Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat kasvaneet hyvin erilaisissa merkkipäiväkulttuureissa. Rouva Impulsiivisen lapsuudessa nimipäivätkin olivat sellainen spektaakkeli, että kahvia oli keitettävä ämpärillinen ja kakkuja koristeltiin kolmelle vadille. Vieraita ei erikseen kutsuttu, niitä virtasi ovesta tasaisena nauhana. Herra Hitaan lapsuudessa nimipäiviä ei juuri juhlittu, onniteltiin ohimennen pienesti. Syntymäpäiville kutsuttiin lähimmät sukulaiset, muttei aina heitäkään.

Näistä lähtökohdista he yrittivät rakentaa ikioman, uudenlaisen merkkipäiväkulttuurinsa. Aluksi juhlittiin melko spektaakkelimaisesti, koska rouva yleensä järjesti juhlat, eikä hän osannut muuta. Sitten rouva alkoi väsyä spektaakkeleihin ja alkoi pienentää kaavaa. Ei nimipäiväjuhlia, korkeintaan kahvit innokkaille. Jossakin vaiheessa hän alkoi myös älytä kysyä syntymäpäiväsankarilta, millaiset juhlat tämä kenties halusi. Myös itseltään. Joskus juhlia ei kaivannut ollenkaan, joskus oli isojen kekkereiden paikka.

Kahdenkeskisistä muistamisista ei silti rouva Impulsiivisen mielestä saanut luopua. Kortti piti vähintäänkin saada, lahjoista ei ollut niin väliä. Mutta tämä yksinkertaiseksi tarkoitettu onnittelukorttikulttuuri vei herra Hitaan ja rouva Impulsiivisen melkein aviokriisin partaalle. Herra Hitaan mielestä korttiin riitti, kun kirjoitti ”onnea rouva”. Rouva Impulsiivisen mielestä se oli lähes töykeätä. Korttiin piti väsätä runo, piirtää kuvia, liimata tarroja, piilottaa jokin yksityinen sisäpiiriviesti ja käyttää vahvoja sanoja. Olivathan he sentään naimisissa.

– Ethän sinä voi kirjoittaa korttiini samaa tekstiä kuin naapurin Jaskalle.

– No en laita Jaskalle että rouva.

– Hyvää päivää sun kanssa! Rouville pitää laittaa hempeyksiä, sellaisia, mitä et ikinä kehtaisi Jaskalle laittaa.

– Minusta ”onnea” on paljon sanottu, koska se on kauneinta, mitä ihmiselle voi toivoa.

– Onhan se kaunista, mutta kun kaikille sanotaan se. Vaimoille on eri sanat.

– Liian paljot sanat vaikuttavat hyvittelyltä. Tykkään siitä, kun sanotaan ”onnea”.

Kortti-case ei ikinä ratkennut. Herra Hidas luki rouvan jaarituksia ja riimittelyjä niin kauan, että syntymäpäiväaamuina oli myöhästyä töistä. Vuosien kuluessa rouva alkoi lukea vähien kirjainten välistä hempeyksiä, joita siellä hänen mielestään piileskeli. Eräänä juhla-aamuna rouvan sydämessä läikähti niin lujaa, että silmistä pursui pari pisaraa kortille. Siinä luki: ”Paljon onnea, rouva!” ja lopussa oli pikkuruinen sydän.