Näin kerran Koirakuiskaaja-ohjelmassa jakson, jossa arasta ja kaikkea mahdollista pelkäävästä koirasta yritettiin kouluttaa iloista ja rohkeaa. Koiraa on turha viedä psykoterapiaan tai sanoa, että ei tässä ole mitään pelättävää. Kun koira pelkää, niin se pelkää. Koiran häntä on se indikaattori, joka paljastaa koiran tunnetilan. Pelokkaan koiran häntä on koipien välissä, iloisen ja huolettoman häntä heiluu korkealla (hiukan yleistäen). Tuossa Koirakuiskaaja-jaksossa pelokkaan koiran häntään kiinnitettiin naru, joka nosti hännän korkealle. Aikansa naru hännässä kuljettuaan koira alkoi muuttaa käytöstään. Sen ryhti koheni, se alkoi tutkia ympäristöään kiinnostuneena – ja lopulta häntä alkoi pysyä ylhäällä ihan itsestään. Mitä tapahtui? Koira alkoi ”esittää” rohkeaa, ja pelko kaikkosi.

Elämä tarjoilee meille rohkeuskouluja pitkin matkaa. Yksi omistani alkoi 9-vuotiaana, kun menetin yhtäkkiä sujuvan puhekykyni ja aloin änkyttää hallitsemattomasti. Joidenkin opettajien mielestä se oli niin kiusallista kuultavaa, että he vapauttivat minut kokonaan vastaamisesta ja ääneen lukemisesta (ehkä he kuvittelivat tekevänsä minulle palveluksen). Esitelmien pitoa osui kohdalleni silti painajaismaisen paljon. Minä änkytin, luokka nauroi ja matki, eivät tietenkään kaikki, mutta liian moni. Yläasteella opo kehotti hakeutumaan sellaiseen ammattiin, jossa ei tarvitsisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa. Jei, juuri sitä, mistä en ainakaan haaveillut.

Aloin pelätä julkista puhumista kuollakseni. Siitä huolimatta jokin vastustamaton voima työnsi minua opettajankoulutukseen, puheammattilaiseksi. Halusin sitä niin paljon, että oli pakko alkaa esittää rohkeaa. Häntään kiinnitettynä naruna toimi mantra, jota jankutin itselleni lakkaamatta: ”Osaan puhua sujuvasti ja olen hyvä opettaja.” Aloin uskoa uuteen identiteettiini ja minusta tuli kuin tulikin opettaja. Ei niin hyvä kuin haaveilin, mutta riittävän hyvä. Ja sellainen, jonka luokassa virheille ei naureta eikä kenenkään puhevikaa matkita.

Kesällä luin Nelson Mandelan mielenkiintoisen elämäkerran. Mandelaa pidetään rohkeuden esikuvana, mutta juuri hän kertoo usein vain esittäneensä rohkeaa. ”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta.”  Kirjassa minua puhutteli eniten lause: ”Esitä sitä, joka haluaisit olla.” Ensin ajattelin, että mitä feikkiä. Sitten hokasin, että aitouden ydinhän onkin usein pelkojen ja haitallisten uskomusten takana piilossa. Kenenkään aitous ei nimittäin ole pientä ja säälittävää, vaan valoisaa ja kaunista. Piilotettu aitous suorastaan vaatii, että alat esittää sitä, joka jo haluaisit olla. Sitä, joka sinun kuuluukin olla. Ehkä yksi elämän tarkoituksista onkin tulla aidoksi itseksi ja lakata pelkäämästä. Nyt on sinun vuorosi loistaa.

Kuva Pixabaysta.