Koiraltani löydettiin viime keväänä keuhkoista aggressiivinen, pahanlaatuinen, ison tomaatin kokoinen kasvain. Se on 8-kiloiselle koiralle iso vaiva. Kasvain saatiin kuitenkin leikattua pois, ja toipuminen omaksi itseksi alkoi. Kun tieto kasvaimen laadusta pienellä viiveellä tuli, oli pakko kuvauttaa koira mahdollisten etäpesäkkeiden takia. Ja olihan niitä. Sydämen ympärillä kaksi tummaa möykkyä, joille ei löytynyt muuta selitystä. Hurrin vointikin oli toipumisen sijaan alkanut taantua: se ei halunnut joka päivä lenkille ollenkaan ja halutessaankin se raahautui monta metriä perässä hitaasti kävellen.

Eläinlääkärin mukaan juuri mitään ei ollut tehtävissä, ellei sitten halunnut kokeilla sytostaatteja. Ne tosin saattaisivat heikentää elämänlaatua merkittävästi. En tietenkään halunnut ottaa sellaista riskiä. Vaihtoehtona olisi siis seurailla Hurrin tilaa ja lievittää oloa kipulääkkeillä siihen asti, kun se olisi järkevää ja koiran elämä mielekästä.

Noihin aikoihin kuulin ystävältäni taitavasta homeopaatista, joka oli hoitanut sekä eläimiä että ihmisiä hyvin tuloksin. Ajattelin, ettei siitä ainakaan haittaa voisi olla. Otin yhteyttä homeopaattiin ja sain postitse Hurrille muutaman nuppineulan päätäkin pienemmän pillerin. Olo oli melko skeptinen, varsinkin, kun pillereitä annettiin yksi viikon välein. Pilleripäivänä Hurri oli aina tavattoman väsynyt, melkeinpä nukkui vuorokauden ympäri. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia: koira alkoi haluta lenkille entisellä innolla ja nyt lenkillä mentiin hihna suorana, hyvä, että perässä pysyin. Metsässä vapaana juostessaan se revitteli kuin lentävä matto, ja kuinka hyvältä se tuntuikaan! Olin onnesta solmussa, kun se yhtenä päivänä otti pienet hatkat jäniksen perään. Elämänilo oli palannut!

Eläinlääkärin mukaan oli pieni ihme, että Hurri oli elossa vielä kesän jälkeen, kun löydöksen vakavuus paljastui. Tämä on sitten varmaan sellainen iso ihme, että elämä maistuu taas entiseen tapaan, vaikkei kipulääkitystä ehditty edes aloittaa. Eilisellä metsälenkillä pysähdyin ottamaan kuvaa talvisesta, kauniista metsästä ja Hurrista, mutta samalla huomasin puhelimeeni tulleen viestin. Ajattelin vastata siihen pikaisesti. Kun nostin katseeni puhelimesta, koira oli haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin koirana pöheikköön. Puhalsin koirapilliin, mutta hännänpäätäkään ei näkynyt. Onneksi huomasin polun reunassa tuoreet jäljet. Läksin seuraamaan niitä umpihankeen ja kirosin, kun jäljet kiemursivat kamalissa ryteiköissä ja kuusien alla. Enimmäkseen etenin konttaamalla ja kuusien alla sain joka kerta kilon lunta niskaani. Jossakin kohtaa älysin kurkata olkani yli, ja kappas vain: Hurri seurasi minua konttaamaani polkua pitkin häntä heiluen! Se varmaan mietti, että mikähän kiva, uusi leikki tämä mamman konttausleikki on…. Joskus olisi ehkä ärsyttänyt, nyt pelkästään nauratti. Hurri oli siis sittenkin totellut koirapilliä (of course!), ja minä olin seurannut kenties Kettu Repolaista. Oi, miksi en koskaan malta!

12-vuotiaan koiran elpyminen elämänhaluttomasta raasusta iloiseksi lentäväksi matoksi ei ole ihan tavallista. En voi todistaa, että se olisi homeopatian ansiota, vaikka homeopaatti sitä mieltä onkin. Mutta ainakaan se ei ole lumevaikutusta, koska koira tuskin tietää, mitä sen suuhun on laitettu. Sillä ei ole ollut odotuksia pillerien suhteen. Silti se on pilleri pilleriltä voinut koko ajan paremmin. Olen valtavan kiitollinen siitä, että vaihtoehtohoitoja on. Ja kaikkein kiitollisin olen siitä, että Hurri on pirteä ja elossa. Homeopaatti sanoi, ettei voi luvata koiran elämän pitenevän yhtään, mutta elämänlaadun paranemisesta hän oli satavarma. Mitä muuta sitä koiralleen voisikaan toivoa?