Marjastus on oikeastaan mielenterveysteko. Marjastaessa veri alkaa kiertää korvien välissä, ja ajatukset löytävät uusia, ennen kulkemattomia polkuja. Marjastaessa olen saanut kaikki elämäni neronleimaukset, ja niitä on yhteensä kolme.

Niistä viimeisin välähti tänään mustikkametsässä, jossa kaikki maapallon hyttyset pitivät veren imemisen maailmanmestaruuskisojaan juuri samaan aikaan, kun minä, poloinen poimija, yritin täyttää pikkuista ämpäriäni. Onneksi muistin verkkohatun, tuon pro-marjanpoimijoiden heimopäähineen, jonka keksijää siellä mustikkametsässä kiittämästäni kiitin. Verkkohatun takaa naureskelin hyttysille ja saatoin hiukan näyttää keskisormeakin, mikä oli virhe, koska siinä oli heti kymmenen hyttystä kiinni.

Pian verkkohattu paljasti nurjan puolensa: mustikoiden napostelu keräämisen lomassa ei onnistunutkaan! Koko ajan unohdin sen ja yritin tunkea mustikkaa verkon läpi suuhuni. Siitäpä keksin mielettömän liikeidean: linjat hoikistava verkkohattuhaalari! Ihmiset ovat valmiita maksamaan maltaita kyseenalaisista keinoista pitääkseen kilonsa kurissa, nyt riittäisi, kun pujottautuisi iltaisin verkkohattuhaalariin – huippua! Verkkohattu olisi naposteluhimon iskiessä liian helppo riisua, siksi hankalasti riisuttava verkkohattuhaalari. Kuka lähtee mukaan tähän mahtavaan liikeideaan? Liikekumppania tarvitaan ainakin toteutuspuoleen, koska ompelupeukaloni on ikävästi keskellä kämmentä.

Joku kesä sitten marjastaminen inspiroi minut kehittelemään Turkkilaisen Vattuvyön. Tavalliseen vyöhön kiinnitetään turkkilainen jugurttiämpäri roikkumaan, ja näin marjastajalle jää kaksi vapaata kättä poimimiseen. Turkkilainen Vattuvyö sopii kaikkeen marjastukseen ja pysyy ihmeellisesti pystyssä marjastajan holtittomasta horjahtelusta ja kompuroinnista huolimatta. Näitä ihmeämpäreitä myyn läpi vuoden viidellä eurolla (vyö ei kuulu hintaan). Tilaukset kommentteihin!

Kolmas neronleimaukseni on lukupeitto. Tiedättehän sen ongelman, kun illalla kömpii nakuna tai pikkupaitulissaan peiton alle lämpimään ja ottaa kirjan käteen – ja käsivarret palelevat (paitsi helteellä). Käsivarsia ei nimittäin mitenkään saa peiton lämpimään sängyssä lukiessa. Onhan näitä lukunuttuja ja säärystimiä käsivarsien suojaksi, mutta miksei ole lukupeittoa? Sellaista ihanaa, jossa olisi kämmenenmentävät reijät tai jopa pienet hihantyngät (resorit?). Peiton voisi kiskoa kaulaan asti ja kirjanpitelykädet pujottaa pienistä aukoista ulos. Siitä vain unenpöpperössä laskisi kirjan käsistään ja nukahtaisi autuaan onnellisena käsivarret lämpiminä, ilman mitään nutunriisumisoperaatioita, joissa aina ärsyttävästi virkistyy. Tietenkin täkkiinsä voisi leikata saksilla sopivat reijät, joista untuvat pöllyäisivät ympäri kylää, mutta olisihan se nyt eri asia omistaa Oikea Lukupeitto, tuo lukevan ihmisen paras petikaveri. Kuka lähtee mukaan tähän miljoonabisnekseen?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin voi olla, että lukupeittoidea syntyi sittenkin sängyssä kirjaa lukiessa eikä marjametsässä. Mutta saatoin käydä aiemmin marjassa. Tai olin ehkä syönyt iltapalaksi mustikkapiirakkaa, mistä ajatukseni tietenkin karkasivat marjametsään, tuonne neronleimauksien näreikköön, viisauksien vihervikköön, ideoiden itikkaparveen. Menkää, ihmiset, marjaan!
◦