Aikuiseksi perhoseksi

Istuimme tyttären kanssa laiturin päässä ja ihailimme ympärillämme pyrähteleviä, täydellisen kauniita sinisiipiä. Ne istahtivat välillä peukalon kynnelle, välillä varpaan päähän siipiään lepuuttamaan. Tytär ihmetteli sitä muodonmuutosta, mikä pienen hyönteisen elämään mahtuu: pullea toukka, vaatimaton kotelo ja lopulta tuommoinen hengästyttävän kaunis lentotaituri.

Siitä mieleeni muistui eräs oppitunti, joka lähti aivan omille raiteilleen oppilaan pysäyttävän viisaan kysymyksen takia. Opiskelimme perhosen täydellistä muodonvaihdosta, piirsimme vihkoon kuvia, kirjoitimme muistiinpanoja. Taisin sanoa, että perhosen toukkavaihe on vähän niin kuin vauva-aikaa. Kohta eräs oppilas kysyi: ”Mitä vaihetta me niin kun oltais?”  Oppilaat olivat muistaakseni viidesluokkalaisia, joten vastasin heidän olevan toukka- ja kotelovaiheen rajamailla. Murrosikä olisi varmaan sitä tiukinta kotelovaihetta kaikilla – jos ihmisillä siis olisi täydellinen ja silmin havaittava muodonvaihdos. ”Milloin meistä sitten tulee perhosia?” Oih ja wau. Tämmöisten hetkien takia rakastan työtäni!

Teistä tulee perhosia sitten, kun te uskallatte tulla ulos kotelostanne. Sitten, kun te uskallatte olla kokonaisia ja näkyviä. Silloin oppii lentämään. ”Tuleeko kaikista perhosia vai jääkö joku sinne koteloon loppuiäkseen?” Koteloonkin voi jäädä, jos haluaa, ja jotkut haluavat. Mutta sitten ei opi lentämään eikä saa koskaan tietää, miten upeaksi perhoseksi olisi voinut kasvaa. Kasvaminen nimittäin kannattaa aina. Seurasi vilkasta keskustelua siitä, miksi joku muka haluaisi jäädä koteloon, vaikka voisi lentää, ja mitä lentäminen voisi ihmisen kohdalla tarkoittaa.

Voi lapset ja lasten ikiaikainen viisaus! Oppilaille keskustelu oli ehkä hauska mielikuvitusleikki, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Joskus oppitunti lähtee leijumaan sellaisessa flowssa, etten ikinä pystyisi suunnittelemaan moista. Tuntui, että oppilaiden kysymykset kuljettivat meitä koko ajan jonkin tärkeän äärelle. Tunnin jälkeen ihmettelin, mitä oikein tapahtui.

Kesän perhosia tarkkaillessa voisi kysyä itseltään, onko vieläkin turvallisessa, mutta ahtaassa kotelossaan, vai onko uskaltanut jo levittää siipensä. Ja jos ei vielä ole, olisiko jo aika?


Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 18.7.2018.

Pienen pojan eväät

Rakastan kertomuksia. Hyvissä kertomuksissa on jotakin samaa kuin niissä piilokuvissa, jotka ensikatsomalla näyttävät jänikseltä, mutta toisesta kulmasta kuvassa onkin ihminen (tai mitä nyt onkaan). Jos kuvassa on ensin nähnyt jäniksen, ihmistä on melkein mahdotonta hahmottaa. Samoin on kertomusten laita. Yhdellä lukemiskerralla aukenee yksi näkökulma, toisella (tai ehkä vasta kolmannella) kokonaan toinen. 

Etuoikeuksiini töissä kuuluu lasten kirjojen ja satujen lukeminen, ja hyvistä sellaisista löytyy aina monta tasoa. Löydän itseni usein hämmästymästä, että hyvänen aika, tätäkö tässä onkin aina tarkoitettu! Samoin käy Raamatun kertomusten kanssa, joita käyn läpi uskontotunneilla uudestaan ja uudestaan. Lasten kanssa kertomusta avatessa saatan kokea pienen valaistumisen ja oivaltaa jotakin ihan uutta. (Lapsista en tiedä, mutta onhan se kiva, jos edes opettaja pikkuisen viisastuu.)

Seuraavaa oivallusta en keksinyt itse (olisin kyllä halunnut keksiä!), vaan kuulin sen Kesken-runoilijan, Elina Salmisen podcastista. Hän oli löytänyt tutusta Pienen pojan eväät -kertomuksesta ihan uuden kulman: Tuossa kertomuksessahan tapahtuu ruokkimisihme, jossa pieni poika antaa viisi leipäänsä ja kaksi kalaa yhteiseen käyttöön. Paikalla oli kuitenkin tuhansia ihmisiä, joilla muillakin oli varmasti eväitä mukanaan, ainakin äideillä. Miksi he eivät kantaneet korttaan kekoon ja antaneet omia eväitään yhteiseen jakoon? Koska he todennäköisesti ajattelivat kuten aikuiset usein ajattelevat. Ei näistä nyt ole mihinkään. Näitä on ihan liian vähän. Näistä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Vaan kuinkas kävi? Pienen pojan eväät hyödyttivät vaatimattomuudestaan huolimatta isoa joukkoa. 

Tarinan aiheuttama oivallus olikin, että ajattelemme samoin liian monessa muussakin kohtaa: Näitä maalauksia ei ainakaan seinälle kannata ripustaa. Näitä runoja en näytä kenellekään. Kuka näitäkään neulomuksia muka käyttäisi? Näin olen ajatellut itsekin. Muistan, kun aloitin bloggaamisen, kuinka ensimmäisen tekstin julkaisemisen hetkellä voin fyysisesti pahoin. Jännitti ja pelotti tulla niin näkyväksi. Mutta se teki hyvää, koska meidän kuuluu tulla näkyviksi omine ainutlaatuisine (omasta mielestämme vaatimattomine) eväinemme. Koskaan ei voi tietää, kenet niillä tulee ruokkineeksi. 

Kivi kengässä

Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin koiran kanssa lenkille. Kymmenen metriä käveltyäni huomasin (ja muistin), että minullahan oli kivi kengässä. Miten reagoin? En mitenkään. Koska olisihan se nyt ollut vaivalloista/hidastavaa/hankalaa ruveta horjumaan yhdellä jalalla ja poistaa se kivi. Niinpä jatkoin matkaani kivi kengässä. Huomasin kiven jo toissa päivänä, mutta en viitsinyt/jaksanut/malttanut tehdä asialle matkalla mitään, ja kotona asia ei enää vaivannut. Kävellessäni kipristelin varpaitani, koska kivi tuntui olevan isovarpaan alla. Yritin myös pamauttaa kävellessäni kantapään oikein voimalla asfalttiin, että kivi siirtyisi vaikkapa varpaiden väliin ja lakkaisi ärsyttämästä. Parin kilometrin kohdalla lamppu vihdoin syttyi: ehkä nyt yksinkertaisesti vain riisun kengän ja poistan kiven. Aah, mikä helpotus (ja yksinkertaisuus)!

Itselläni on ollut tapana ohittaa oman kehon viestit koko aikuisen elämäni ajan. Ei tämä nälkä nyt niin kova ole. Tarkenen kyllä. Ei väsytä oikeastaan yhtään. Ei se minua häiritse! Enkä ole ollenkaan pysähtynyt kuuntelemaan, onko asia tosiaan niin. Pitää syödä, kun on nälkä. Pitää pukeutua niin, että on hyvä olla. Pitää levätä, kun väsyttää. Ja pitää sanoa, että kiitos, kun kysyit, se tosiaan häiritsee aika lailla. Oman kehon viestejä ei saisi ohittaa, koska olet ainoa, joka ne kuulee. Kukaan toinen ei voi tietää, mitä kehosi yrittää sinulle kertoa. Saatat tosiaankin jaksaa ja saatat tosiaankin sietää häiriöääntä ihan hyvin. Tai sitten et. Vain sinä voit tietää.

Lasten ollessa pieniä lähdin eräänä talvisena päivänä kauppaan kaikkien kolmen ja pulkan kanssa. Menomatkalla sai istua pulkan kyydissä (ehkä vuorotellen, en muista), mutta paluumatkalla kahden vanhimman piti kävellä omin jaloin, koska pulkka oli niin täynnä ostoksia. Keskimmäinen yritti valittaa matkalla jotakin, että ”paha kävellä”, mutta tämä Vuoden Äiti vain opasti jatkamaan reippaasti eteenpäin, koska kuvitteli pulkkakyydin houkuttavan tavallisesti innokasta tallaajaa. Pulkkaan ei kuitenkaan mahtunut kuin ostokset ja 1-vuotias, joten tsemppasin tyttöjä reippaaseen kävelyyn. Kotona sitten huomasin, että keskimmäisen kengässä oli koko matkan ollut huulirasvapötkö.

Hiersipä sielua (tai kenkää) sitten pikkuinen kivi tai huulirasvapötkö, kannattaa pysähtyä miettimään, olisiko nyt aika sanoa häiriötekijälle heipat. Liian pitkään sinnittelystä ei nimittäin seuraa mitään hyvää. Kehon ääni vain vaimenee ja kohta takuuvarmasti sattuu. Sinnikkyydellä, sisukkuudella ja joustavuudella on omat tärkeät paikkansa, mutta niiden varjolla ei koskaan kuulu vahingoittaa itseään. Olet kaiken lempeän huolenpitosi arvoinen.