Erilainen toukokuu

Tyttären sairaus on suistanut elämämme raiteiltaan – ja toisaalta asettanut juuri oikeille raiteille. Väitin vielä joku aika sitten, ettei lapsen sairastuminen opeta mitään muuta kuin sen, että elämä on tavattoman epäreilua ja kohtuuttoman rankkaa. Tänään tajusin, että jotakin muutakin olen silti puolivahingossa oppinut.

Tänä keväänä en ole töistä ollenkaan niin väsynyt kuin yleensä toukokuussa. Muina keväinä olen pörrännyt näihin aikoihin ylikierroksilla kuin sokerihumalainen kärpänen ja singahdellut pitkin seiniä kunnes olen kaatunut puolikuolleena sänkyyn. Töissä olen stressannut kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta ja unohdellut ja hukannut tavaroita ja stressannut siitä lisää. Olen pyöritellyt arvosanoja ja sanallisia arviointeja yötolkulla – vain muuttaakseni ne kaikki taas ennalleen aamulla. Olen muuttanut kevätjuhlaohjelman kuviot viime metreillä ja stressannut, ehtivätkö oppilaat omaksua niitä ollenkaan. Olen askarrellut oppilaille kauniita kortteja todistuskuoreen – ja huomannut niiden olevan kuoressa vielä elokuussa, kun todistuksia palautetaan kouluun. Vaan tänä keväänä kaikki on toisin.

Huomaan viihtyväni töissä kuin kivassa kesäkerhossa. En stressaa mistään, koska kaikki on töissä ihan hyvin. Oppilaat eivät saa minulta kortteja, mutta he ovat saaneet aikani ja huomioni koko vuoden. Kevätjuhlaohjelma oli valmis jo joulukuussa. En tosin tiennyt sen silloin olevan kevätjuhlaohjelma, mutta nyt se on. Oppiaineissa on opiskeltu kaikki tarvittava, ja oppilaiden kanssa on mukavaa. Arvosanoja pitää vielä miettiä, mutta sekin tuntuu peräti kiinnostavalta. On itse asiassa valtava lahja ja siunaus, että kykenen käymään töissä. Että minulla on työ, josta tykkään ja jonka jollakin tavalla hallitsen.

Tähän tilaan päästäkseni tarvitsin karuista karuimman kokemuksen: oman lapsen vakavan sairauden. Joka aamu polkaisen pyörällä kuin portaalin läpi: toisella puolella portaalia olen aikuisen lapseni epävirallinen omaishoitaja ja toisella puolella olen iloinen opettaja. Jotta jaksan ja selviän, tarvitsen portaalin ja työni. Tarvitsen iloisen, hektisen, ihanan arvaamattoman ja puuhakkaan työni. Monena tuntina päivässä en ehdi ajatella, mitä on portaalin toisella puolella. Ja toisaalta: siellä toisella puolellakin työasioiden ajattelu on kevyttä kauraa. Juuri tarkistin yhteiskuntaopin kokeet tässä keittiön pöydän ääressä yhdeksältä illalla ja ajattelin, että oikeastaan aika kivaa ja mielenkiintoista.

Ymmärrän toki, että tilanteeni on poikkeuksellinen eikä muutos ole ehkä ihan kestävää laatua. Olen kuullut muiltakin kriisin keskellä eläviltä, kuinka arki alkaa maistua ihmeellisen ihanalta. Pyykinripustus tuntuu kylpyläreissulta ja roskapussin vienti pikkuiselta retkeltä. Toivon toki, että jotakin uudesta asenteesta jäisi pysyväksi – ja samalla odotan ja kaipaan ihan vietävästi arkea, jossa kengännauhan katkeaminen on katastrofi ja kokeiden korjaaminen illan piina.

Jätä kommentti