Kaikki muuttuu hyväksi

Kuuntelin Saku Tuomisen kirjan Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin saman kirjan kahdesti putkeen. Kirja kolahti suoraan sieluuni ja resonoi varpaissa asti. Olen miettinyt kovasti samanmoisia kuin kirjan kirjoittaja. Jokin aika sitten pidin suorastaan mottonani, että ”kaikki on hyvin”. Ja sehän on mainio motto. Se ikään kuin palauttaa ihmisen maan pinnalle ensimmäisen maailman murheistaan ja muistuttaa kauniisti, ettei ole mitään oikeata hätää. Isoimmat asiat ovat hyvin – eli kaikki on hyvin.

Vaan entäs, kun onkin oikea hätä, huoli ja niin suuri murhe, että sen alle meinaa lyyhistyä? Kun kaikki ei todellakaan ole hyvin. Kun kaikki suistuu raiteiltaan ja kaiken hyvänkin päällä lepää musta varjo. Kelpo mottoni lakkasi toimimasta, kun tyttäreni sairastui vakavasti. On täysin mahdotonta sanoa (tai edes ajatella), että kaikki on hyvin, kun oma lapsi makaa tuskissaan vuodepotilaana kuukaudesta toiseen, eikä yksikään lääkäri osaa auttaa. Hoin itselleni (ja tyttärelle), että kaikki järjestyy, vaikka noissakin sanoissa roikkuminen tuntui joskus vaikeammalta kuin mikään tähän asti. Onneksi löysin yhä sydämiä kummallisista paikoista ja tilanteista. Nyt ne eivät enää kuiskineet, että kaikki on hyvin, mutta toivoa ne silti toivat. Jokainen sydämen muotoinen kivi ja kaarnanpala kannatteli seuraavaan hetkeen ja tuntui muistutukselta ihmeistä.

Kuinka kaikki sitten muka on hyvin, kun asiat ovat todella huonosti? Kirjan mukaan siten, että ”kaikki on hyvin” on elämänasenne eikä fakta. Se kannattelee murheissa, koska se antaa toivoa. Toivoa siitä, että tuska menee pois tai ainakin muuttuu siedettävämmäksi, että siitä kasvaa aina myös jotakin hyvää, että me selviydymme, että kaikissa vaikeuksissa tarjoillaan aina myös mahdollisuutta kasvuun. Kyse on siitä, millaista tarinaa itsellemme kerromme – ja tuo tarina vaikuttaa kaikkeen. Viis siitä, onko se totta. Tosin siitä, mitä oman päämme sisällä jatkuvasti hoemme, tulee usein totta.

Saku Tuominen puhui kirjassaan myös yhdestä lempiaiheistani eli tunteiden tarttumisesta. Jokainen luokkani joutuu suitsimaan negatiivisuutta ja ruokkimaan hyvää. Epämieluisan tehtävän kohdalla luokassani ei saa buuata eikä inhokkioppitunnin alussa vaikeroida ääneen. Asioista saa kyllä keskustella ja tunteistaan puhua, mutta negatiivisuutta ei saa lietsoa, koska silloin voi tietämättään sammuttaa sen pienen, hennon innostuksen alkuliekin, joka kenties juuri olisi syttymässä jossakin päin luokkaa (you wish…). Negatiivisuus on aina positiivisuutta voimakkaampaa, siksi hyvää pitää jatkuvasti vahvistaa ja kielteisyyttä suitsia.

Vaikka kirja on timantti, kirjan nimi on itselleni tällä hetkellä hiukan liikaa. Joskus toiminut mottoni kuulostaa yltiöpäiseltä ja epäuskottavalta. Uskottavalta ja toimivalta sen sijaan kuulostaa kirjassa mainittu 1300-luvulla eläneen, kovia kokeneen nunnan rukous:

”Kaikki muuttuu hyväksi, ja kaikki muuttuu hyväksi, ja aivan kaikenlaiset asiat muuttuvat hyväksi.”

Kiitos tästä uudesta motosta, Juliana Norwichialainen. Tähän tarinaan voin uskoa. Koska jonakin päivänä – ehkä jo huomenna – kaikki muuttuu hyväksi.

Jätä kommentti