Tänään oli raskas aamu. Oman elämän kipeät asiat läsähtivät päin näköä niin, että piti vähän aikaa parkua ihan olan takaa. Kaikki järjestyy -asennetta ei meinannut millään löytyä. Kuivasin kyyneleet ja lähdin kuitenkin toimittamaan asioitani.
Ajelin autojonossa hissukseen, kun huomasin tien reunassa rollaattoriin nojailevan, vuoroaan odottavan mummelin. Pysäytin ja päästin hänet ylittämään tien. Moni heilauttaa tuossa tilanteessa autoilijalle kättään pikaisesti ja jatkaa matkaa. Vaan mitä teki tämä mummeli? Kääntyi katsomaan minua, hymyili valloittavasti, vilkutti ja ihan kuin olisi sanonut ”tuitui”. Ai että tuli hyvä mieli. Ensinnäkin siitä, että tajusin pysähtyä, ja sitten mummelin reaktiosta. Ajattelin siinä paikassa, että minäkin haluan isona olla tuollainen iloa pirskahteleva mummeli. Hymyilisin leveästi sinne ja tänne ja vilkuttaisin perään. Sanoisin ehkä tuitui, tai jotakin muuta.
Tuon pikkuriikkisen välikohtauksen jälkeen huomasin ajelevani autoa hymy huulilla ja ilon pyrkivän rintaan läpi kaikkien murhemöykkyjen ja huolipesäkkeiden. Ilo on sitkeä pieni luonnonvoima, joka raivaa tiensä perille juuri silloin, kun mieleen hiipii pelko, etten varmaan koskaan enää naura. Nyt tiedän, että nauran kyllä. Koska ilo on kuin aurinko. Se on koko ajan paikalla, vaikkei sitä aina huomaa. Se ei tarvitse kuin pienen raon murheen pilviverhoon valaistakseen synkkyyteen vaipuneen mielen. Joskus murheen pilviä siirtää sivuun toinen ihminen, joskus lemmikkieläin, joskus joku muu. Joskus ne siirtyvät sivuun aivan itsestään, koska on vastaansanomaton ilon aika.
Tänään hiukan ihmettelin, kun niin moni autoilija ajoi mummelin ohi pysähtymättä. Mutta ehkä he eivät nähneet koko mummoa. Ehkä olin ainoa, joka näki hänet, koska mummeli olikin minua varten tänne lähetetty enkeli, ilon lähettiläs. Terveisiä hänelle! Tuitui.
Miksi ihminen kiinnostuu omista juuristaan vasta, kun kysymyksiin ei ole ketään enää vastaamassa? Miksi en kysynyt pappani elämästä silloin, kun hän vielä eli? Miksi, oi miksi. Onnekseni käsissäni on kuitenkin äänite, jossa pappaani haastattelee joku toimittajantapainen. Ilman tuota haastattelua en tietäisi, millaisen sankarin sukua olen. Ihan hippusen sankari siis itsekin – kuten jokainen meistä, koska esivanhempamme eivät todellakaan päässeet elämässään helpolla. Tämä postaus on arvostuksen ja kunnianosoitus papalleni, joka eli varsin ihmeellisen elämän.
6-vuotiaana pappani myytiin huutolaispojaksi perhettä raastavan köyhyyden takia. Tämä tarina tulee ihan iholle asti, kun oivalsin, että samoissa maisemissa, joissa huolettomana lenkitän koiriani joka päivä, pappani on pikkupoikana seissyt huutokaupattavana. En melkein kestä ajatusta. Pappa vaihdettiin jauhopussiin, ja hän joutui oloihin, joissa sai joka päivä selkäsaunan, muttei välttämättä ruokaa. Töitä piti silti paiskia ahkerasti. Lopulta pappa karkasi talosta ja lähti kerjuulle.
13-vuotiaana hän kuuli, että punakaartiin liittyjille luvattiin joka päivä ruokaa. Nälkä siis ajoi lapsen sotilaaksi – ideologiasta tai sodan syistä ei ollut hajuakaan. Kylläisyys jäi tosin pelkäksi haaveeksi, sillä pappani vangittiin jo sisällisodan alkumetreillä, ja vankileirillä sai syödäkseen vain perunankuoria ja lipeäkalalientä. Vankeus kesti 5 viikkoa ja 2 päivää. Vapautumispäivänä partiolaiset ja saksalaiset olivat vastassa ruisleipineen, joiden kimppuun nälkäiset vangit hyökkäsivät. Tuo ensimmäinen ateria vapaudessa koitui monen kohtaloksi: suolisto ei kestänytkään viikkojen paaston jälkeen niin vahvaa ruokaa, ja nuorukaiset söivät itsensä kuoliaiksi. Pappani selvisi pahoilla vatsanväänteillä.
20-vuotiaana pappa liittyi kauppalaivastoon työskenneltyään sitä ennen mm. paimenpoikana. Merillä hän seilasi 2 vuotta, kunnes päätti hakeutua töihin maan kamaralle. Merillä oli vaaransa, mutta niin oli maissakin. Yhtenä yönä pappa havahtui savun hajuun, ja luuli vuokraemännän polttaneen ruokaa pohjaan. Vinttikamarin ovesta kurkistaessa liekit löivät kuitenkin vastaan. Ei auttanut kuin loikata vintin ikkunasta perunapellolle. Koko omaisuus meni vaatteita myöten, mutta onneksi töihin pääsi lainavaatteissa.
Talvisodassakin nälkä ohjasi papan seikkailemaan omin päin. Muut jäivät lepäämään, kun pappa lähti seuraamaan hirven jälkiä – metsämiehen haaveissa siinteli juhla-ateria koko komppanialle. Pahaksi onneksi alkoi sataa lunta, jolloin omat sekä hirven jäljet peittyivät, ja pappa eksyi. Hän harhaili eksyksissä viisi vuorokautta syöden pelkkää lunta. Kaksi kertaa tuona aikana hän putosi jäiden läpi ja kastui perinpohjaisesti. On silkka ihme, että pappa oli vielä hengissä, kun omat joukot lopulta hänet löysivät.
Seikkaileminen jäi merkillisestä lapsuudesta ja nuoruudesta niin veriin, ettei pappa osannut oikein koskaan olla seikkailematta. 58-vuotiaana hän keksi yhtäkkiä kävellä Hammerfestista Rovaniemelle. Kävelymatkaa kertyi yhteensä 700 kilometriä. Erään kerran hän käveli huvin vuoksi kotoa Varkauteen, yhteensä 250 kilometriä. Vielä 7-kymppisenä hän käveli joka arkipäivä 25 kilometrin lenkin, kun käveli kotoaan meille, lenkitti koiramme ja käveli takaisin. En pitänyt sitä silloin mitenkään ihmeellisenä, se nyt oli ihan tavallista pappameininkiä.
Nyt olen ihailusta ja ihmetyksestä aivan ymmyrkäisenä. Olen tavattoman ylpeä saadessani olla tuollaisen selviytyjän sukua. Pappa sanoi aina olevansa ”metsän kasvattama”, ja se piti täysin paikkansa. Pappa oli viisas ja rauhallinen mies, vaikka koulujen käynti jäi vähiin. Kaikki ihmiset olivat hänelle yhtä arvokkaita, vaikka luokkajako näkyi selkeänä koko hänen elinaikansa. Hänelle kukaan ei ollut pelkän asemansa vuoksi mitään, vain ihmisyys merkitsi. ”Hyvin menee, kun ei valita”, kuului papan motto. Rakkaita terveisiä sinne jonnekin, pappa! Kiitos mahtavasta asenteesta ja sitkeydestäsi.
Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2018.
Herra Hidas teki eteisessä selvästi lähtöä jonnekin. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa aikeistaan, rouva Impulsiivinen pelmahti utelemaan, että minnekäs sitä nyt. Herra Hidas ilmoitti menevänsä Prismaan hakemaan yhtä erityislaatuista ruuvia. Rouva Impulsiivisen kulmakarvat hyppäsivät hiusrajaan, hän alkoi säntäillä edestakaisin eikä hyperventilointikaan ollut kaukana. Jestas, Prismaan, tuosta vain! Muistilista oli löydettävä äkkiä! Koska Prismaan ei kerta kaikkiaan saanut lähteä yhden ruuvin takia! Se oli epäekologista, se oli itsekästä, se oli turhanpäiväistä, se oli…se oli… se nyt vain oli KIELLETTYÄ!!
Ennen kuin Rouvan Tärkeä Muistilista löytyi, herra Hidas oli jo matkalla. Hyväntuulisena tietenkin, koska listalla oli vain yksi ruuvi. Hah. Kun rouva lähti Prismaan, lista oli niin pitkä että sitä varten piti olla oma kassi. Listalla oli ainakin kahden viikon ruokaostokset (ekologista), apteekkitavarat (koska Prismassa oli myös apteekki), suutariasiat (eihän sinne nyt muuten tule mentyä!), sukkahousu- ym. naistentarvikeasiat (koska se on kätevää), maton pesulaan vienti (koska ei pesula nyt niin kaukana Prismasta ollut), kirjaston kirjojen palautus (sen kautta pystyi aivan hyvin koukkaamaan palatessa), lemmikkikaupan asiat (luut, pallot yms.) sekä Alkosta Koskenkorvaa. Eikä siis mihinkään viihdekäyttöön, herra paratkoon, rouvan syntymähumalassa oli viihdettä riittämiin, vaan pakuriuutteen valmistukseen. Mutta sitä Koskenkorvaa ei voinut hakea oman kylän Alkosta, koska oppilaiden vanhemmat olisivat takuulla sattuneet Alkoon samaan aikaan, ja siitäkös olisi juttu lähtenyt. Niin on lopussa, naisparka. Seurailkaapa vähän, onko töissäkään selvin päin. Ilmanko on kokeiden pisteet laskettu miten sattuu. Kerrankin lähetti lapset tuntia liian aikaisin kotiin.
Rouva Impulsiivisen mielestä hänen tapansa keskittää asioiden hoitaminen kerta rysäykseen oli paitsi aikaa myös luontoa ja rahaa säästävää. (Jos ei lasketa niitä sakkoja, jotka hän sai unohtaessaan pysäköintikiekon, ja hävikkiä, joka tuli edellisen kaupan ostosten unohtamisesta seuraavaan.) Siksi rouva Impulsiivinen puhisi harmituksesta, kun hän vihdoin löysi kilometrin mittaisen muistilistansa, ja herra Hidas oli jo ties missä.
Samaan aikaan herra Hidas istui Prisman kahvilassa, koska ruuviasian toimittamiseen oli mennyt aikaa neljä minuuttia. Kahvilassa hän vihelteli ja tarkkaili ohikiitäviä, stressaantuneita ihmisiä, jotka raahasivat maata viistäviä ostoskassejaan ja sitä yhtä, jossa oli vielä se pitkä lista niitä oheisasioita. Otsasuonet pullistelivat, ihmiset tiuskivat toisilleen ja retuuttivat lapsiaan hitusen liikaa käsivarresta puristaen.
Rouva Impulsiivinen murehti hukattua elämää, koska niin moni asia olisi hoitunut ruuvin kanssa samalla reissulla. Ainakin ne apteekkiasiat olisi voinut hoitaa. Paitsi ei. Taas olisi tullut sitä väärää d-vitamiinia. No lemmikkiasiat olisi ainakin voinut tuoda. Paitsi ei. Kerrankin toi aivan surkean pallon, joka kesti koirien käytössä vajaan minuutin. Suutarihommat nyt kuitenkin olisi voinut hoitaa. Paitsi että tuskin olisi osannut selittää, millaisen paikan rouva olisi niihin lenkkareihin halunnut. Jonkun ruman olisivat laittaneet. Kaikki täällä pitää itse hoitaa, rouva huokaisi, ja lisäsi listaan vielä särkylääkkeen, koska herra Hitaan epäekologisuus aiheutti hänelle toistuvaa päänsärkyä.
Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.5.2016.
Nuttu nurin, onni oikein 