Pitkä matka kotiin

Nuorena ajattelin, että viimeistään kolmevitosena olen valmis ja perillä itsestäni ja elämästä. Sitten vain nautiskelisin valmiissa maailmassa ja jakelisin viisaita neuvojani oikealle ja vasemmalle. Vaan eihän se niin mennyt. Viisikymppisenä olen yhä aivan keskeneräinen ja tulen aina olemaan (sehän ei tietenkään estä minua jakelemasta neuvoja, heh). Se on itse asiassa elämisen suola, ettei täällä tule ikinä valmiiksi. Omaksi itsekseen voi silti tulla, mutta sinnekin on pitkä tie. Ensin sitä juoksee itseään karkuun hiki otsalla vuosikymmenet, ja sitten alkaa etsiä hapuilemalla tietä takaisin.

Viikon sisällä silmilleni on hypännyt kolme kertaa eri lähteistä sama lause: ”Maailman pisin matka on matka itseen.” Näin totesi YK:n entinen pääsihteeri, Dag Hammarsjöld. Lause on lohdullinen, koska viime aikoina olen kovasti pohtinut, että enkö voisi jo vihdoin olla se oikea, aito itseni, se syntymäminä. Ja mistä sen tietää, kun on? Mutta matka itseen on siis jokaisella meillä pitkä, joten ei hätää.

Toisenkin lauseen olen kirjoittanut muistiin tällä viikolla. Sen nappasin Voi hyvin –lehden Antti Heikkilän haastattelusta (aivan timanttia koko haastattelu muuten, palaan siihen ehkä joskus täällä). ”Teemme kaikki läpi elämän matkaa kohti sieluamme, kohti sitä aidointa itseämme.” Tuossa haastattelussa oli myös kohta, jossa mainittiin, että monet sairaudet kertovat siitä, että olemme menossa sieluamme karkuun, kun pitäisi jo mennä kohti.

Elämässä tulee ihania välipysäkkejä, jolloin tuntuu, että nyt on kaikki hyvin, nyt olen minä ja keskellä itseäni. Sitten tulee toisenlaisia aikoja, jolloin ei ehdi tai jaksa edes kysellä, missä mennään, tai sitten havahtuu porhaltavansa kovaa vauhtia väärään suuntaan. Mutta aina voi pysähtyä ja suunnistaa uudestaan. Mitä halusinkaan? Mikä olikaan tärkeää? En usko, että oikotietä on olemassa. Kukaan ei voi sukeltaa suoraan sieluunsa heti teini-iän jälkeen. Polku sinne on kivinen ja mutkainen, mutta ehdottomasti maisemareitti.

Viime aikoina olen kokenut ihmeellisen tärkeäksi bongailla lintuja. Olen opetellut tuntemaan monia lintuja niin ulkonäön kuin äänenkin perusteella. Ja kun kuulen uuden linnun laulavan, häiritsee hullun lailla, kun en tunnista lajia (mikä ihmeen lintu laulaa ”tjoong”??). Metsässä kulkiessani juttelen linnuille ja ainakin kuvittelen niiden kuuntelevan. Kurjen kohtaaminen on joka kerta yhtä maaginen kokemus, kuin olisi todistamassa oikeaa ihmettä. Jotenkin ymmärrän hyvin, että suomalaisessa muinaisuskonnossa lintu oli sielun symboli. Ajateltiin, että syntymässä lintu tuo ihmiselle sielun ja kuolemassa vie sen takaisin taivaaseen. Se on niin kaunis ajatus, että haluan liittää sen tähän lintuinnostukseeni. En ehkä olekaan tutustumassa ainoastaan lintuihin, vaan myös omaan sieluuni, aitoon itseeni.

Sitten joskus oikein, oikein vanhana minusta tulee semmoinen lintumummo, jonka kädestä linnut syövät jyviä ja jonka olkapäälle ne istuvat lepäämään. Ne ymmärtävät minua ja minä niitä. Silloin tiedän, että nyt olen kotona tai ainakin hyvin lähellä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 31.8.2018

Jätä kommentti