Monthly Archives: lokakuu 2020

Opettajaksi kasvamisen kolmiportainen polku

Posted on by
Vastaus

Olen havainnut tällä kolmikymmenvuotisella opettajaurallani kolme selkeää vaihetta: menetelmävaihe, oppilaantuntemusvaihe ja itsetuntemusvaihe. Jokainen vaihe on kestänyt kymmenisen vuotta ja mielenkiinnolla odotan, mitä vaiheita vielä on edessä (koska eläkevaihe ei häämötä edes horisontissa). Joku toinen saattaa edetä vaiheissaan vauhdikkaammin tai ehkä aivan eri järjestyksessä. Sinnikkäänä ihmisenä minulla on ollut tapana yrittää viimeiseen hikipisaraan asti, ja vasta hakattuani päätäni seinään niin kauan, että luu paistaa, havahdun huomaamaan, että tämä ei ehkä enää toimi.

Menetelmävaiheessa olin motivoitunut uusista opetusmenetelmistä ja kasvatusideologioista. Vaihtelin menetelmiä usein ja ahkerasti, ja varsinkin, jos kuulin tai luin jostakin hyväksi havaitusta uutuudesta muualta. Melkein kaikki toimi loistavasti. Ainakin omasta mielestäni. Oppilaista en niin tiedä, koska fokukseni ei ollut heissä vaan menetelmissä. Uusimpia tuulia en uskaltanut olla kokeilematta, koska joku jossakin olisi saattanut luulla, että olen huono opettaja. Olin joskus aivan liekeissä omista koreografioistani oppitunneilla, oppilaista en taaskaan niin muista, koska fokus…you know. Oudosti migreeni ja flunssakierteet vaivasivat, ja olin aivan poikki.

Kymmenen vuoden päästä havahduin koreografiahuuruistani oppilaitten todellisuuteen. Hyvänen aika. Luokkahan oli täynnä aivan erilaisia oppijatyyppejä. Aloin tehdä uusimmista opetusmenetelmistä lennokkeja ja heittelin niitä kuuhun. Keskityin lapsiin ja muovailin itsestäni sellaista opettajaa, millaista katsoin kunkin oppijan tarvitsevan. Onneksi oli tullut joskus keskityttyä menetelmiin, koska niitä pursui nyt taskuista. Erilaisten tarpeiden valtava määrä kuitenkin uuvutti. Oli pakko jäädä vuorotteluvapaalle.

Nyt elän ja opetan tuota itsetuntemusvaihetta. Pakko sanoa, että tämä on vaiheista paras. Menetelmiä on taskussa ja uusia sataa, mutta ne eivät ohjaile minua. Nyt menen oppilaantuntemus edellä itsetuntemuksen opettamia rajoja kuunnellen. Tiedän jo, ettei ihan kaikkeen tarvitse venyä. Jos joku oppilas kenties hyötyisi jostakin menetelmästä, mutta se vaatisi minulta sellaista panosta, jonka tiedän hajottavan tai kuormittavan minua liikaa, jätän väliin. Se nimenomainen oppilaskaan ei lopulta hyödy siitä hienosta menetelmästä, jos opettaja makaa migreenissä kotona ja naapuriluokan opettaja yrittää oman työnsä ohella hypätä huutelemassa jotain ohjeita. Mikään menetelmä kun ei korvaa aidosti läsnä olevaa opettajaa.

En hämmästy, jos seuraavana vuorossa on niskurointivaihe. Leikkaan työstäni kaiken liikaa kuormittavan byrokratian ja keskityn vain siihen, mikä tässä työssä on olennaisinta: lasten opastaminen myötätuntoisiksi ja empaattisiksi, itseään ja erilaisuutta kunnioittaviksi ihmisiksi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 26.3.2017.

Curling-tyyppi

Posted on by
Vastaus

Bongasin tänään somesta uuden termin: curling-puoliso. Curling-vanhemmuudesta varmaan kaikki ovat kuulleet: ne sellaiset äidit ja isät, jotka siloittelevat lapsensa tietä ja poistavat jo etukäteen kaikki pettymykset ja pahat mielet palleroisensa polulta. Olin vähän ylpeä siitä, etten ainakaan ollut mikään curling-vanhempi – pettymyksiä ja pahaa mieltä piisasi… No ei ehkä tavallista enempää kuitenkaan, mutta niitä ei ainakaan kaikin voimin kaihdettu. Tänään tajusin, että olen tainnut silti olla aika vahvasti curling-tyyppi. En ehkä curling-puoliso, mutta curling-tyyppi.

Millainen on sitten curling-tyyppi tai -puoliso? Sellainen, joka pyrkii tasoittamaan toisten tunnetiloja, jotta kaikilla olisi kivaa ja leppoisaa. Sellainen, joka vääntää itsensä vaikka umpisolmuun, jos ikävä tunnelma sillä kevenee. Sellainen, joka patoaa omat pahat mielensä ja suuttumuksensa jonnekin peräsuolen peränurkkaan ja toivoo, että ne katoaisivat sieltä muun kuonan mukana viemärin kohinaan. Sellainen, joka huomaa heti, kun tunnelma alkaa valahtaa ja luulee, että on yksin hänen vastuullaan korjata tilanne. Sellainen, joka vaikuttaa ihan hullun positiiviselta, mutta onkin pelkästään hullu. No ei ehkä hullu, muttei kauhean viisaskaan.

Curling-tyypin vahvuus on hyvän ilmapiirin luominen, mikä on tietty hieno taito. Mutta kuten kaikki vahvuudet, tämäkin on toisaalta myös viheliäinen vamma. Curling-tyypin pitäisi tajuta, ettei ikävien tunteiden patoaminen yhtään mihinkään ole tervettä. Jonakin päivänä tulee nimittäin räjähdys tai terveyden romahdus tai jotakin muuta kamalaa, joka ei parannakaan ilmapiiriä. Mutta eihän curling-tyyppi itselleen mitään mahda. Hän hinkkaa ilmapiiriä rattoisammaksi vaikka väkisin. Kunnes tulee niin totaalinen stoppi, ettei harja enää heilu.

Jonakin sysisynkkänä päivänä curling-tyyppi tajuaa, että hän voi olla myös pahalla tuulella. Että hän voi sanoa, ettei jaksa eikä huvita. Taivas ei siitä putoa eikä maapallo lakkaa pyörimästä. Ehkä joku muu saa tilaisuuden keventää ilmapiiriä. Tai sitten kukaan ei tee sitä, ja elämä on hetken synkkää. Eikä siitäkään taivas putoa. Curling-tyypin elämä sen sijaan helpottuu, ja hän pystyy vihdoin olemaan isosti ihminen. Välillä kiva, välillä umpisurkea.

Kuva: Pixabay

Aikuisuus on

Posted on by
Vastaus

Lapsena sitä ajatteli, että aikuisuus se vasta on hienoa: vaihtoehtojen valtameri, mitä kohti kannatti meloa reippain vedoin rajoittamattoman vapauden kiilto silmissään. Odotin kiihkeästi aikuisuutta, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, varsinkin merkkiä aikuisuudesta. Odotin ihmeellistä vakautta ja varmuutta, jotakin päälleni laskeutuvaa aikuisuuden viittaa tai päähäni tömähtävää viisasten kiveä. Ei tullut viittaa eikä kiveä, tuli perhe ja työ ja muutama kivinen karikko. Pikku hiljaa aloin oivaltaa, mitä aikuisuus on. Se ei olekaan valmiiksi tulemista tai rajoittamatonta vapautta, vaan vastuun ottamista omasta ja itseä pienempien ja heikompien elämästä. Aikuisen tehtävä on ottaa vastuu omista teoistaan ja hyvinvoinnistaan eikä hakea vastuunkantajaa jostakin päättäjästä, vanhemmasta tai edes kumppanista. Kuulostaa vaikealta, mutta niin kuulosti apupyörien irrottaminenkin joskus.

”Minusta ei koskaan tule aikuista”, huutelee viisikymppinen julkkis ylpeänä iltapäivälehdessä. ”Jipii, olen Facebook-testin mukaan 16-vuotiaan tasolla!” tuulettaa kolmen lapsen äiti statuspäivityksessään. Aikuisuuden brändi kaipaa siis pikaista päivitystä – kaikki haluavat täyttää kahdeksantoista, mutta harva hinkuu enää aikuiseksi. Monen yllätykseksi aikuisuus ei kuitenkaan tarkoita parasta ennen -päiväyksen peruuttamatonta ylittymistä vaan oikeanlaista asennetta. Aikuisuus on viisautta. Aikuisuus on uskallusta. Aikuisuus on sitä, että pääsee takapenkiltä oman elämänsä kuljettajan paikalle.

Aikuisuus on myös sitä, ettei päästä omia pelkojaan valumaan lapsen reppuun. Aikuisen tehtävä on suojella lasta, valaa uskoa ja toivoa onnelliseen elämään ja turvalliseen maailmaan. Aikuisen tehtävä on luoda turvaa ja luottamusta, vaikka pikkuisen feikisti. Joka päivä itsekin vakuuttelen oppilailleni, että maapallo pelastuu, pandemiat hiipuvat ja pakolaisille löytyy koti, kun maailmantuska tihkuu pulpettien takaa opettajan syliin. Lasten tehtävä ei ole kantaa murheita aikuisten ongelmista, heidän kuuluu juosta perhosten perässä ja riemuita tontun muotoisesta pilvestä.

Onneksi aikuinenkin saa joskus riemuita: saa tehdä salaa lapsilta kiellettyjä hekumallisia juttuja. Ja nyt tarkoitan tietenkin sitä, kun oppilas yllätti meidät tänään opettajanhuoneesta kesken kakunsyönnin. Oppilaan mielestä se oli erittäin epäreilua, mutta meistä aikuisista pelkästään kohtuullista. Koska aikuisuus on.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 7.9.2015

10 asiaa, jotka viisikymppinen on oppinut elämästä

Posted on by
Vastaus

Viisikymppisenä elämänkoulua on käyty jo niin kauan, että on pakostikin oppinut jotakin. Elämänkouluja on monenlaisia, ja tässä erityisessä yksityiskoulussani olen oppinut ehkä eri asioita kuin joku toinen omassa erityisessä yksityiskoulussaan. Jokaisen on lopulta tallattava oma polkunsa itse, mutta jospa jokaisen ei tarvitsisi ainakaan samoihin juurakoihin kompastua. Seuraavat 10 asiaa ovat sellaisia, jotka olen oivaltanut tärkeiksi, ja jos et vielä ihan viisikymppinen olekaan, niin ota opiksesi. Saat elämässä etumatkaa – ja saatat päästä helpommalla kuin se, joka on joutunut ihan oman peräpuskurin kautta opettelemaan tuon kaiken.

1) Ihmiset tekevät virheitä. Sinä olet ihminen.

2) Naura aina, kun voit. Paljon. Etenkin itsellesi.

3) Kehu myös ääneen. Älä pelkästään ajattele.

4) Armahda. Älä kanna kaunaa, se myrkyttää mielen ja rumentaa naaman.

5) Tiedosta, mitä syöt. Se vaikuttaa kaikkeen. Mutta muista myös herkutella!

6) Kun mukaan pitää ottaa tärkeitä papereita, tarkista kahdesti. Silmillä. Koiran passi tuntuu käteen samalta kuin ihmisen.

7) Jos kolhit auton betoniporsaaseen, kiitä. Betoniporsas olisi voinut olla joku elävä.

8) Tee asioita, joista tulet iloiseksi. Älä niitä, joita luulet, että pitää.

9) Laita juhlapäivinä itsesi juhlakuntoon ensimmäiseksi. Papiljottipäisenä pyjamanoitana ei ole kiva ottaa vastaan etuajassa tulleita vieraita, vaikka ovenkahvat kiiltäisivät kuinka.

10) Muista, että kaikki menee ohi. This too shall pass.

Muistan liian monet juhlat, joissa pöytä on notkunut herkkuja, koti on kiiltänyt puunattuna (no siis arkeen verrattuna…), lapset ovat liehuneet juhlamekoissaan tukat letitettyinä, ja äiti viikannut servettejä paitulissa ja papiljoteissa, kun ovikello soi ja ensimmäiset vieraat saapuvat. Ei enää ikinä sellaista, kiitos. Tämä äiti on nykyään juhlavalmis ennen kuin yksikään kahvikuppi on pöydässä tai kakku koristeltu (okei, eipä tarvitse enää pukea lapsiakaan, mutta nuoret äidit: olkaa viisaampia kuin minä). Paljon mukavampi sitä paitsi puuhastella keittiössä juhlapäivänä huoliteltuna kuin pyjamanoitana.

Kaikki kymmenen kohtaa on kantapään kautta ja ihan itse elämällä opittuja, ei elämäntaito-oppaasta poimittuja. Aika monen numeroidun kohdan taakse kätkeytyy enemmän tai vähemmän kyyneleitä – joskus ihan pelkästään hervottomasta nauramisesta. Listan käyttöohje kuuluukin: Noudata kirjaimellisesti kohtia 1-10 koko loppuelämäsi – ja aina kun et pysty, palaa kohtaan yksi. Koska aina voi aloittaa alusta – tai laatia oman listan.  

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.6.2016

Rekkariterapiaa

Posted on by
Vastaus

Poden autosokeutta. Minun on mahdotonta erottaa erilaisia automerkkejä toisistaan enkä tunnista edes naapureitteni autoja liikenteessä, vaikka näen ne joka päivä. Ainoa asia, jonka autoista jotenkuten opin muistamaan ja tunnistamaan, on rekisterikilven kirjaimet. Numerot menevät yli hilseen, mutta kolme kirjainta yleensä muistan – kunhan kehitän niihin mieleenpainuvan muistisäännön. Vanha Corollani, TXG, esimerkiksi oli Texas Girl. Ystäväni auto oli BFC eli Best Friend’s Car. Nykyinen autoni on RSC, Rouvan Safety Car. Numeroista ei edelleenkään ole mitään hajua.

Tänään huomasin kehitteleväni liikenteessä rekisterikirjaimista halpaa terapiaa. Jos toivoa epätoivoiseen tilanteeseen ei heru mistään muualta, sitä on luotava itse. Liikennevaloissa vastaan ajoi OMG. No niinpä, ajattelin. Tuommoista oumaigaadia on ollut elämä jo liian pitkään. Sitten eteeni kurvasi CRY. Kiitos vain, mutta itketty on niin, että kohta silmämunat kuivuvat kuoppiinsa. Ajattelin, että seuraavaksi saisi tulla jo jotakin kivaa ja toiveikasta. Silloin vastapäisiin liikennevaloihin pysähtyi JHA. Jiihaa! Ehkä kohta jo voisin hihkua ”jiihaa”….? Tai ainakin se meillä asuva kantrimies voisi. Minä voisin hihkaista jotain muuta. Autoa parkkeeratessani huomasin, että vieressä tönötti IOO. Oikeasti tuommoiset kirjaimet! Eli ihan satasella mennään vielä, odottakaas vain.

Tämmöistä voi liikkua ihmisen mielessä, kun toivoa kaivetaan kiven alta joka ikinen päivä. Jokainen koiralenkillä löytynyt sydän on merkki, että tästä selvitään. Jokainen toiveikas rekkari on merkki, että kaikki järjestyy. En tiedä, minä päivänä, mutta se on Ison Ilon Päivä. Jiihaa ihan satasella!