Kuka oikeasti olitkaan?

Ihmisen elämä on jännä paradoksi. Ensin sitä syntyy ainutlaatuisena, aitona itsenään tänne maailmaan ja on aivan täynnä rakkautta. Sitten jo aika pienestä pitäen sitä alkaa piilottaa itsestään piirteitä, joita arvelee muiden pitävän epäsopivina tai kummallisina. Siihen päälle tulee vielä kaikenmaailman roolit, jotka kokee tarpeellisiksi ja käteviksi eri tilanteissa, roppakaupalla elämän potkimia kolhuja ja paksu panssari niiden piilottamiseksi, ja sen varmistamiseksi, ettei enää sattuisi niin kovaa.

Sitten sitä onkin valmis elämään aikuista elämää. Ei enää niin kauhean täynnä rakkautta, koska rakkaus on mennyt piiloon jonnekin lapaluiden alle tai kainalokuoppaan sitä kaikkea feikkaamista ja roolipeliä. Rakkaus kun elää ja voi hyvin vain rehellisyydessä ja autenttisuudessa. Aikuinen ihminen miettii, että mikä tässä nyt mättää, kun on kovalla työllä hommattu ammatit ja roolit ja semmoinen kuori, ettei juuri mikään enää satuta. Ja silti on koko ajan paha olla.

Henkinen kasvu alkaa, kun uskaltaa ruveta purkamaan noita suojamuureja ja suostuu katsomaan, kuka olikaan se viisas lapsi, joka tiesi enemmän kuin ymmärsi. Kuka minä oikeasti olinkaan? Mitä kohti minun pitikään kulkea? Mistä kaikesta minun pitikään ravistella itseni irti? Kaikkia rooleja ja suojamuureja ei tietenkään tarvitse hyvästellä lopullisesti. On tilanteita, joissa niitä tarvitaan ja niiden taakse suojautuminen on pelkästään fiksua. Mutta koko elämää ei kannata niiden takana piileksiä. Jää nimittäin eräs tärkeä tyyppi kohtaamatta. Sinä. Se oikea ja alkuperäinen.

Suojamuurien purkaminen ei ole mitään hauskaa rymistelyä. Se on hidasta ja häpeän täyteistä aikaa. Voinko oikeasti olla näin näkyvä? Tämmöisenä? Mitä muutkin tästä ajattelevat? Nyt ne varmaan luulevat, että yritän… jotain. Onneksi ne muurit eivät luhistu yhdessä yössä. Se voisi olla tuhoisaa. Niitä puretaan pala kerrallaan, joskus voi rysähtää kokonainen seinä, joskus irtoaa vain pikkuhippunen. Jossakin kohtaa purkutyötä valo alkaa paistaa suoraan ytimeesi. Silloin tajuat olevasi oikealla tiellä, jolta ei ole enää paluuta.

Inspiraation tähän pohdintaan sain omasta, vanhasta päiväkirjastani, johon olen 11-vuotiaana rustannut oheisen, liikuttavan osuvan runon:

Kuvaksi valitsin sellaisen, jota en alun perin edes halunnut mukaani lapsuuden kodistani, koska näytin siinä nyhveröltä ja säikähtäneeltä. Nyt katson kuvaa eri silmin. Mielestäni olen kuvassa aivan paljaana ja aitona, ilman suojauksia. Pohjattoman kiinnostava matka mielen amatööriarkeologina jatkuu. Tulee ihan mieleen suunnistuskisat, joissa joskus nuorena toikkaroin eksyksissä, ja joissa lähtö ja maali olivat samalla viivalla. Paitsi että tämä matka on tuhat kertaa kiinnostavampi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 22.4.2018.

Kuinka tulla vastustamattomaksi?

Olen pohtinut vastustamisen teemaa viime aikoina kovasti. Vastustaminen tarkoittaa, että taistelee asioiden tilaa vastaan eikä haluaisi niiden olevan niin kuin ne ovat. Tämä on varmaan jokaiselle jossakin määrin tuttua. Itse olin (ainakin ennen koronaa) juuri se tyyppi, joka vastusti kaikkia vastoinkäymisiä. Kun tuli flunssan ensioireet, en suinkaan hyväksynyt sitä tärkeäksi viestiksi keholtani, vaan aloin vastustaa sitä. Sinkkiä, c-vitamiinia, kuumaa juomaa ja ties mitä poppakonsteja. Enkä varsinkaan jäänyt lepäämään kotiin. Flunssa ei siitä lyhentynyt, päinvastoin. Saatoin roikkua kolme viikkoa puolikuntoisena töissä, kun ensi oireista lepäämään heittäytyneenä olisin todennäköisesti tervehtynyt muutamassa päivässä.

Vastustamisen ajatuksen heitti ensimmäisenä ilmoille tyttäreni, joka oli väsynyt taistelemaan sairautta vastaan. Sairautta, johon ei tunneta hoitokeinoja eikä ennustetta ole. Antautuminen ja asian hyväksyminen olikin vielä kokeilematta. Erikoista on se, että samaan aikaan, kun tyttäreni sai oivalluksen vastustamisen lopettamisesta, minä istuin kampaajan tuolissa lukemassa naistenlehdestä arvostelua Kati Reijosen kirjasta nimeltä Vastustamaton. Tietenkin se käsitteli juuri tuota samaa antautumista. Ja tietenkin se löytyi vain äänikirjana ja vain siitä sovelluksesta, joka minulla oli puhelimessani.

Seuraavan kerran tyttäreni kanssa keskustellessani, hän ilmoitti lopettavansa toivomisen. Ensin se kuulosti kauhean synkältä, sitten ymmärsin. Kun kokeilee 28 eri hoitomuotoa ja joka kerta toivoo epätoivoisesti parantuvansa ja sitten lopulta kuitenkin pettyy, ei halua enää hypätä siihen vuoristorataan. Toivon tie oli tarkasteltu. Lähdin kotiin hiukan hämmentyneessä tilassa ja ihmeissäni. Kuinka selviäisin ilman toivoa? Ja tarvitseeko minun?

Tietenkin seuraavan kerran äänikirjaa kuunnellessani siinä puhuttin juuri tästä. Toivosta luopumisesta. Koska toivo on pohjimmiltaan vastustamista. Koko ajan toivoo, että asiat olisivat toisin, ja kun ne eivät ole, pettyy ja vaipuu epätoivoon. Mutta kun lakkaa toivomasta, tulee tilaa läsnäololle ja säästyy voimia jatkuvalta taistelulta (vrt. flunssa). Vastustamaton- kirjassa oli mielenkiintoinen lause: ”Toivo ei ole sijoittamista tulevaisuuteen vaan uteliaisuuteen.” Jos toivossa haluaa kuitenkin pysyä, kannattaa muuttaa se uteliaaksi ihmettelyksi. Mitenkähän tästä oikein selvitään? Mitä vielä tapahtuukaan? Mitä hyvää on vielä luvassa?

Tiibetinbuddhalaisuudessa on käsite ”ye tag che”. Se tarkoitttaa täydellistä toivon puutetta, pohjalle putoamista. Toisin kuin monet muut, tiibetiläiset pitävät tätä hyvänä asiana, ”alun alkuna”. Toivosta luopumisesta seuraa nimittäin rentoutuminen, ja elämä pääsee virtaamaan vapaasti. Ehkä olet itsekin huomannut, että raskaasta ja pitkällisestä yrittämisestä luopumisesta seuraa helpotus: kun annamme periksi ja lakkaamme yrittämästä, asiat alkavat ihmeellisesti järjestyä. Toivossa pinnistelyä ei kukaan jaksa loputtomasti. Toisaalta elämässä on myös tilanteita, joissa toivoa ei ole ollut edes näköpiirissä aikapäiviin. Silloinkin antautuminen on paras ja voimaannuttavin vaihtoehto. Kaikki vastustaminen vie nimittäin ihan valtavasti energiaa.

Kuulostaa varmaan naurettavan helpolta suunnitelmalta: lopettaa yrittäminen. Tuonhan nyt osaisi kastematokin. Mutta taitaa olla kamelin helpompi mennä neulansilmän läpi kuin suorittajan lopettaa suorittaminen. Ja juuri siksi se onkin niin tärkeää. Olen elämäni kovimmassa koulussa ja vaikeimman läksyn äärellä: opettelen olemaan vastustamatta ja päästämään irti. Opettelen luottamaan.

Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Valkoisen kohinan kaipuu

Sain lääkäriltä urheilukiellon. Nilkkaa ei saa rasittaa minkäänlaisella hikiliikunnalla kuukauteen. Pikku juttu sinänsä, kun vaiva sentään ilmeisesti paranee levolla. Pikku juttu kenelle tahansa – paitsi kaltaiselleni. Kuinka vaikeaa onkaan kävellä hiljakseen tai suostua lukemaan kirjaa, kun hanget kimmeltävät ja koko muu maailma näyttää sivakoivan houkuttelevina hohtavilla laduilla. 

Satun nimittäin rakastamaan hiihtämistä. Hiihtäessäni pääsen sellaiseen tilaan, mihin en pääse mitenkään muuten. Aluksi tietenkin tulee vaihe, jossa hiihtäminen on kamalaa. Suksi ei kulje, henki ei kulje, ajatus ei kulje. Sitten tulee vaihe, jossa päässä singahtelee ideoita, ongelmiin poksahtelee ratkaisuja ja sukset vievät minua kuin itsestään. Jokaisesta potkusta ehtii nauttia. Kolmantena tulee vaihe, jossa alan kuulla ja nähdä valkoista kohinaa – ja ei, se ei ole se vaihe, jossa maataan mahallaan kasvot hangessa, eikä sekään, jossa valkotakkiset häärivät ympärillä. Se on vaihe, jossa unohtaa hiihtävänsä, ajatukset lakkaavat häiritsemästä ja kokee melkein leijuvansa. Kuvittelen, että jotkut konkarit saattavat kokea meditoidessaan jotakin samantapaista. Mutta minä en pääse meditoimalla lähellekään valkoista kohinaa. Sinne pääsen vain hiihtämällä.

Nyt hiihtäminen on kuitenkin siis kiellettyjen listalla kipeän nilkan takia. Ja voi että kaipaan valkoista kohinaa! Hiihtäminen oli kiellettyjen listalla myös koko viime talven, silloin kipeän olkapään takia. Ja silloinkin kaipasin aivan vimmatusti valkoista kohinaa.  Aivan pakostikin tulee mieleen, että joku yrittää nyt kertoa minulle jotakin. Esimerkiksi sellaista, että meditoi, nainen. Pysähdy. Rauhoitu. Opettele olemaan. 

Liikuntakiellon aikana en tietenkään ole osannut olla. Olen leiponut kuin viimeistä päivää, laittanut ruokia, joiden valmistaminen kestää viisi tuntia, järjestänyt kodin paperit – ja yrittänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittaminen takkuaa pahasti, kun en pääse hikoilemaan ja ravistelemaan aivojeni pinnalta karstoja pois. Mielen kaaos kaipaisi kunnollista ravistelua, lihasten väsyttämistä ja valkoista kohinaa. Ideoita ei putkahtele, inspiraatio loistaa poissaolollaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa. Päässäni on kyllä paljon sanoja, mutta kun yritän järjestää niitä riviin, ne singahtelevat karkuun kuin kärpäset. Surinaa riittää, mutta ajatuksista en saa kiinni.

Ehkä ne kärpäset voisi rauhoittaa myös meditoimalla. Hengittelemällä. Maalaamalla. Ehkä nyt on aika katsoa (suksi-) boksin ulkopuolelle. Löytää jotakin uutta sen sijaan, että jäisi tuijottamaan naama nurinpäin sitä, mitä ei voi tehdä. Ne kärpäsetkin voisi ajatella perhosiksi. Että ilohan se lepattaa siellä pään sisällä ja pyrkii ulos. Ilo siitä, että aurinko paistaa. Että olen elossa. Että näin helläkätisesti elämä opettaa. Että kaikki on hyvin. 

Kuvassa olen hiihtourani (ja elämäni) alkutaipaleella, ehkä 4-vuotias.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.2.2019.