Kiitollisuus on vainonnut minua hyvällä tavalla koko elämäni. Olen tuntenut pakahduttavaa kiitollisuutta elämän ihmeiden äärellä, esimerkiksi lasten syntymät, koirien selviytymiset vaikeista operaatioista, omat ja läheisten paranemiset vakavista vaivoista tai täpärät pelastumiset ”läheltä piti” -tilanteissa. Perusarjessa aito kiitollisuus on sen sijaan usein loistanut poissaolollaan.

Mummini oli kiitollisuuden mestari. Hän lauloi joka käänteessä lempilauluaan Pikkulintu riemuissaan. Siinä lauletaan mm. että ”vaikka täällä kärsitkin, kiitä silloinkin, kiitä, kiitä, kiitä silloinkin”. Lapsena tuo pätkä oli minusta käsittämätön. Kuka hullu nyt kärsimyksestä kiittäisi? Mummi lausahti myös joka kerta kuulumisten kyselijöille ”voi, ei oo kun kiitokseen syytä”. Sekin tuntui hiukan oudolta, varsinkin kun mummi lausahti sen palvelutalon pikkuruisessa huoneessa, yksinäisyyteen ja liikkumattomuuteen pakotettuna. Ajattelin, että mummi taisi olla pikkuisen sekaisin. Enpä tajunnut tuolloin, että sekaisin olinkin minä, ja mummi ihan poikkeuksellisen viisas.

80-luvulla sain mieheltäni synttärilahjaksi kirjan nimeltä Kiitä sittenkin. Luin sen vahvasti vastustaen ja päätäni puistellen. Ei uponnut. Vielä. Kirjan sanoma oli sama kuin mummini laulussa: kiitä vaikka mikä olisi. Sitten tuli ruuhkavuodet ja kiitollisuus purskahteli pintaan aina hyvinä hetkinä, kun katsoin nukkuvia lapsiani tai kun olin saanut itse nukuttua ja kykenin näkemään arkeni selväjärkisenä. Tai ohikiitävissä onnen hetkissä, joita lapsiperheessä toki riittää. Enimmäkseen huomioni taisi kuitenkin olla epäkohdissa.

2000-luvulla alettiin puhua kiitollisuudesta vähän joka paikassa. Mikä onni, sillä mummini lauloi tuolloin jo taivaallisessa kuorossa. Aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kiittelin milloin mistäkin, joskus isoista ja tärkeistä, kuten koti ja perhe, joskus pikkuruisista ja koskettavista kuten linnun jäljistä hangella. Päiväkirjan sivut täyttyivät, mutta jokin kiitollisuudessa tuntui vieläkin teennäiseltä ja päälleliimatulta.

Sitten törmäsin Maria Nordinin verkkokurssiin nimeltä Free to Heal. Kurssin teho perustuu – yllätys, yllätys – kiitollisuuteen. Mutta ei pelkästään ulkokultaiseen kiittelyyn, vaan kiitollisuuden tunteeseen. Ja tämä oli se kateissa ollut taika-avain! Kiitollisuutta pitää tuntea niin, että kyyneleet kihoavat silmiin ja rintaa pakahduttaa. Niin, että kiitollisuus leviää kehoon kuin saunan lämpö avantouimariin, kaikkialle. Minun kiitollisuuteni oli paketoitu kontrolloidusti pääni sisälle, jolloin se oli pelkkää sanahelinää. Kiitollisuuden tunne sen sijaan on supervoima. Tutkimuksissa on todettu, että kiitollisuuden tunne tukee terveyttä, lievittää oireita, nopeuttaa paranemista, tukee psyykkistä hyvinvointia, lisää onnellisuutta, voimistaa intuitiota, parantaa havaintokykyä ja vähentää riskiä sairastua (Eroon oireista, 2020).

Kiitollisuus kannattaa siis todellakin päästää kehoon asti. Minä, kuten suurin osa länsimaisista (ja etenkin pohjoismaisista) ihmisistä, olen elänyt vahvasti pääni sisällä ja opetellut olemaan kuulematta kehoni varoituksia ja kehotuksia. Olen ikään kuin salvannut yhteyden kehooni, koska se on kuiskaillut myös kaikkea rasittavaa, kuten ”jää lepäämään” tai ”älä syö enempää”. Nyt tuo yhteys pitää avata ja antaa kiitollisuuden virrata varpaisiin asti. Maria Nordin on julkaissut vastikään menetelmästään myös mahtavan kirjan (Eroon oireista), jossa neuvotaan vaihe vaiheelta, kuinka kadonneesta kiitollisuuden tunteestaan saa kiinni ja kuinka sen avulla voi muuttaa elämäänsä. Free to Heal -menetelmä perustuu neuroplastisuuteen eli aivojen muokkautumiskykyyn. Tunnetta edeltää aina ajatus, joten ajatusta muokkaamalla voimme muuttaa tunnetta. Kiitollisuuden tunne saa kehon solut uskomaan, että kaikki on hyvin, joten ne alkavat toimia kuin kaikki olisi hyvin eli parantua. Menetelmää voi käyttää terveyshaasteisiin tai ihan vain tuomaan elämään lisää iloa ja energiaa. Kirjaa (ja kirjailijaa) on syytetty vaikka mistä puoskaroinnista ja huuhaan levittämisestä, mutta suosittelen, että luet kirjan ihan itse ja muodostat mielipiteesi vasta sitten. Kirjassa käsitellään paljon stressin vaikutusta hyvinvointiin, tietoisuustaitoja, ajatusten ja tunteiden vaikutusta terveyteen sekä aivojen muokkautuvuutta. Punaisena lankana – ja tärkeimpänä kaikista – kirjassa kulkee kuitenkin koko ajan kiitollisuus. Itselleni kirja (ja kurssi) oli tärkeä ja käänteentekevä, enkä usko, että kiitollisuuden tunteesta voi olla haittaa kenellekään. Nyt jos koskaan tekee hyvää katsoa maailmaa kiitollisuudesta käsin. ❤️