Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän liikutun keväästä. Jokainen vihertävän pullea silmu saa kyyneleen kohoamaan silmäkulmaan ja ihmetyksen läikähtämään puseron alla. Miten täynnä kihisevää elämää voikaan olla äskettäinen risupahanen! Leskenlehtien arkinen loisto on jotenkin hellyttävää: siinä ne paistattelevat huomion keskipisteinä, kevään kukkajulkkikset! Täysin tietämättöminä (ja piittaamattomina) siitä, että keskellä heinäkuuta kukaan ei huomaisi kukkivaa leskenlehteä, jos sellainen sattuisi vielä kukkaan poksahtamaan.

Entäs muuttolinnut sitten! Kurjet, joutsenet ja töyhtöhyypät, västäräkit, peipposet ja mustarastaat! Juttelen nykyään niille kaikille, enkä enää edes välitä, ihmetteleekö joku ohikulkija. Mulla on, katsos, tässä juttu kesken peipposen kanssa.

Eniten ihmettelen sitä, mihin katosi kevätkooma. Mihin katosi menninkäinen, joka piiloutui keväältä vällyjen alle ja kammosi kaikkea kevään leiskuntaa? Kuinka ihminen voi yhtäkkiä muuttua niin paljon, että inhokkivuodenajasta tulee suosikki? Toisaalta tätähän minä olen aina toivonut: että voisi nauttia keväästä, kuulua kevätkeijuihin eikä menninkäisiin, herätä eloon yhdessä luonnon kanssa eikä tuupertua liiasta valosta ja elämisen vimmasta.

Elämisen vimma on ehkä parasta keväässä. Kaikki oksat ja maan alta puskevat kummallisen näköiset möykyt puhkuvat sellaista villiä alkuvoimaa, että alkaa taas uskoa ihmeisiin. Että elämä osaa korjata itse itsensä. Mustasta maasta puskee yhtäkkiä punaisia nuppuja. Saven keskeltä nousee jotakin vihreää. Ehkä meilläkin, tänä keväänä, alkaa vihdoin uusiutuminen. Ehkä elämisen vimma voittaa.