Miksi ihminen kiinnostuu omista juuristaan vasta, kun kysymyksiin ei ole ketään enää vastaamassa? Miksi en kysynyt pappani elämästä silloin, kun hän vielä eli? Miksi, oi miksi. Onnekseni käsissäni on kuitenkin äänite, jossa pappaani haastattelee joku toimittajantapainen. Ilman tuota haastattelua en tietäisi, millaisen sankarin sukua olen. Ihan hippusen sankari siis itsekin – kuten jokainen meistä, koska esivanhempamme eivät todellakaan päässeet elämässään helpolla. Tämä postaus on arvostuksen ja kunnianosoitus papalleni, joka eli varsin ihmeellisen elämän.

6-vuotiaana pappani myytiin huutolaispojaksi perhettä raastavan köyhyyden takia. Tämä tarina tulee ihan iholle asti, kun oivalsin, että samoissa maisemissa, joissa huolettomana lenkitän koiriani joka päivä, pappani on pikkupoikana seissyt huutokaupattavana. En melkein kestä ajatusta. Pappa vaihdettiin jauhopussiin, ja hän joutui oloihin, joissa sai joka päivä selkäsaunan, muttei välttämättä ruokaa. Töitä piti silti paiskia ahkerasti. Lopulta pappa karkasi talosta ja lähti kerjuulle.

13-vuotiaana hän kuuli, että punakaartiin liittyjille luvattiin joka päivä ruokaa. Nälkä siis ajoi lapsen sotilaaksi – ideologiasta tai sodan syistä ei ollut hajuakaan. Kylläisyys jäi tosin pelkäksi haaveeksi, sillä pappani vangittiin jo sisällisodan alkumetreillä, ja vankileirillä sai syödäkseen vain perunankuoria ja lipeäkalalientä. Vankeus kesti 5 viikkoa ja 2 päivää. Vapautumispäivänä partiolaiset ja saksalaiset olivat vastassa ruisleipineen, joiden kimppuun nälkäiset vangit hyökkäsivät. Tuo ensimmäinen ateria vapaudessa koitui monen kohtaloksi: suolisto ei kestänytkään viikkojen paaston jälkeen niin vahvaa ruokaa, ja nuorukaiset söivät itsensä kuoliaiksi. Pappani selvisi pahoilla vatsanväänteillä.

20-vuotiaana pappa liittyi kauppalaivastoon työskenneltyään sitä ennen mm. paimenpoikana. Merillä hän seilasi 2 vuotta, kunnes päätti hakeutua töihin maan kamaralle. Merillä oli vaaransa, mutta niin oli maissakin. Yhtenä yönä pappa havahtui savun hajuun, ja luuli vuokraemännän polttaneen ruokaa pohjaan. Vinttikamarin ovesta kurkistaessa liekit löivät kuitenkin vastaan. Ei auttanut kuin loikata vintin ikkunasta perunapellolle. Koko omaisuus meni vaatteita myöten, mutta onneksi töihin pääsi lainavaatteissa.

Talvisodassakin nälkä ohjasi papan seikkailemaan omin päin. Muut jäivät lepäämään, kun pappa lähti seuraamaan hirven jälkiä – metsämiehen haaveissa siinteli juhla-ateria koko komppanialle. Pahaksi onneksi alkoi sataa lunta, jolloin omat sekä hirven jäljet peittyivät, ja pappa eksyi. Hän harhaili eksyksissä viisi vuorokautta syöden pelkkää lunta. Kaksi kertaa tuona aikana hän putosi jäiden läpi ja kastui perinpohjaisesti. On silkka ihme, että pappa oli vielä hengissä, kun omat joukot lopulta hänet löysivät.

Seikkaileminen jäi merkillisestä lapsuudesta ja nuoruudesta niin veriin, ettei pappa osannut oikein koskaan olla seikkailematta. 58-vuotiaana hän keksi yhtäkkiä kävellä Hammerfestista Rovaniemelle. Kävelymatkaa kertyi yhteensä 700 kilometriä. Erään kerran hän käveli huvin vuoksi kotoa Varkauteen, yhteensä 250 kilometriä. Vielä 7-kymppisenä hän käveli joka arkipäivä 25 kilometrin lenkin, kun käveli kotoaan meille, lenkitti koiramme ja käveli takaisin. En pitänyt sitä silloin mitenkään ihmeellisenä, se nyt oli ihan tavallista pappameininkiä.

Nyt olen ihailusta ja ihmetyksestä aivan ymmyrkäisenä. Olen tavattoman ylpeä saadessani olla tuollaisen selviytyjän sukua. Pappa sanoi aina olevansa ”metsän kasvattama”, ja se piti täysin paikkansa. Pappa oli viisas ja rauhallinen mies, vaikka koulujen käynti jäi vähiin. Kaikki ihmiset olivat hänelle yhtä arvokkaita, vaikka luokkajako näkyi selkeänä koko hänen elinaikansa. Hänelle kukaan ei ollut pelkän asemansa vuoksi mitään, vain ihmisyys merkitsi. ”Hyvin menee, kun ei valita”, kuului papan motto. Rakkaita terveisiä sinne jonnekin, pappa! Kiitos mahtavasta asenteesta ja sitkeydestäsi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2018.