Kallisarvoinen ilo

Miten ihanalta mahtaakaan tuntua, kun janoon nääntymäisillään saa tilkan vettä. Tai miten itkettävän upeaa on maistaa leipäpalaa, vaikka kuivaakin, jos on riutunut nälässä viikkoja. Kummastakaan itselläni ei ole kovinkaan vankkaa kokemusta, vaikka olenkin joskus paastonnut jopa viikon (ja todennut, ettei sovi minulle). Mutta siitä minulla on kokemusta, miten ihanalta tuntuu ilo, pienikin ilo, kun musta murhe ja raskas epätoivo varjostaa elämää.

Joskus kepeämpinä aikoina saatoin hiukan ärsyyntyä joidenkin somekavereideni yltiöpositiivisista hehkutuksista. Ajattelin (kateellisena?), että juu, juu, tajuttiin jo, että sulla on supermahtavaa. Että vähempikin riittäisi. Mutta eihän se ole ollenkaan niin. Koska iloa pitää alleviivata sitä paksummalla tussilla, mitä raskaampia vaiheita käy elämässään läpi – ja mistä minä tiesin, mitä somehehkuttajakaverini kävi juuri silloin läpi (eikä pitäisi haitata minua, vaikka hänellä olisikin keijunkepeää). Koska kaikkeen iloon pitää tarttua kuin hukkuva pelastusköyteen. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi hampaat irvessä tanssia hulahulaa, vaikka oikeasti itkettäisi. Tarkoitan kaiken kauniin ja iloisen huomaamista ja siihen hetkeksi takertumista. Koska ilo hoitaa ja ilo kantaa.

Nyt saatat ajatella, että sinun murheesi on sitä laatua, ettei oikein ilo irtoa. Mutta fakta on, että vaikka juuri nyt elämäsi olisi aivan hirveää, siinä on silti aina myös jotakin hyvää. Ja siihen hyvään kannattaa keskittyä, koska se, mihin huomio kiinnittyy, tuppaa lisääntymään. Vaivun itsekin murheen keskellä helposti synkkiin syövereihin ja oikein kierittelen itseäni siellä. Eikä murheita ole tarkoituskaan kieltää tai tukahduttaa, mutta sinne synkkiin syövereihin on elintärkeää päästää myös valoa. Tekee nimittäin tavattoman hyvää tuntea vaihteeksi iloa. Tänään tunsin iloa liikennevaloissa, kun edessäni olevan auton takaikkunasta näkyi pelkästään ison koiran peppu ja villisti vispaava, iloinen häntä. Eilen tunsin iloa, kun löysin koiralenkillä sydämenmuotoisen kaarnanpalan. Tunsin iloa myös poimiessani mustikoita loputtomassa mustikkameressä. Tai luonnonkukkakimpusta. Kauniista auringonlaskusta. Uudesta kesämekosta. Herkullisesta kakusta. Siivotusta kodista. Koiran temmellyksestä. Hyvästä kirjasta. Kauniista biisistä.

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

~ Eeva Kilpi ~

Kiitos, Hippu!

Elämäni koira on poissa. Suru ja ikävä pyyhkivät yli aaltoina, mutta niiden rinnalle on tullut kiitollisuus siitä, että saimme elää niin monta vuotta yhdessä. Kiitos, että olit niin mahtava persoona. Kiitos, että toit elämäämme niin paljon iloa ja rakkautta. Kiitos, sinä viisas, erityinen ja hyvin topakka pieni terrieri.

Sinä rakastit leikkimistä, omia ihmisiäsi, Hurria, palloja, keppejä, Ikean rottia, agilitya, vesiroiskeita, metsässä samoilua, kyljessä kyhnäämistä, hellettä, aurinkoa – ja syömistä. Pohjaton rakkautesi syömiseen oli koitua kohtaloksesi jo aiemmin tänä vuonna, kun muovisen lelukoiran takapää jumittui ohutsuoleesi. Lelunpoisto-operaatio onnistui vastoin ennakko-odotuksia ihmeellisen hyvin ja toivuit siitä vielä ihan ennallesi. Monta kertaa aiemminkin olimme joutuneet jännittämään syömistesi seurauksia: suklaata, ksylitolipurkkaa, muovisia hammastikkuja ym. Eikä niitä jätetty koskaan ulottuvillesi. Emme vain aluksi hoksanneet, että osasit avata vetoketjut hampaillasi tai järsiä laukun kylkeen reijän saadaksesi haluamasi. Melkein kaikkien ulkoiluvaatteitteni taskuissakin on iso reikä. No, itsepä jätin koirannameja taskun pohjalle ja vaatteita lojumaan… Enää se ei harmita, koska nyt rakastan noita reikiä. Niissä kaikissa lukee ”terveisin Hippu”.

Kaikki koirat eivät rakasta musiikkia, mutta sinä nautit silmin nähden, kun joku perheestä soitti ja lauloi. Tosin pakenit paikalta heti, jos soitto tai laulu takkusi eikä soljunut vaivattomasti. Kerran katsoimme porukalla Idols-karsintaa, kun yhtäkkiä aloit ravistella korviasi voimakkaasti ja sitten otit hatkat. Samaan aikaan tajusimme, että kilpailijahan lauloi reippaasti nuotin vierestä. Somat pystyt korvasi olivat siis myös absoluuttiset sävelkorvat (ainakin meidän mielestämme).

Tunnetilojen aistimisessa olit aivan omaa luokkaasi. Tiesit aina, kuka kaipasi lohdutusta ja senkin, milloin keskustelusta oli kehittymässä riita. Kerrankin pakenit parisängystämme parvekkeelle, koska olimme kehittämässä kevyestä sanailusta kunnon riitaa. Pakosi havaittuamme riita suli lopulta nauruksi. Eli olit aika pätevä parisuhdeterapeuttikin!

Kissoja, elävää tulta ja urheilukisoja et koskaan oppinut sietämään. Urheilukisojen meteli ja etenkin kotikatsomon kannustus olivat sinulle liikaa. Onneksi niitä pääsi kotona pakoon yläkertaan. Kun urheilua alkoi olla liikaa myös minulle, tulin seuraksesi nuuhkimaan ihania popcornin tuoksuisia tassujasi. Voi olla, että olen keksinyt tämän itse, mutta muistan kuulleeni, että onnellisen koiran tassut tuoksuvat popcornille. 

Elit täyttä elämää viimeiseen päivääsi asti. Toiseksi viimeisenä päivänäsi (karvaa vaille 16 ja puoli vuotiaana) leikit vielä häntä villisti heiluen, teit tavallisen iltalenkin (jolla löysit metsämansikoita) ja nukuit yösi rauhallisesti polvitaipeisiini käpertyneenä, kuten aina. Aamulla takajalkasi eivät sitten yhtäkkiä kantaneetkaan. Lähdimme eläinlääkäriin raskain mielin, viimeiseen matkaasi varautuneina. Kun mies käynnisti auton, radiosta alkoi soida Eric Claptonin Tears in heaven. Silloin viimeistään tiesin, että yhteinen matkamme täällä maan päällä oli päättymässä. Kiitos, sinä pieni, ihmeellinen koira! Teit monen elämästä onnellisempaa pelkällä olemassaolollasi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.8.2019

Marjasta päivää!

Marjastus on oikeastaan mielenterveysteko. Marjastaessa veri alkaa kiertää korvien välissä, ja ajatukset löytävät uusia, ennen kulkemattomia polkuja. Marjastaessa olen saanut kaikki elämäni neronleimaukset, ja niitä on yhteensä kolme.

Niistä viimeisin välähti tänään mustikkametsässä, jossa kaikki maapallon hyttyset pitivät veren imemisen maailmanmestaruuskisojaan juuri samaan aikaan, kun minä, poloinen poimija, yritin täyttää pikkuista ämpäriäni. Onneksi muistin verkkohatun, tuon pro-marjanpoimijoiden heimopäähineen, jonka keksijää siellä mustikkametsässä kiittämästäni kiitin. Verkkohatun takaa naureskelin hyttysille ja saatoin hiukan näyttää keskisormeakin, mikä oli virhe, koska siinä oli heti kymmenen hyttystä kiinni.

Pian verkkohattu paljasti nurjan puolensa: mustikoiden napostelu keräämisen lomassa ei onnistunutkaan! Koko ajan unohdin sen ja yritin tunkea mustikkaa verkon läpi suuhuni. Siitäpä keksin mielettömän liikeidean: linjat hoikistava verkkohattuhaalari! Ihmiset ovat valmiita maksamaan maltaita kyseenalaisista keinoista pitääkseen kilonsa kurissa, nyt riittäisi, kun pujottautuisi iltaisin verkkohattuhaalariin – huippua! Verkkohattu olisi naposteluhimon iskiessä liian helppo riisua, siksi hankalasti riisuttava verkkohattuhaalari. Kuka lähtee mukaan tähän mahtavaan liikeideaan? Liikekumppania tarvitaan ainakin toteutuspuoleen, koska ompelupeukaloni on ikävästi keskellä kämmentä.

Joku kesä sitten marjastaminen inspiroi minut kehittelemään Turkkilaisen Vattuvyön. Tavalliseen vyöhön kiinnitetään turkkilainen jugurttiämpäri roikkumaan, ja näin marjastajalle jää kaksi vapaata kättä poimimiseen. Turkkilainen Vattuvyö sopii kaikkeen marjastukseen ja pysyy ihmeellisesti pystyssä marjastajan holtittomasta horjahtelusta ja kompuroinnista huolimatta. Näitä ihmeämpäreitä myyn läpi vuoden viidellä eurolla (vyö ei kuulu hintaan). Tilaukset kommentteihin!

Kolmas neronleimaukseni on lukupeitto. Tiedättehän sen ongelman, kun illalla kömpii nakuna tai pikkupaitulissaan peiton alle lämpimään ja ottaa kirjan käteen – ja käsivarret palelevat (paitsi helteellä). Käsivarsia ei nimittäin mitenkään saa peiton lämpimään sängyssä lukiessa. Onhan näitä lukunuttuja ja säärystimiä käsivarsien suojaksi, mutta miksei ole lukupeittoa? Sellaista ihanaa, jossa olisi kämmenenmentävät reijät tai jopa pienet hihantyngät (resorit?). Peiton voisi kiskoa kaulaan asti ja kirjanpitelykädet pujottaa pienistä aukoista ulos. Siitä vain unenpöpperössä laskisi kirjan käsistään ja nukahtaisi autuaan onnellisena käsivarret lämpiminä, ilman mitään nutunriisumisoperaatioita, joissa aina ärsyttävästi virkistyy. Tietenkin täkkiinsä voisi leikata saksilla sopivat reijät, joista untuvat pöllyäisivät ympäri kylää, mutta olisihan se nyt eri asia omistaa Oikea Lukupeitto, tuo lukevan ihmisen paras petikaveri. Kuka lähtee mukaan tähän miljoonabisnekseen?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin voi olla, että lukupeittoidea syntyi sittenkin sängyssä kirjaa lukiessa eikä marjametsässä. Mutta saatoin käydä aiemmin marjassa. Tai olin ehkä syönyt iltapalaksi mustikkapiirakkaa, mistä ajatukseni tietenkin karkasivat marjametsään, tuonne neronleimauksien näreikköön, viisauksien vihervikköön, ideoiden itikkaparveen. Menkää, ihmiset, marjaan!

Pään vai ihmisen kokoinen elämä?

Toivottavasti elämme joskus sellaisessa maailmassa, jossa terapia kuuluu enemmistön elämään luonnollisena kuin hammashuolto tai kampaajalla käyminen. Omassa historiassani on valitettavan lyhyt terapiajakso, koska en silloin oivaltanut sen arvoa (muuten kuin rahassa, jota ei ollut). Siltä jaksolta jäi mieleeni soimaan kuitenkin yksi tärkeä lause – ehkä lopulta tärkein, jonka terapia voi itselleni antaa: ”Taidat elää aika paljon pääsi sisällä.”

Vastustin tuota lausetta kiivaasti. Minäkö eläisin pääni sisällä? Pah. Minäkö en muka olisi kehollinen? Pyh. Minähän olin kehollisista kehollisin. Olin urheillut koko ikäni, olin harrastanut yleisurheilua, tanssia ja telinevoimistelua ja siinä välissä hiihtänyt ja uinut aina, kun aikaa liikeni. Minäkö en muka ollut kehollinen? No en oikeasti ollut. Terapeutti oli valitettavan oikeassa. Vaikka olisin juossut sata maratonia, olisin silti elänyt enimmäkseen pääni sisällä – ja vahvasti! Koska maratonit eivät ole juttu, jota sieluni kaipaa.

Kehollisuus ei tarkoitakaan sitä, mihin kaikkeen kehomme venyy, vaan sitä, kuinka hyvin yhteys pään ja kehon välillä toimii. Pää on syystä aika pieni. Ihmisen päätösten ja valintojen tulisi nojata juuri tuon pään verran ajatuksiin ja pään pulinoihin. Keho on vastaavasti aika iso. Valintojen ja päätösten tulisi siis nojata huomattavasti enemmän kehon viesteihin. Ja tätä minä en osannut. Keho nimittäin puhuu aivan hirvittävän hiljaa, ainakin jos sitä ei ole opetellut kuuntelemaan. Kehon viesti saattaa olla outo tunne vatsassa, kuumotusta iholla, hikoilevat kämmenet, tärinää polvissa tai joku vielä hienovaraisempi kumma tunne, joka vaatisi hiljentymistä kehon äärelle.

Kun hiljennyimme kehon äärelle, emme todellisuudessa kuuntele silloin polvia tai kämmeniä, vaan sielua. Sielu puhuu ilman selkeitä sanoja – ja nimenomaan kehossa. Ego huutelee päässä ohjeitaan, ja usein hiukan paniikissa juuri silloin, kun se huomaa, että tässähän kuunnellaankin nyt sielua eikä egoa. Kun istun kannon päässä tuijottamassa kaukaisuuteen, oma egoni alkaa huudella, että tee nyt ainakin askelkyykkyjä samalla, nyt olisi hyvää aikaa ja voit samalla katsoa kaukaisuuteen. Kun makaan laiturilla ihmettelemässä pilvien muotoja, egoni huolestuu ja ehdottaa kirjaan tarttumista. Voisit bongata sieltä hyvän lauseen ja kirjoittaa siitä blogipostauksen (ja kun se on egon idea, niin ei todellakaan tapahdu).

Sielu hiljenee aina, kun ego aloittaa, että nyt kyllä pitäisi tai on pakko. Egollakin on tärkeä tehtävänsä, koska joitakin asioita todellakin pitää tehdä (niitä on lopulta aika vähän) ja joskus on jopa pakko. Tässä modernissa maailmassa meitä ohjataan jo pienestä pitäen elämään pään sisällä, ja jotkut solahtavat sinne asumaan helpommin kuin toiset. Ihmisen kuuluisi kuitenkin olla kokonainen paketti, jossa sielu ja ego vuorottelevat – kuitenkin niin, että sielu saisi päättää eniten (kehon koko!) ja ego vain tarvittaessa. Kun ihminen palaa omaksi itsekseen (mikä on yleensä pitkä ja polveileva polku), se tarkoittaakin juuri sitä, että yhteys pään ja kehon välillä toimii. Saamme ikään kuin tehdasasetukset takaisin. Pään rooli on sille sopivan pieni, ja keho saa riittävästi vastuuta ja valtaa. Onko ihme, että erilaiset päänsäryt ovat niin yleisiä? Pieni pääparka kantaa aivan liikaa vastuuta ja huolehtii liikaa, kun meillä kaikilla olisi paljon päätä isompi viisas keho, joka on syntynyt tietämään, mikä on meille parhaaksi. Uskon, että monet sairaudet johtuvat siitä, että yhteys pään ja kehon välillä on poikki. Kun riittävän kauan ohittaa kehon viestit, se yrittää huutaa kovempaa oireilla, joita ei voi enää ohittaa.

Koska olemme kadottaneet luonnollisen kykymme kuunnella kehoamme (= sielua), sitä olisi hyvä harjoitella. Harjoitteleminen ei vaadi mitään erityistaitoja, vain hiljentymistä ja pysähtymistä. Sielu on kuin perhonen, jota ei jahtaamalla saa kiinni. Pitää vain odottaa, että se laskeutuu. Ja sitä odottamista meidän on niin kovin vaikea sietää.

(Ego ehdotti, että laita tähän se kuva, missä seisot käsillä rannalla. Sopisi aiheeseen ja kuvaisi urheilullista elämää ja tasapainon hakemista. Sielu ehdotti perhosta.)


Tehtäväsi on voida hyvin

Olen alkanut keräillä lauseita. En tietenkään keräile mitä tahansa lauseita, vaan puhuttelevia, itselleni merkityksellisiä. Sellaisia, joita lukiessa pääsee ääneen pieni ”wau”, tai joista ajattelee, että miksi en itse keksinyt tuota. Tai sitten niitä lukiessa joko oivaltaa jotakin tai on melkein oivaltamassa, mutta ei ihan tiedä, että mitä, joten siksikin lause on kirjoitettava muistiin. Harmittaa vain tietoisuus siitä, että miljoonia oivalluksia on mennyt ohi aivojeni, koska älysin aloittaa harrastuksen vasta nyt.

Lukeminen on tietty oiva pari tälle lauseidenkeräilyharrastukselle, mutta niin on myös sarjojen töllöttäminen. Yhtäkkiä päässä välähtää kesken sarjan katselun, että siinäpä vasta viisas lause. Tai dialogi. Tulee tunne, että minun piti katsoa juuri tämä pätkä, jotta kuulisin tai lukisin tuon. Oudointa on joskus, kun sama lause tulee lyhyessä ajassa vastaan eri paikoista: ensin luen sen kirjasta, sitten se toistuu sarjassa, jota katson, sitten se pomppaa silmilleni vielä joltakin nettisivustolta. Ihan kuin joku yrittäisi toden teolla saada minua ymmärtämään jotakin.

Viime aikoina minua on hyvällä tavalla vainonnut otsikon lause: Tehtäväsi on voida hyvin. Ensin kirjoitin lauseen muistiin ruotsalaisesta tv-sarjasta Ängelby. Sitten sama lause pomppasi korviini kuunnellessani äänikirjaa Aki Hintsan elämästä (Voittamisen anatomia). Molemmissa lause jatkui samalla tavalla: Tee sitten jotakin sellaista, että maailmasta tulee parempi paikka. Toisessa sanamuoto oli hiukan erilainen, mutta molemmissa ykkösenä oli kuitenkin tuo ”tehtäväsi on voida hyvin”.

Että ihan tehtävä. Ei että olisi kiva voida hyvin, tai että pyri voimaan hyvin. Sinun tehtäväsi on voida hyvin. Tehtävähän on vähän niin kuin velvollisuus. Jos et voi hyvin, et todellakaan kykene parantamaan maailmaa niillä lahjoillasi, jotka olet syntymässä saanut – ja niillä erityisillä taidoillasi, jotka olet matkan varrella hankkinut.

Yksinkertaisimmillaan hyvinvointiin riittää se, että nukkuu tarpeeksi, syö hyvin ja liikkuu ja lepää kehonsa vaatimusten mukaan. Se on hyvinvoinnin kivijalka. Joskus pitää kuitenkin muuttaa suunnitelmiaan tai elämäänsä niin radikaalisti, että sivullisista se ei edes näytä järkevälle. Pitää ehkä tehdä rohkeita ja yllättäviä ratkaisuja, jotka satuttavat, mutta silti vähemmän kuin entisen elämän jatkaminen. Vain sinä voit tietää, mikä saa sinut voimaan hyvin. Jos mieli ei tajua, niin sitten keho kertoo, onko suunta oikea.

Harmi, että ihminen ei synny manuaali kourassa. Siitä vain vilkuilisi, mikä on hyväksi milloinkin. Ottaako toinen pala kakkua vai ei, lähteäkö reissuun vai jäädäkö kotiin, sanoutuako irti työpaikasta ja mennäkö naimisiin vaiko erota. Mutta ihan itse, ilman manuaalia, on täällä polkunsa raivattava. Ja mikä haastavinta: semmoista polkua ei ole kenelläkään muulla. Onneksi joskus polulle tipahtaa näitä ilmaisia suuntaviittoja, joissa lukee hiukan kryptiseltä kuulostavia ohjeita: ”Tehtäväsi on voida hyvin – ja tehdä sitten jotakin sellaista, että maailmasta tulee parempi paikka.”

Julkaistu Kodinkuvalehden blogiyhteisössä 10.7.2018

Herra Hidas haaveilee

Herra Hidas halusi hidastaa elämäänsä. Rouva Impulsiivinen sai vision jostakin koomantapaisesta, mutta piti tällä kertaa suunsa kiinni. Herra Hidas vaikutti nimittäin olevan tosissaan. Hän halusi muuttaa maalle, järven rantaan, luonnon keskelle. Herra Hidas haaveili pulahtamisesta järveen omasta rannasta kesät talvet ja siitä, ettei pihalla istuskellessa kuuluisi muita ääniä kuin linnunlaulu. Kaikki nämä tulisivat kuitenkin bonuksena vasta kalastamisen jälkeen. Omassa rannassa olisi oma pikku vene, joka veisi kalamiestä saaliin luo ja toisi saaliin vaimon luo. Kalaa syötäisiin joka päivä. Herra Hidas melkein liikuttui omasta haaveilustaan.

Rouva Impulsiivinen panikoi. Hän kuuli joutuvansa vankilaan keskelle metsää. Hänet pakotettaisiin istumaan pimeässä metsämökissä vuodenajat ympäriinsä vailla ystäviä, vailla harrastuksia, vailla mitään kontaktia todelliseen sosiaaliseen elämään. Siellä hän viruisi Facebook-addiktina keksimässä valheellisia päivityksiä tyyliin: ”Mustarastas lauloi tänään ensimmäistä kertaa – mikä ihana rauha!” Ja itkisi perään. Kauppaan pääsisi kerran viikossa, ja unohtuneita ostoksia ei niin vain lähdettäisi kipaisemaan Apsilta. Viikot syötäisiin suolasiikaa (sikäli kun sitä tulisi), ja kukaan ei koskaan kävisi.

Herra Hidas hämmästyi rouva Impulsiivisen reaktiota, koska hän jaksoi aina hämmästyä, jos joku ilmaisi voimakkaasti tunteitaan muualla kuin urheilukatsomossa. (Herra Hitaalla riitti hämmästeltävää.) Hän oli nimittäin luullut, että rouva oli luontoihminen – ja rouvahan olikin toki luontoihminen, muttei mikään kokopäiväluontoihminen! Herra Hidas oli myös luullut rouvan pitävän kalasta – ja rouvahan toki pitikin, muttei niin paljon, että sen takia olisi tarvinnut muuttaa kalojen viereen asumaan! Ja mitä tuli vieraitten kanssa ilakointiin, Herra Hidas muistutti aiheellisesti, ettei heillä juuri ketään käynyt nytkään täällä naapurilähiössä. Se oli niin ärsyttävän totta, että rouvan oli ihan pakko itkeä vähän.

Herra Hidas muistutti vielä, että rouvahan aina jakoi niitä Hidasta elämää –päivityksiä ja aforismeja Facebookissa ja tykkäsi niistä Instagramissa. Eikö tämä nyt olisi sitä todellista hidastamista? Rouva huomasi jäävänsä altavastaajaksi, joten hän turvautui huutamiseen: ”Saahan sitä tykätä delfiineistäkin, muttei semmoista tarvitse kotiinsa ostaa!” Herra Hidas huomasi, ettei suunnitelma oikein ottanut tulta alleen, joten hän ilmoitti sen olevan pitkän tähtäimen haave. Rouva tarvitsi nyt paniikkiinsa jotakin rauhoittavaa, joten hän päätti leipoa, koska mikään ei ollut niin rauhoittavaa kuin leipominen. Piti enää päättää, leipoisiko mutakakun vai tekisikö raakasuklaata, koska kello oli sentään jo kymmenen illalla. Herra Hidas lausahti jotakin nukkumaan menemisestä, mutta rouva ei kuullut, koska hän vatkasi jo munia täydellä höyryllä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 27.11.2015.