Luvan kanssa höperö

Jotkut tunteet ovat niin suuria,  että kaikki sanat jäävät pieniksi. Kaikkein pienin ihminen voi olla niin vaikuttava, että sanat kutistuvat pois. Vastasyntyneen viisas katse pysäyttää. Se kertoo terveisiä jostakin, jonne meillä aikuisilla ei ole enää tai vielä pääsyä. Se antaa toivoa, että kaikki järjestyy ja hyvä voittaa. Koska viisautta on. Se antaa meille aikuisille yhtä aikaa supervoimia ja nöyryyttä, koska vastasyntynyt sylissä tulee tarve suojella tuota pientä  kaikelta – ja samalla tajuaa, ettei se mitenkään onnistu vajavaisin ihmisvoimin. On pakko luottaa, että suojelusenkeleitä on.

Olen joutunut näiden suurien tunteiden valtaan, koska minusta on tullut mummi. Mummin minusta teki pikkuinen, tummatukkainen intiaanin näköinen tyttö, joka syntyi maailmaan aivan joulun alla. Ennen pikkuisen syntymää mietin, miten kauan menee, ennen kuin vauva alkaa tuntua tutulta ja rakkaalta, omalta lapsenlapselta. Hah! Bäng ja zadam vain, rakkaus syttyi jo ensimmäisestä valokuvasta, joka synnytysosastolta lähetettiin. Kun sain tuon ihmeellisen käärön syliini, olin sulaa mummia. Tajusin, ettei tuo lapsi voisi tehdä mitään sellaista, että lakkaisin rakastamasta sitä.

Siinä vastasyntyneen äärellä mummiutuneessa päässäni alkoi raksuttaa jokin oivalluksen tapainen: Me kaikki olemme olleet vastasyntyneitä vauvoja, rakastettavia ihan sellaisenaan, ilman yhtäkään suoritusta tai tutkintoa tai urheilumitalia. Itse asiassa me kaikki olemme niitä samoja vauvoja edelleen. Matkan varrella päälle on vain kasautunut yhtä sun toista: pettymyksiä, vastoinkäymisiä, erehdyksiä, väärinymmärryksiä, sydämen haavoja ja mitä kaikkea. Silti siellä alla on se rakastettava vauva, jonka ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin olla, ja se riittää. Aikuisenkaan ei tarvitse keräillä pisteitä tai meriittejä ollakseen rakastettava, koska se sisäinen vauva on jo sitä. Jostakin syystä meillä kaikilla vain on kauhea kiire piilottaa se vauva ja esittää ihan maailman pätevintä ja pystyvintä – ja samalla se rakastettavuuskin piiloutuu.

Minäkin mietin, onko minusta kunnon mummiksi, kun nuttuja ei näissä näpeissä synny eikä juuri muutakaan vermettä vauvalle. Että osaanko olla riittävän mummi. Sitten muistin, että vauvat eivät ole vaatimassa nuttuja tai ohjelmanumeroita. Vauvat ovat muistuttamassa, mikä täällä maailmassa on tärkeintä. Ja sen tärkeimmän osoittamiseen on onneksi miljoonia tapoja, joista yksi suosikkini on laillistettu höpertyminen. Koska mummius. Koska rakkaus. Koska ihanuus.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 13.3.2017.

Jätä kommentti