aloin puhua itselleni ja myös muille, ettei ole mitään väliä, mihin aikaan kahvini juon. Että nukun aivan hyvin, vaikka joisin kahvia illalla. En ole enää herkkä kofeiinille. Ja pääni alkoi uskoa tämän kaiken – ei tietenkään yhtäkkiä, mutta pikkuhiljaa. Mitä kaikkea elämässä voikaan muuttaa pelkästään muuttamalla rajoittavia uskomuksiaan? Kannattaa tarkkailla, mihin tyyliin puhuu itsestään. Vahvistaako puheillaan hyvää vai huonoa. Vahvistaako juuri sitä, mistä haluaisi eroon (en ikinä löydä ketään, en ikinä laihdu, en opi kieliä jne.) vai sitä, mistä haaveilee (pystyn siihen, mitä päätän, opin yllättävän nopeasti jne.).

En ole mikään guru uskomuksien muokkaamisessa. On niin helppoa jankuttaa niitä samoja vanhoja mukatotuuksia itsestään, koska ihminen on semmoinen. Tuttu on olevinaan turvallista, vaikka se rajoittaisi elämää ihan hitokseen. Kahvin juominen illalla ei ollut varsinaisesti mikään elämääni mullistava muutos, mutta se oli vahva todiste siitä, että ajatuksilla (ja puheilla) on todellakin väliä. Nyt pitäisi vain valita seuraava rajoittava uskomus, jota alan muuttaa. Ei ole ainakaan materiaalista pulaa.