Olen ollut opettaja jo iäisyyden. Tiedän sen siitä, että oppilaat kyselevät minulta, millä luokalla olin talvisodan alkaessa ja kuinka vanha olin silloin, kun Jeesus eli maan päällä. Silti kuvittelen usein olevani yhä nuori ja notkea opettaja, koska en ajattele ikääni. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin saaneet minut tajuamaan, että oikeasti haluan olla vanha kääpä. Tai ainakin vakaa mänty.

Haluan olla jotakin, joka ei muutu ja heilahtele kaikkien tuulahdusten mukana. Lapsilla on tarpeeksi muutosten tuulia omissa elämissään, kun jollakulla muuttuu osoite tämän tästä, toisella koko perhekunta, ja samalla maailma ympärillä uhkaa sortua palasiksi. Koulun kuuluu olla turvasatama. Vakaa ja sama kaikille. Hitaasti muuttuva ja ennalta-arvattava. Haluan olla kääpä, koska koen oppilaiden tarvitsevan sitä, että ope on vähän jäärä ja koulussa on vähän vanhanaikaista, mutta niin ihanan turvallista. Kun maailma muuttuu ympärillä niin, että paukkuu, on oltava paikka, jossa luokka on samalla paikalla, päivärytmi lukujärjestyksen mukainen ja opettaja muuttumaton kuin vanha mänty.

Opettajan ei tarvitse lähteä puuhaamaan jumppapalloja luokkaan tuoleiksi heti, kun jossakin hihkutaan niiden edistyksellisyyttä. Opettajan ei tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Parin viikon kokeilun jälkeen meillä kannettiin jumppapalloja luokasta ulos ja tuoleja takaisin sisälle, koska kenenkään hermo ei kestänyt sitä tauotonta nitinää, jonka kuminen jumppapallo ja muovinen kokolattiamatto saivat aikaan. Oppilaan vahva takaraivo onneksi kesti sen pamauksen, joka syntyi jumppapallon jousto-ominaisuuden testauksessa kesken oppitunnin. Opettajan ei myöskään välttämättä tarvitse sisustaa luokkaansa lattiatyynyillä, joiden päällä oppilaat voivat makaillen laskea matikan laskujaan, niin kuin minä tein. Lapsilla oli mukavaa, tosin numeroista ei saanut selvää. Opettajalla ei ollut mukavaa, ja polvista katosi tunto. Opettajan kuuluisi lipua luokassa kuin tuuli ja pysähtyä vaivihkaa oppilaan kohdalle kuiskimaan ohjeita, kehumaan ja koskettamaan rohkaisevasti olkapäästä. Konttaamalla kaikki tuo kävi jokseenkin hankalaksi. Lattiatyynyt kannettiin ulos, järki palasi päähäni ja tunto polviin.

En tavoittele taantumusta tai kehityksen jarruttamista. Haluan valaa uskoa ja rohkeutta siihen, että jokainen opettaja voi olla hyvä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Joku tarvitsee siihen kasan jumppapalloja, toinen luokan täysremontin, kolmas pitkiä hengitysharjoituksia oppilaiden kanssa, neljäs rutiiniksi muodostuneen aamupiirin.

Tärkeintä luokassa on kuitenkin se, mitä ei näe, vaan tuntee. Jos ilmapiiri on hyväksyvä ja lämmin, ja jos opettaja tuntee oppilaitaan kohtaan inhimillistä rakkautta ja kykenee sitä jotenkin sinne pulpettien väliin välittämään, on istuimen materiaalilla aika vähän merkitystä. Luokan sisustus on toisarvoista, koska jokainen osaa kantaa tuoleja ulos ja jumppapalloja sisään. Niiden näkymättömien (ja tärkeimpien) asioiden kantaminen luokkaan on paljon vaikeampaa.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.11.2015.