Tähtipölyä kassajonossa

Joskus joku maailman arkisin asia näyttäytyy yhtäkkiä sellaisessa valossa, että kyynel pyrkii silmäkulmaan ja pala nousee kurkkuun. Arkisen asian ympärillä alkaa leijua tähtipölyä kuin Samuli Edelmanin laulussa. Juuri niin kävi tänään kaupan kassajonossa. Ei, en ollut pelastava sankari, joka maksaa lompakon unohtaneen ostokset. En ollut avulias lähimmäinen, joka pakkaa vanhuksen kantamukset kestokassiin. Olin pientä ihmettä todistava keski-ikäinen itkupilli.

Törmäsin kaupassa pinkkiin pukeutuneeseen pikkutyttöön, joka tavasi keskittyneesti kauppalistaa ja veti perässään pikkuista muovista ostoskoria. Tyttö luki ääneen listaa ja ilahtui silminnähden aina, kun sai sanasta selvää. Hyppyaskelin hän etsiskeli kaupasta tuotetta kunnes löysi sen. Sitten seuraavan vaikean sanan kimppuun! Mietin jo, miltä näyttäisi, jos toimisin samoin. Liikkuisin kaupassa suu korvissa, hyppyaskelin. Taluttaisiko joku minut pois? Pudistelisivat päätään ja supisisivat, että tuommoiseksi tulee, kun korjaa liian paljon kokeita yhteen menoon? Vai ilahtuisivatko ihmiset, niin kuin minä tuosta pinkistä ilopilleristä?

Kassajonossa tyttö ylsi juuri ja juuri nostelemaan ostokset liukuhihnalle. Tunsin suurta kiusausta tarjoutua auttamaan, mutta jokin sanoi minulle, että tytölle on tärkeää selvitä yksin. Kapulan kurkotus vaati jo varpaille nousua ja kielen työntämistä suusta ulos, enkä taaskaan voinut auttaa, koska tytön piti saada onnistua. Vielä tyhjä muovikori oikealle paikalle, ja sitten maksamaan. Kun tyttö kaivoi kokemattoman kankeudella pinkistä repustaan pinkin, pyöreän muovikukkaron, jossa oli ponin kuva, tähtipöly sokaisi silmäni, enkä nähnyt enää mitään. Ostosten hinta oli eri kuin se raha, joka tytöllä oli kukkarossaan, ja pienen pieni hätäännys karkasi tytön ääneen. Onneksi myyjä oli viisas ja ystävällinen, ja kaikki meni hyvin.

En tiedä, mikä sipaisi sielua ja sydäntä niin, että jokin minussa alkoi sulaa ja valua silmistä ulos. Olen toki nähnyt ihania lapsia ennenkin, työssäni näen heitä joka päivä, olen jopa kasvattanut aikuiseksi kolme maailman ihaninta. Silti jotkut hetket pysäyttävät ajan ja saavat näkemään tarkemmin. Jätin pienen kassajonon sankarin selviytymään pinkin repun pakkaamisesta ja toivotin hänelle äänettömästi hyvää elämää ja suojelusenkeleitä matkaan.

Pihalla kaupan edessä oli tietenkin pieni pinkki pyörä, jonka sarvessa roikkui pinkki kypärä. Koko kotimatkan ajoin tähtipölyssä ja näin pelkkää vaaleanpunaista enkä antanut minkään pilata sitä ihanuuskuplaa, johon tyttö oli minut kiskaissut. En edes sinne pyrkivän ajatuksen suomalaisten lasten pärjäämiskulttuurista, jossa pikkutyttöjen on selvittävä kauppareissusta yksin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 6.10.2015.

Herra Hidas ja niukkuuden ylistys

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat kasvaneet hyvin erilaisissa merkkipäiväkulttuureissa. Rouva Impulsiivisen lapsuudessa nimipäivätkin olivat sellainen spektaakkeli, että kahvia oli keitettävä ämpärillinen ja kakkuja koristeltiin kolmelle vadille. Vieraita ei erikseen kutsuttu, niitä virtasi ovesta tasaisena nauhana. Herra Hitaan lapsuudessa nimipäiviä ei juuri juhlittu, onniteltiin ohimennen pienesti. Syntymäpäiville kutsuttiin lähimmät sukulaiset, muttei aina heitäkään.

Näistä lähtökohdista he yrittivät rakentaa ikioman, uudenlaisen merkkipäiväkulttuurinsa. Aluksi juhlittiin melko spektaakkelimaisesti, koska rouva yleensä järjesti juhlat, eikä hän osannut muuta. Sitten rouva alkoi väsyä spektaakkeleihin ja alkoi pienentää kaavaa. Ei nimipäiväjuhlia, korkeintaan kahvit innokkaille. Jossakin vaiheessa hän alkoi myös älytä kysyä syntymäpäiväsankarilta, millaiset juhlat tämä kenties halusi. Myös itseltään. Joskus juhlia ei kaivannut ollenkaan, joskus oli isojen kekkereiden paikka.

Kahdenkeskisistä muistamisista ei silti rouva Impulsiivisen mielestä saanut luopua. Kortti piti vähintäänkin saada, lahjoista ei ollut niin väliä. Mutta tämä yksinkertaiseksi tarkoitettu onnittelukorttikulttuuri vei herra Hitaan ja rouva Impulsiivisen melkein aviokriisin partaalle. Herra Hitaan mielestä korttiin riitti, kun kirjoitti ”onnea rouva”. Rouva Impulsiivisen mielestä se oli lähes töykeätä. Korttiin piti väsätä runo, piirtää kuvia, liimata tarroja, piilottaa jokin yksityinen sisäpiiriviesti ja käyttää vahvoja sanoja. Olivathan he sentään naimisissa.

– Ethän sinä voi kirjoittaa korttiini samaa tekstiä kuin naapurin Jaskalle.

– No en laita Jaskalle että rouva.

– Hyvää päivää sun kanssa! Rouville pitää laittaa hempeyksiä, sellaisia, mitä et ikinä kehtaisi Jaskalle laittaa.

– Minusta ”onnea” on paljon sanottu, koska se on kauneinta, mitä ihmiselle voi toivoa.

– Onhan se kaunista, mutta kun kaikille sanotaan se. Vaimoille on eri sanat.

– Liian paljot sanat vaikuttavat hyvittelyltä. Tykkään siitä, kun sanotaan ”onnea”.

Kortti-case ei ikinä ratkennut. Herra Hidas luki rouvan jaarituksia ja riimittelyjä niin kauan, että syntymäpäiväaamuina oli myöhästyä töistä. Vuosien kuluessa rouva alkoi lukea vähien kirjainten välistä hempeyksiä, joita siellä hänen mielestään piileskeli. Eräänä juhla-aamuna rouvan sydämessä läikähti niin lujaa, että silmistä pursui pari pisaraa kortille. Siinä luki: ”Paljon onnea, rouva!” ja lopussa oli pikkuruinen sydän.

Kiusaaminen kielletty (lapsilta)

Minulle on kehittynyt ehkä työni myötä vakava allergia vihapuheelle, mustamaalaamiselle ja perusteettomille syytöksille. Kaikkea tuota nimittäin työkseni karsin ja estän ja ehkäisen. Joka päivä olen tuntosarvet pystyssä oppilaitten sanomisille, ilmeilyille ja silmien pyörittelyille. Oliko sopivaa? Oliko alentavaa? Oliko epäreilu syytös? Ja toisaalta valppaana alleviivaamaan kaikkea havaitsemaani hyvää. Mahtavaa, että nostit kaverin hanskan. Hienoa, että sanoit noin kivasti. Ihanaa, kun kehuit toista.

Koen jonkinmoista ristiriitaa siinä, että tehtäväni on kasvattaa lapsia karttamaan vihapuhetta ja kiusaamista maailmassa, jossa monet aikuiset harrastavat sitä kaiken joutoaikansa. Somessa ja nettilehtien kommenttipalstoilla kohteliaisuus, myötätunto ja hienotunteisuus loistavat liian usein poissaolollaan. Kaikki asioita, joita yritän oppilailleni joka päivä opettaa. Vähän sama kuin autokoulun opettaja opettaisi liikennesääntöjä autokoulussa ja sitten joutuisi lähettämään nuoret kuljettajat liikenteeseen, missä puolet kuskeista ajaisi aivan mielivaltaisesti vasenta ja oikeaa kaistaa. Saattaisi autokoulun opettajaakin pikkuisen turhauttaa.

Viime aikoina olen pettynyt suomalaiseen journalismiin, joka sekin on alentunut kiusaamista muistuttavalle tasolle. Maria Nordinin tietoisuustaitokurssista on levitetty semmoista diipadaabaa valtakunnan ykkösaviisissa, etten antaisi oppilaitteni kirjoittaa moista edes luokkalehteen. Jos Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittaa kritiikkiä kurssista, jota ei ole käynyt ja kirjasta, jota ei ole lukenut, pisteitä ei juuri heru. Toimittajan pitäisi perustaa juttunsa muulle kuin huhupuheille ja pysyä puolueettomana. Nyt jo otsikosta paistoi toimittajan asenteellisuus. Olen itse käynyt tuon mainitun kurssin (jota minulle suositteli muuten ylilääkäri ja yleislääketieteen professori!) ja lukenut kirjan, ja todennut molemmat äärettömän hyödyllisiksi työvälineiksi elämässä kasvamisen polulla. Koska kasvamassa me täällä olemme ja joskus se kasvaminen tuntuu kovin pelottavalta. Kasvaminen pelottaa, koska se tarkoittaa muutosta, ehkä koko ajattelun perustuksien muuttumista. Tai ainakin omien uskomuksien vaihtumista tarkoituksenmukaisempiin.

Ihmettelen aikuisten ihmisten tarvetta kritisoida somessa ja kommenttipalstoilla kirjaa, jota he eivät ole lukeneet ja kurssia, jota he eivät ole käyneet. Kaikki asiayhteydestä irrotetut sitaatit voidaan käsittää pahasti väärin, jos kokonaisuutta ei ymmärrä. En itsekään ollut aluksi mikään Maria Nordin -fani, itse asiassa tyyppi hämmensi minua aika lailla. Ostin kurssin, koska se oli aluksi erittäin edullinen, ja ajattelin, että katsotaan nyt, mitä huuhaata tämä on. Ei siis mitään kukkaisia odotuksia. Kurssin jälkeen oli pakko todeta, että omien uskomusten ravisteleminen teki taas kerran hyvää ja avasi maailmasta ihan uusia ulottuvuuksia. En parantunut ihmeellisesti ja yhtäkkiä, mutta olen päässyt kosketuksiin omien tukahdutettujen tunteitteni kanssa – ja se on itse asiassa tie paranemiseen tai ainakin parempaan elämään. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään (tai no, yhteen vaihtaisin ja se liittyy lapseeni) ja olen kiitollinen, että uteliaisuuteni pakotti perehtymään Marian kurssiin.

Yksi kurssin (ja kirjan) anti on toimiminen aina rakkaudesta käsin. Jos tekee mieli arvostella kovin sanoin toista ihmistä tai ihmisryhmää, ei toimi rakkaudesta vaan pelosta käsin. Jos haluaa syyttää jotakuta asiavirheistä perehtymättä koko asiaan, ei toimi rakkaudesta käsin. Jos haluaa mustamaalata jonkun tyypin, ei toimi rakkaudesta käsin. Kirjan sanoma oli lopulta melko raamatullinen olematta mitenkään uskonnollinen. Eikä se mielestäni ollut ainakaan huono asia, koska juuri rakkauttahan tämä maailma tarvitsee lisää. Enkä nyt tarkoita mitään romantiikkaa (niin kivaa kuin se onkin) vaan arkipäivän hyviä tekoja, toisten elämän helpottamista, hyvän mielen sanoja. Niitä samoja asioita, joita yritän joka päivä oppilailleni opettaa.

Hoitovaihtoehtoja ja vaihtoehtohoitoja

Koiraltani löydettiin viime keväänä keuhkoista aggressiivinen, pahanlaatuinen, ison tomaatin kokoinen kasvain. Se on 8-kiloiselle koiralle iso vaiva. Kasvain saatiin kuitenkin leikattua pois, ja toipuminen omaksi itseksi alkoi. Kun tieto kasvaimen laadusta pienellä viiveellä tuli, oli pakko kuvauttaa koira mahdollisten etäpesäkkeiden takia. Ja olihan niitä. Sydämen ympärillä kaksi tummaa möykkyä, joille ei löytynyt muuta selitystä. Hurrin vointikin oli toipumisen sijaan alkanut taantua: se ei halunnut joka päivä lenkille ollenkaan ja halutessaankin se raahautui monta metriä perässä hitaasti kävellen.

Eläinlääkärin mukaan juuri mitään ei ollut tehtävissä, ellei sitten halunnut kokeilla sytostaatteja. Ne tosin saattaisivat heikentää elämänlaatua merkittävästi. En tietenkään halunnut ottaa sellaista riskiä. Vaihtoehtona olisi siis seurailla Hurrin tilaa ja lievittää oloa kipulääkkeillä siihen asti, kun se olisi järkevää ja koiran elämä mielekästä.

Noihin aikoihin kuulin ystävältäni taitavasta homeopaatista, joka oli hoitanut sekä eläimiä että ihmisiä hyvin tuloksin. Ajattelin, ettei siitä ainakaan haittaa voisi olla. Otin yhteyttä homeopaattiin ja sain postitse Hurrille muutaman nuppineulan päätäkin pienemmän pillerin. Olo oli melko skeptinen, varsinkin, kun pillereitä annettiin yksi viikon välein. Pilleripäivänä Hurri oli aina tavattoman väsynyt, melkeinpä nukkui vuorokauden ympäri. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia: koira alkoi haluta lenkille entisellä innolla ja nyt lenkillä mentiin hihna suorana, hyvä, että perässä pysyin. Metsässä vapaana juostessaan se revitteli kuin lentävä matto, ja kuinka hyvältä se tuntuikaan! Olin onnesta solmussa, kun se yhtenä päivänä otti pienet hatkat jäniksen perään. Elämänilo oli palannut!

Eläinlääkärin mukaan oli pieni ihme, että Hurri oli elossa vielä kesän jälkeen, kun löydöksen vakavuus paljastui. Tämä on sitten varmaan sellainen iso ihme, että elämä maistuu taas entiseen tapaan, vaikkei kipulääkitystä ehditty edes aloittaa. Eilisellä metsälenkillä pysähdyin ottamaan kuvaa talvisesta, kauniista metsästä ja Hurrista, mutta samalla huomasin puhelimeeni tulleen viestin. Ajattelin vastata siihen pikaisesti. Kun nostin katseeni puhelimesta, koira oli haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin koirana pöheikköön. Puhalsin koirapilliin, mutta hännänpäätäkään ei näkynyt. Onneksi huomasin polun reunassa tuoreet jäljet. Läksin seuraamaan niitä umpihankeen ja kirosin, kun jäljet kiemursivat kamalissa ryteiköissä ja kuusien alla. Enimmäkseen etenin konttaamalla ja kuusien alla sain joka kerta kilon lunta niskaani. Jossakin kohtaa älysin kurkata olkani yli, ja kappas vain: Hurri seurasi minua konttaamaani polkua pitkin häntä heiluen! Se varmaan mietti, että mikähän kiva, uusi leikki tämä mamman konttausleikki on…. Joskus olisi ehkä ärsyttänyt, nyt pelkästään nauratti. Hurri oli siis sittenkin totellut koirapilliä (of course!), ja minä olin seurannut kenties Kettu Repolaista. Oi, miksi en koskaan malta!

12-vuotiaan koiran elpyminen elämänhaluttomasta raasusta iloiseksi lentäväksi matoksi ei ole ihan tavallista. En voi todistaa, että se olisi homeopatian ansiota, vaikka homeopaatti sitä mieltä onkin. Mutta ainakaan se ei ole lumevaikutusta, koska koira tuskin tietää, mitä sen suuhun on laitettu. Sillä ei ole ollut odotuksia pillerien suhteen. Silti se on pilleri pilleriltä voinut koko ajan paremmin. Olen valtavan kiitollinen siitä, että vaihtoehtohoitoja on. Ja kaikkein kiitollisin olen siitä, että Hurri on pirteä ja elossa. Homeopaatti sanoi, ettei voi luvata koiran elämän pitenevän yhtään, mutta elämänlaadun paranemisesta hän oli satavarma. Mitä muuta sitä koiralleen voisikaan toivoa?