Opettajaurani alussa ajattelin, että tärkeintä on opettaa lapsille taitoja. Valtavasti taitoja, että pärjäävät sitten elämässä. Tiedon jakaminen oli myös tärkeää. Olisi ollut kauheaa, jos oppilaani eivät olisi aikuisena tienneet, että orava on nisäkäs tai että palokärjellä on punainen päälaki. Silti joka vuosi joku vastasi kokeessa, että orava munii ja että palokärjen tunnistaa siitä, että sillä on kaksi jalkaa ja se osaa lentää.

Viime vuosina olen kokenut jonkinlaisen minivalaistumisen sen suhteen, mikä omassa työssäni on oikeasti tärkeää: Oppilaita on opetettava olemaan läsnä ja hengittämään. Heitä on opetettava viihtymään itsessään, pitämään itseään ja muita hyvinä tyyppeinä ja uskomaan itseensä oppijana. Siinä on opetukseni kivijalka. Siihen päälle voi sitten rakentaa vaikka minkälaista kärrynpyörää ja lauseenjäsennyssessiota – siis ihan kaikkea.

Ekaluokalla aloitamme olemisesta ja hengittämisestä. Päivä alkaa yleensä nenähengityksellä. Joskus hengitämme hyvää mieltä sisään ja pahaa mieltä ulos. Joskus seisten, kädet vatsan päällä, joskus istuen tai lattialla maaten. Jokainen ekaluokkalainen pysähtyy hetkeksi olemaan itsensä kanssa ja tekemään ei-mitään. Harjoitus on aluksi joillekuille turkasen vaikea, melkein mahdoton. Mutta kun siitä tekee kevyesti vapaaehtoista eikä puske ja pakota, nenähengitys alkaakin olla ihan tavallinen ja normaali osa päivää. Nenähengitys sopii melkein mihin tahansa tilanteeseen: päivän aloitukseen, hektisen menon rauhoittamiseen, vaikean asian omaksumisen helpottamiseen, jännityksen ja stressin lievittämiseen, omien tunteiden säätelyyn… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tässä villisti pyörivässä maailmassa vain vauvat osaavat hengittää täydellisesti. Meidän muiden pitää opetella se uudestaan.

Stressinhallintataitona rauhallinen, tietoinen hengittäminen on vailla vertaa. Epäsäännöllinen hengitys sen sijaan pitää stressiä yllä, ja kun tiedämme, mitä pitkittynyt stressi voi saada aikaan, olen entistä vakuuttuneempi, että tärkein tehtäväni on opettaa lapsia hengittämään tietoisesti. Yhdessä hengittely on sitä paitsi hyvällä tavalla yhteisöllinen kokemus, jolla saattaa olla myönteinen vaikutus myös luokan yhteishenkeen.

Vaikeiden tunteiden säätelykin onnistuu paremmin, kun vähän aikaa hengittelee rauhallisesti nenän kautta sisään ja ulos. Aikaisemmat, isommat oppilaani, joiden kanssa ehdin harjoitella hengittämistä kuusi vuotta, kertoivat ihania esimerkkejä tilanteista, joissa he olivat turvautuneet nenähengitykseen vapaa-ajallaan: raivari kotona rauhoittui eikä edennytkään räjähdyspisteeseen, esiintymisjännitys lievittyi soittokoetta ennen, kisajännitys helpottui ennen urheilusuoritusta, pelkotila pimeässä kodissa katosi jne. Huippuhetki oli, kun luokkaan tullessani koko kuudes luokka retkotti pitkin lattiaa tai pulpeteillaan, luokka oli pimennetty, hiljainen musiikki soi (”nenähengitysmusiikkimme”) ja kuului vain vienoa tuhinaa. Oli kuulemma ollut levoton meno, niin porukalla päättivät rauhoittua hengittelemään.

Oppilaitteni vanhemmista kukaan ei ole kritisoinut nenähengitysharjoituksiamme. Keskustelupalstoilla sen sijaan olen saanut jonkin verran lokaa niskaan, kun kuulemma harjoitan luokassani vieraita uskontoja. Nämä kommentit ovat tietenkin ihmisiltä, jotka eivät tiedä luokkani nenähengitysharjoituksista mitään. Hengittämisen opettelu ja mielensä rauhoittaminen eivät mielestäni voi olla minkään uskontokunnan yksityisomaisuutta. Ne ovat kansalaistaitoja, joille on käyttöä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Nenähengitys on sitä paitsi mainio taikasauva: luokan toiminnallisen mekastuksen saa hetkessä zenmäiseen rauhan tilaan – ja opekin jaksaa paremmin.

Kirjavinkkejä:

Minna Martin, Hengitys virtaa

Martin-Seppä-Lehtinen-Törö, Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena

Daniel Rechtschaffen, Keskittymiskykyä luokkaan

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.11.2017.