Sain lääkäriltä urheilukiellon. Nilkkaa ei saa rasittaa minkäänlaisella hikiliikunnalla kuukauteen. Pikku juttu sinänsä, kun vaiva sentään ilmeisesti paranee levolla. Pikku juttu kenelle tahansa – paitsi kaltaiselleni. Kuinka vaikeaa onkaan kävellä hiljakseen tai suostua lukemaan kirjaa, kun hanget kimmeltävät ja koko muu maailma näyttää sivakoivan houkuttelevina hohtavilla laduilla. 

Satun nimittäin rakastamaan hiihtämistä. Hiihtäessäni pääsen sellaiseen tilaan, mihin en pääse mitenkään muuten. Aluksi tietenkin tulee vaihe, jossa hiihtäminen on kamalaa. Suksi ei kulje, henki ei kulje, ajatus ei kulje. Sitten tulee vaihe, jossa päässä singahtelee ideoita, ongelmiin poksahtelee ratkaisuja ja sukset vievät minua kuin itsestään. Jokaisesta potkusta ehtii nauttia. Kolmantena tulee vaihe, jossa alan kuulla ja nähdä valkoista kohinaa – ja ei, se ei ole se vaihe, jossa maataan mahallaan kasvot hangessa, eikä sekään, jossa valkotakkiset häärivät ympärillä. Se on vaihe, jossa unohtaa hiihtävänsä, ajatukset lakkaavat häiritsemästä ja kokee melkein leijuvansa. Kuvittelen, että jotkut konkarit saattavat kokea meditoidessaan jotakin samantapaista. Mutta minä en pääse meditoimalla lähellekään valkoista kohinaa. Sinne pääsen vain hiihtämällä.

Nyt hiihtäminen on kuitenkin siis kiellettyjen listalla kipeän nilkan takia. Ja voi että kaipaan valkoista kohinaa! Hiihtäminen oli kiellettyjen listalla myös koko viime talven, silloin kipeän olkapään takia. Ja silloinkin kaipasin aivan vimmatusti valkoista kohinaa.  Aivan pakostikin tulee mieleen, että joku yrittää nyt kertoa minulle jotakin. Esimerkiksi sellaista, että meditoi, nainen. Pysähdy. Rauhoitu. Opettele olemaan. 

Liikuntakiellon aikana en tietenkään ole osannut olla. Olen leiponut kuin viimeistä päivää, laittanut ruokia, joiden valmistaminen kestää viisi tuntia, järjestänyt kodin paperit – ja yrittänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittaminen takkuaa pahasti, kun en pääse hikoilemaan ja ravistelemaan aivojeni pinnalta karstoja pois. Mielen kaaos kaipaisi kunnollista ravistelua, lihasten väsyttämistä ja valkoista kohinaa. Ideoita ei putkahtele, inspiraatio loistaa poissaolollaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa. Päässäni on kyllä paljon sanoja, mutta kun yritän järjestää niitä riviin, ne singahtelevat karkuun kuin kärpäset. Surinaa riittää, mutta ajatuksista en saa kiinni.

Ehkä ne kärpäset voisi rauhoittaa myös meditoimalla. Hengittelemällä. Maalaamalla. Ehkä nyt on aika katsoa (suksi-) boksin ulkopuolelle. Löytää jotakin uutta sen sijaan, että jäisi tuijottamaan naama nurinpäin sitä, mitä ei voi tehdä. Ne kärpäsetkin voisi ajatella perhosiksi. Että ilohan se lepattaa siellä pään sisällä ja pyrkii ulos. Ilo siitä, että aurinko paistaa. Että olen elossa. Että näin helläkätisesti elämä opettaa. Että kaikki on hyvin. 

Kuvassa olen hiihtourani (ja elämäni) alkutaipaleella, ehkä 4-vuotias.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.2.2019.