Monthly Archives: marraskuu 2020

Rakas Keho, elämänkumppanini

Posted on by
Vastaus

Olen aloittanut ajatusleikin, jossa kehoni ei olekaan pelkkä mukana kulkeva pään jatke, vaan rakas elämänkumppanini. Olen siis naimisissa kehoni kanssa. Tämä liitto on kestävä ja pysyvä sikälikin, että tästä ei voi erota, vaikka kuinka sietämättömältä tuntuisi. Tai VOI, mutta se olisi melko radikaali toimenpide…

Miksi ihmeessä olen alkanut ajatella, että olen parisuhteessa kehoni kanssa? Onko minusta tullut osa sitä porukkaa, joka kuvittelee olevansa parisuhteessa Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan kanssa? Ainakin meille on yhteistä se, että hekin ovat vakavassa suhteessa myös kehonsa kanssa, tiedostivat tai eivät. Me kaikki olemme tärkeässä ja kestävässä suhteessa kehomme kanssa, halusimme sitä tai emme. Se on tärkein (ja kovin unohdettu) suhteemme, jonka päälle rakentuu tai hajoaa kaikki muu. Parisuhde tuo suhde on tietenkin vain mielikuvissani, koska se auttaa minua muistamaan, että kyydissä on kaksi tärkeää: keho ja mieli.

Parisuhteen pituus ei koskaan kerro mitään sen laadusta, kuten ei tässä yli puoli vuosisataa kestäneessä keho-mieli -liitossanikaan. Kaikesta päätellen itse olen Mieli ja Keho on puoliso. Annan tässä liitossa itselleni mittaamattomasti puheaikaa, puolisoani en sen sijaan jaksa tai halua kuunnella. Vaikka tässä nimenomaisessa liitossa juuri puolisoa kannattaisi kuunnella (kuten ehkä muissakin). Keho (jokainen keho) on nimittäin täydellisen epäitsekäs ja mittaamattoman viisas tyyppi. Kaikki, mitä se toivoo tai pyytää, on aina parisuhteen parhaaksi. Mieli sen sijaan hölisee paljonkin sellaista, mikä ei ole kenenkään parhaaksi.

En oikeastaan ole vielä edes oppinut ymmärtämään Kehon puhetta. Se kuiskailee niin hienovaraisesti, etten oikein jaksa keskittyä. Moitin myös Kehoa (=puolisoani) peilin edessä ankarasti: ”Näytät aivan kamalalta tänään! Tee jotakin tuolle kropallesi /silmäpusseille/ hapsutukalle jne.” Keho haluaisi levätä, mutta minä raahaan sen jumppaan, lenkille, kylään ja ties mihin. Keho pyytää ruokaa, mutta minä rankaisen sitä pitämällä nälässä. Toisaalta myös tungen yhtäkkiä Kehoon valtavia määriä Sirkus-aakkosia, vaikka Keho yritti pyytää jotakin aivan muuta. Keho kaipaisi hiljaisuutta ja olemista, mutta minä laitan popit soimaan, Netflixin pyörimään tai äänikirjan vaimentamaan Kehon äänet. Keho on tässä liitossa niin väärinymmärretty ja laiminlyöty, että sen pitäisi ottaa yhteyttä jo lakimieheen. Mutta eihän se voi. Niinpä se alkaa huutaa. Se huutaa ensin hiljempaa: flunssilla ja päänsäryillä. Jos en vieläkään kuuntele, se alkaa huutaa kovempaa: migreenillä ja vatsavaivoilla. Jos en edelleenkään kuuntele, se ampuu kovilla ja lataa reuman pysäyttämään sätkyilyni. Anteeksi Keho, nyt ymmärrän. Tässä parisuhteessa on annettava tilaa molemmille. Molempia on kuunneltava. Molempia on hellittävä. Molempia on kunnioitettava.

Kuinka sitten näin liikunnallinen ihminen on voinut saattaa itsensä tämmöiseen kehoa laiminlyövään tilaan? No siksipä juuri. Urheilijat ovat nimittäin siinä lajissa parhaita. Ette ikinä arvaa, mikä ihmisryhmä kuuntelee tutkimuksen mukaan kehoaan kaikista huonoimmin: ammattitanssijat! Tuo kehollisista kehollisin porukka, joka työskentelee kehonsa kanssa aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Ja siinäpä se. Keho on alennettu elämänkumppanista työvälineeksi. Vaikka kolottaisi, väsyttäisi, itkettäisi tai tärisyttäisi kuinka, Joutsenlampi on vedettävä läpi kepeästi kuin keiju ja lakkaamatta hymyillen (no, ainakin eläytyen). Vaikken ammattitanssija olekaan, tiedän urheilusta yhtä jos toista. Siinä jää helposti koukkuun ajatukseen, että enemmän on aina parempi kuin vähemmän. Ja että verenmaku suussa juokseminen ja maaliviivalla oksentaminen on hyvä merkki: annoit kaikkesi. Ja jos lenkillä tuntuu kertakaikkisen hirveältä, se on pelkästään hyvä: olet jollakin tasolla ylittänyt itsesi ja nyt kehityt. Ilmankos minusta ei koskaan tullut aituritähteä. Tuli piirikunnallinen pinnistelijä. Siitä voisi kyllä jonkinmoisen mitalin saada.

Mutta nyt loppuu pinnistely. Alan hoitaa tätä elämänpituista parisuhdettani laittamalla Kehon vihdoin ansaitsemalleen etusijalle. Alan helliä Kehoa. Puhun sille kauniisti. Sitten alan kuunnella, kuunnella ja kuunnella kaikkien hukattujen vuosien edestä. Ties vaikka se toinenkin pitkä parisuhde hyötyisi siitä, että keho ja mieli kuuntelevat toisiaan.

Puhutteleva paljaus

Posted on by
Vastaus

Tänään ihailin metsälenkillä marraskuisia paljaita puita, kauniita, puhtaita runkoja ja hentoja, huurteisia heinänkorsia. Koko ajan vaivasi, että marraskuisella metsällä tässä silmieni edessä oli jotakin sanottavaa. Siinä se seisoi puhuttelevana ja hiljaisena, paljaana ja levollisena. Ja yhtäkkiä valkeni.

Marraskuulla ja kivillä on ollut minulle asiaa koko elämäni. Olen keräillyt kiviä, ihaillut, kuvannut ja silitellyt. Kivet ovat kutsuneet minua pysähtymään ja rauhoittumaan. Marraskuu tekee samaa. Se on tuntunut joka vuosi lempeältä syliltä, johon tekisi mieli käpertyä, mutten ole oikein ymmärtänyt, miksi. Marraskuu lepää omassa rauhassaan vailla suorituksia tai yrittämistä, se ei viserrä eikä viekoittele, ei leisku eikä lepata. Marraskuu on. Ja minunkin pitäisi.

Marraskuun paljaus muistuttaa aitoudesta. Omana, paljaana itsenä oleminen riittää. Ei tarvita ihmeellisiä suorituksia tai satoja tykkäyksiä, että olisi rakastettava. Levollinen, riisuttu marraskuu vetää minua puoleensa. Samoin tekee ihminen, joka on marraskuun kaltainen, ei synkkä (koska minun marraskuuni ei ole synkkä), vaan paljas, aito ja levollinen. Kun ihminen oppii marraskuulta sen, minkä marraskuu aina tulee meille opettamaan, alkaa elpyminen, omaksi itseksi kasvaminen ja omassa itsessään lepääminen.

Kesän kauneus on helppoa, samoin kimmeltävien hankien tai hehkuvan ruskan. Marraskuun kauneus on syvempää laatua, se näyttää, mitä on kaiken alla. Koristelematon totuus, karu kauneus, jonka paljaudessa on jotakin pyhää. Ihmisissäkin minua on alkanut viehättää karumpi, elämän muovaama kauneus. Sellainen, josta huokuu aitous ja itsessään lepääminen. Sellaiseen ihmiseen kauneus tarttuu kuin huurre heinänkorteen. Marraskuinen kauneus.

Marraskuu on niin viisas, että siitä pitäisi tehdä ihmiskunnan esikuva. Marraskuisuus olisi kehuista kaunein. ”Siinä vasta marraskuinen tyyppi”, sanottaisiin ja tarkoitettaisiin levollista ja aitoa ihmistä. Tyyppiä, joka ei yrittäisi esittää eikä suorittaa. Olisi vain. Ihan niin kuin marraskuu. Ihanaa marraskuuta, tyypit!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 21.11.2018.

Kivellä on asiaa

Posted on by
Vastaus

Jotkut oivallukset tömähtävät tajuntaan kuin kivi päähän: yhtäkkiä kopsahtaen. Niin kuin nyt tämäkin, että kivet osaavat puhua. Tajusin sen aamukahvipöydässä, kun luin jostakin otsikon, että kivien katsominen rauhoittaa. Niinpä niin. Luin jostakin otsikon, mutta enpä sitten lukenut enempää, kun utelias mieli ahnehti jo seuraavaa otsikkoa. Kiveä olisi kannattanut katsella ihan siinä aamukahvipöydässäkin tovi jos toinenkin.

Olen aina rakastanut kiviä, bongaillut niitä luonnosta ja kantanut kauneimpia taskussa kotiin. Viisikymppisjuhliini keräsin kiviä pöytäkoristeiksi. Kivillä on tuntunut olevan minulle asiaa, en vain ole aiemmin ymmärtänyt niiden kieltä. Nyt tuon aamukahviosuman jälkeen viesti valkeni: Rauhoitu, hyvä ihminen. Pysähdy ja ole paikoillasi. Tässä ei ole kiire minnekään.

Kun mieli lepattaa kuin sokerihumalainen perhonen, ja impulssit nykivät joka suuntaan, tekisi mieli olla kivi. Sellainen, jota eivät kaikenmaailman tuulet ja tuntemukset hetkauta yhtään mihinkään. Sellainen vakaa ja luotettava. Vahva ja turvallinen. Ympärillä voi olla senpäiväinen myrsky ja myllerrys, mutta kivi ei horju. Siihen ei pysty tuuli eikä tuiverrus, ei raivo eikä rumat sanat.

En nyt tietenkään halua muuttua kiveksi, mutta selvästi se on kasvusuuntani: vähemmän perhosta, enemmän kiven vakautta. Lepatusta ja liikutusta löytyy jo omasta takaa ihan riittämiin, kiven rauhaa ja tasapainoa lisää, kiitos. Olen nyt vuoden verran pysähtynyt aamuisin vartiksi olemaan ja hengittelemään. Meditaatio-sana on ehkä liioittelua tapauksessani, mutta ainakin pysähdyn, se on jo jotakin. Nyt tuli mieleeni, että entä jos pitelisin samalla kaunista kiveä kädessäni – auttaisiko se muistamaan kiven viisauden?

Monen mielestä sattumaa, mutta juuri nyt minusta tuntuu merkitykselliseltä sekin, että olen valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, jonka nimi tarkoittaa kiveä. Ja sekin, että asun kadulla, jonka nimessä on kallio. Kallion päällä, kiven kainalossa sokerihumalainen perhonenkin alkaa löytää lentoonsa ihmeellistä vakautta ja mieleensä lempeää rauhaa. Te kaikki ihanat sileät ja pyöreät kivet, kauniin väriset ja kimmeltävät kivet, ihmeellisen muotoiset ja kuviokivet, sammalenpörröiset pehmokivet – you rock! Ja minä kuuntelen.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.9.2016.

Kaikki muuttuu hyväksi

Posted on by
Vastaus

Kuuntelin Saku Tuomisen kirjan Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin saman kirjan kahdesti putkeen. Kirja kolahti suoraan sieluuni ja resonoi varpaissa asti. Olen miettinyt kovasti samanmoisia kuin kirjan kirjoittaja. Jokin aika sitten pidin suorastaan mottonani, että ”kaikki on hyvin”. Ja sehän on mainio motto. Se ikään kuin palauttaa ihmisen maan pinnalle ensimmäisen maailman murheistaan ja muistuttaa kauniisti, ettei ole mitään oikeata hätää. Isoimmat asiat ovat hyvin – eli kaikki on hyvin.

Vaan entäs, kun onkin oikea hätä, huoli ja niin suuri murhe, että sen alle meinaa lyyhistyä? Kun kaikki ei todellakaan ole hyvin. Kun kaikki suistuu raiteiltaan ja kaiken hyvänkin päällä lepää musta varjo. Kelpo mottoni lakkasi toimimasta, kun tyttäreni sairastui vakavasti. On täysin mahdotonta sanoa (tai edes ajatella), että kaikki on hyvin, kun oma lapsi makaa tuskissaan vuodepotilaana kuukaudesta toiseen, eikä yksikään lääkäri osaa auttaa. Hoin itselleni (ja tyttärelle), että kaikki järjestyy, vaikka noissakin sanoissa roikkuminen tuntui joskus vaikeammalta kuin mikään tähän asti. Onneksi löysin yhä sydämiä kummallisista paikoista ja tilanteista. Nyt ne eivät enää kuiskineet, että kaikki on hyvin, mutta toivoa ne silti toivat. Jokainen sydämen muotoinen kivi ja kaarnanpala kannatteli seuraavaan hetkeen ja tuntui muistutukselta ihmeistä.

Kuinka kaikki sitten muka on hyvin, kun asiat ovat todella huonosti? Kirjan mukaan siten, että ”kaikki on hyvin” on elämänasenne eikä fakta. Se kannattelee murheissa, koska se antaa toivoa. Toivoa siitä, että tuska menee pois tai ainakin muuttuu siedettävämmäksi, että siitä kasvaa aina myös jotakin hyvää, että me selviydymme, että kaikissa vaikeuksissa tarjoillaan aina myös mahdollisuutta kasvuun. Kyse on siitä, millaista tarinaa itsellemme kerromme – ja tuo tarina vaikuttaa kaikkeen. Viis siitä, onko se totta. Tosin siitä, mitä oman päämme sisällä jatkuvasti hoemme, tulee usein totta.

Saku Tuominen puhui kirjassaan myös yhdestä lempiaiheistani eli tunteiden tarttumisesta. Jokainen luokkani joutuu suitsimaan negatiivisuutta ja ruokkimaan hyvää. Epämieluisan tehtävän kohdalla luokassani ei saa buuata eikä inhokkioppitunnin alussa vaikeroida ääneen. Asioista saa kyllä keskustella ja tunteistaan puhua, mutta negatiivisuutta ei saa lietsoa, koska silloin voi tietämättään sammuttaa sen pienen, hennon innostuksen alkuliekin, joka kenties juuri olisi syttymässä jossakin päin luokkaa (you wish…). Negatiivisuus on aina positiivisuutta voimakkaampaa, siksi hyvää pitää jatkuvasti vahvistaa ja kielteisyyttä suitsia.

Vaikka kirja on timantti, kirjan nimi on itselleni tällä hetkellä hiukan liikaa. Joskus toiminut mottoni kuulostaa yltiöpäiseltä ja epäuskottavalta. Uskottavalta ja toimivalta sen sijaan kuulostaa kirjassa mainittu 1300-luvulla eläneen, kovia kokeneen nunnan rukous:

”Kaikki muuttuu hyväksi, ja kaikki muuttuu hyväksi, ja aivan kaikenlaiset asiat muuttuvat hyväksi.”

Kiitos tästä uudesta motosta, Juliana Norwichialainen. Tähän tarinaan voin uskoa. Koska jonakin päivänä – ehkä jo huomenna – kaikki muuttuu hyväksi.

Kaikki on hyvin

Posted on by
1

Olen alkanut bongailla sydämiä merkillisistä paikoista. Yhtenä iltana sydän ilmestyi tiskipöydälle vesipisarasta. Toisena sydän kuoriutui esiin Maasdam-juustosta. Kolmantena sydän oli sulanut esiin jääköntistä. Pidän näitä sydämiä rakkausviesteinä yläkerrasta. Ne sanovat jotenkin suloisella tavalla, että älä murehdi, kaikki on hyvin.

Kyse ei ole vetovoiman laista, jossa erityisesti keskittyisin ajattelemaan sydämiä ja sitten näkisin niitä joka paikassa. Päinvastoin. Ajatukseni ovat olleet kaikkea muuta kuin sydämellisiä noiden sydänten ilmestyessä. Ne ovat tulleet pelastamaan minut synkkyyteen vaipumiselta.

Tiskipöydän sydän ilmestyi, kun meille oli tulossa viikonloppuvieraita ja olin raivaamassa keittiön kaaosta. Perjantaiväsymys painoi hartioita kuin lyijyliivi. Raivattavaa oli aivan liikaa, ja osa ruokatarvikkeistakin vielä kaupassa. Huokailin ja kiukuttelin. Sitten ilmestyi sydän. Mikäs hätä tässä oikeastaan oli? Rakkaita ihmisiä tulossa, koko viikonloppu aikaa. Olisiko isokin ongelma, jos kaikki ei olisikaan aivan tiptop vieraiden saapuessa? Kaikki oli siis hyvin. Sydämen jälkeen kaikki sujui aivan eri fiiliksissä, suorastaan rakkaudellisissa.

Juustosydän ilmestyi päivänä, jona olin kuullut lääkäriltä, ettei peukalon tyven kipu olekaan paranevaa laatua, vaan pahenee ajan kanssa. Yritin höylätä juustoa leivän päälle, mutta se ei meinannut kivun takia onnistua. Itketti ja harmitti. Epätoivoisen äheltämisen jälkeen sain siivun vihdoin onnistumaan, ja mitä paljastuikaan sen siivun alta: täydellinen sydän! Turha murehtia. Kaikki on hyvin. Kivusta huolimatta kaikki menee hyvin.

Lumisydämen löysin eilen iltalenkillä, kun murehdin märkää, pimeää ja synkkää tammikuuta. Tämmöisiäkö talvet olisivat nykyään? Mitä maapallolle on tapahtumassa? Ajatukseni olivat yhtä synkkiä kuin musta maa. Sitten keskellä polkua kimmelsi tuo kuvan kaunis lumisydän. Taas helpotti. Kaikki menee kuitenkin lopulta hyvin. Tänä aamuna maa olikin lumesta valkoinen ja kaunis, ja aurinko paistoi.

Yhtäkään löytämääni sydäntä en ole muokannut tai askarrellut paremmaksi, ne ovat olleet ilmestyessään juuri tuollaisia kuin kuvassa. Realistisempi mieheni suhtautuu hiukan epäilevästi näihin sydänviesteihin – pelkkää sattumaa kuulemma. Mutta sillä ei oikeastaan ole edes väliä, onko sydämien ilmestyminen sattumaa vai ei. Tärkeintä on se, että ne ilahduttavat ja nostavat minut joka kerta pelosta rakkauteen. Elämä on monin verroin kepeämpää, kun uskoo, että kaikki on hyvin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 7.1.2018.

Kiitos, isä!

Posted on by
Vastaus

Sinä synnyit sodan melskeeseen, keskelle aivan toisenlaista Suomea kuin nyt. Ihmisillä oli oikeasti syytä pelkoon joka päivä, pulaa ruoasta, pulaa melkein kaikesta. Kauheita asioita tapahtui omassa lähipiirissä: lapsia kuoli tavallisiin sairauksiin ja rakkaita ihmisiä jäi rintamalle. Kotiin selviytyneet olivat monin tavoin haavoittuneita, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan.

Tämän kaiken olen kuitenkin ymmärtänyt vasta aikuisena, koska meille kerroit lapsuudestasi yleensä vain hassuja ja hauskoja asioita. Elin pitkään luulossa, että lapsuutesi oli ollut yhtä hassuttelua ja seikkailurataa päivästä toiseen. Omille lapsillesikin, minulle ja pikkuveljelleni, halusit taata hauskan lapsuuden. Varhaisimpia muistoja yhteisistä tekemisistämme on haitarin soittosi. Istuin polvellasi, ja sinä soitit. Osasit soittaa melkein mitä tahansa (ainakin lapsen mielestä), mutta se ei tietenkään sinulle riittänyt: piti keksiä omia kappaleita! Klassikkona mieleeni on jäänyt Lättäjalkalehmän kotiinpaluu, jonka muuten osaan vieläkin.

Jaksoit innostua majan rakennuksesta, puihin kiipeilystä, hyppyrin rakentamisesta pulkkamäkeen, polkupyörällä ajamisesta laiturin päästä järveen ja kaikesta hullusta. Rakensit meille mahtavan riipan, josta pääsi pudottautumaan järveen, ja sellaisen pomppukeinun, jonka EU kieltäisi välittömästi, koska se lennätti meitä vuorotellen puiden latvojen tasalle – tai siltä ainakin tuntui. Saimme tehdä kaikkea hullua ja vähän vaarallistakin, koska olit – ja olet yhä – mieleltäsi vallaton pikkupoika. Jos kiipesimme korkeaan puuhun, et todellakaan huudellut, että nyt alas sieltä, vaan että hienoa, onko komeat näkymät? Kotona halusit asentaa lastenhuoneeseemme puolapuut ja renkaat, että saisimme temppuilla tarpeeksemme. Ei ehkä ihme, että molemmat lapsesi opettavat tällä hetkellä liikuntaa työkseen.

Pienenä luulin, että olet oikeasti Tarzan. Saatoit hiukan myös antaa ymmärtää, että näin on. Sukelsit ja kroolasit kuin Tarzan ja kerroit päihittäväsi krokotiilin paljain käsin, jos sellainen tulee järvessä vastaan. Yhdessä harjoittelimme vakuuttavaa Tarzan-huutoa, jonka vain sinä osasit aidosti. Tietenkin, olithan oikea Tarzan. Kävimme myös katsomassa raakoja, alkuperäisiä, mustavalkoisia Tarzan-elokuvia yhdessä. Muistan, että pelotti jotenkin turvallisella tavalla.

Opetit myös rakkautta luontoon. Emme harrastaneet ulkomaanmatkoja, vaan kanoottiretkiä, hiihtoretkiä, nokipannukahveja ja eväsleipiä, marjastusta ja mökkeilyä. Opetit, kuinka kuusen pihka parantaa kaiken ja kuinka muurahaisen pissaa voi syödä. Osaat yhä tehdä Suomen parhaat vastat ja korjata aivan kaiken. Olet korvaamaton apu ja uskomattoman aikaansaava. Vieläkin, kasikymppisenä, olet ahkerampi kuin minusta koskaan tulee.

Olen onnentyttö, koska minulla on juuri tuollainen iskä – maailman paras. ❤

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 11.11.2017.

Oodi marraskuulle

Posted on by
2

Olen selkeästi kesäihminen. Ja syysihminen. Ja talvi-ihminen. Mutta kevään kanssa meillä on välien selvittely kesken, koska kevät ei tottele. Kevät paistaa lojottaa alastomaan, paljaaseen maaparkaan juuri silloin, kun se on rumimmillaan. Kevät alleviivaa maisemasta koirankakkakasan, henkensä heittäneen, mädän kukkaraasun, kuralätäkössä lilluvan käärepaperin ja käytetyn tiesminkä. Se kohdistaa spottinsa häpeämättömän julmasti siihen, minkä pitäisi antaa rauhassa pukeutua vihreään. Vai kuka muka haluaisi seisoa estradilla kirkkaassa valossa alastomana, spotti kohdistettuna selluliittimuhkuroihin, raskausarpiin ja juustojuhlien jälkeiseen finnirykelmään? En minä ainakaan. Mutta kevään mielestä se on ok ja suorastaan hauskaa. Kevät on julma ja vaativa, vaikka olen antanut sille hyvin selkeät ohjeet: himmeämpää valoa aluksi, vihreää vaatetta maiseman peitoksi ja vasta sitten täysi loiste päälle. Mutta kevät ei opi. Kevät porskuttaa menemään kuin pitelemätön häirikköoppilas: muut sopeutukoot, kevät tekee, mitä huvittaa.

Toista on marraskuu. Ihmisen ihana lepokuu, armas talvihorros ja suopea, suklainen syli. Marraskuu kutsuu ihmistä lepäämään, heittämään huolensa ja piilottamaan murheensa pimeään. Se käärii sinut villaiseen vilttiin, valaisee varoen kynttilänliekillä ja syöttää suklaata suuhusi. Se ei vaadi bikinikuntoa eikä pihatöitä, se ei kuiski korvaasi ikkunanpesua tai haravahuhkintaa, se ei vaadi mitään. Marraskuu silittää poskea pehmeällä peitolla ja keittää sinulle kuumaa juomaa. Marraskuu lupaa lepoa ja rauhaa, suloista pimeyttä, jossa mieli saa levätä, koska lika, pöly, virheet ja epätäydellisyys eivät näy. Näkyy vain kynttilänliekki ja hempeä hämärä. Näkyy se, mitä kirkkaassa valossa ei näe. Alkaa näkyä ihanuutta siellä, missä päivänvalossa oli pelkkää sotkua, kauneutta siinä, missä valo näytti virheen. Alkaa näkyä asioita, joita voi nähdä vain marraskuussa.

Marraskuu on taikakuu. Suorittajasta sukeutuu sohvaperuna. Himoliikkujasta himmailija. Raivoreippaasta rapsuttelija. Marraskuu on ihana.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 3.11.2015.