Poden autosokeutta. Minun on mahdotonta erottaa erilaisia automerkkejä toisistaan enkä tunnista edes naapureitteni autoja liikenteessä, vaikka näen ne joka päivä. Ainoa asia, jonka autoista jotenkuten opin muistamaan ja tunnistamaan, on rekisterikilven kirjaimet. Numerot menevät yli hilseen, mutta kolme kirjainta yleensä muistan – kunhan kehitän niihin mieleenpainuvan muistisäännön. Vanha Corollani, TXG, esimerkiksi oli Texas Girl. Ystäväni auto oli BFC eli Best Friend’s Car. Nykyinen autoni on RSC, Rouvan Safety Car. Numeroista ei edelleenkään ole mitään hajua.

Tänään huomasin kehitteleväni liikenteessä rekisterikirjaimista halpaa terapiaa. Jos toivoa epätoivoiseen tilanteeseen ei heru mistään muualta, sitä on luotava itse. Liikennevaloissa vastaan ajoi OMG. No niinpä, ajattelin. Tuommoista oumaigaadia on ollut elämä jo liian pitkään. Sitten eteeni kurvasi CRY. Kiitos vain, mutta itketty on niin, että kohta silmämunat kuivuvat kuoppiinsa. Ajattelin, että seuraavaksi saisi tulla jo jotakin kivaa ja toiveikasta. Silloin vastapäisiin liikennevaloihin pysähtyi JHA. Jiihaa! Ehkä kohta jo voisin hihkua ”jiihaa”….? Tai ainakin se meillä asuva kantrimies voisi. Minä voisin hihkaista jotain muuta. Autoa parkkeeratessani huomasin, että vieressä tönötti IOO. Oikeasti tuommoiset kirjaimet! Eli ihan satasella mennään vielä, odottakaas vain.

Tämmöistä voi liikkua ihmisen mielessä, kun toivoa kaivetaan kiven alta joka ikinen päivä. Jokainen koiralenkillä löytynyt sydän on merkki, että tästä selvitään. Jokainen toiveikas rekkari on merkki, että kaikki järjestyy. En tiedä, minä päivänä, mutta se on Ison Ilon Päivä. Jiihaa ihan satasella!