Rakastan kertomuksia. Hyvissä kertomuksissa on jotakin samaa kuin niissä piilokuvissa, jotka ensikatsomalla näyttävät jänikseltä, mutta toisesta kulmasta kuvassa onkin ihminen (tai mitä nyt onkaan). Jos kuvassa on ensin nähnyt jäniksen, ihmistä on melkein mahdotonta hahmottaa. Samoin on kertomusten laita. Yhdellä lukemiskerralla aukenee yksi näkökulma, toisella (tai ehkä vasta kolmannella) kokonaan toinen. 

Etuoikeuksiini töissä kuuluu lasten kirjojen ja satujen lukeminen, ja hyvistä sellaisista löytyy aina monta tasoa. Löydän itseni usein hämmästymästä, että hyvänen aika, tätäkö tässä onkin aina tarkoitettu! Samoin käy Raamatun kertomusten kanssa, joita käyn läpi uskontotunneilla uudestaan ja uudestaan. Lasten kanssa kertomusta avatessa saatan kokea pienen valaistumisen ja oivaltaa jotakin ihan uutta. (Lapsista en tiedä, mutta onhan se kiva, jos edes opettaja pikkuisen viisastuu.)

Seuraavaa oivallusta en keksinyt itse (olisin kyllä halunnut keksiä!), vaan kuulin sen Kesken-runoilijan, Elina Salmisen podcastista. Hän oli löytänyt tutusta Pienen pojan eväät -kertomuksesta ihan uuden kulman: Tuossa kertomuksessahan tapahtuu ruokkimisihme, jossa pieni poika antaa viisi leipäänsä ja kaksi kalaa yhteiseen käyttöön. Paikalla oli kuitenkin tuhansia ihmisiä, joilla muillakin oli varmasti eväitä mukanaan, ainakin äideillä. Miksi he eivät kantaneet korttaan kekoon ja antaneet omia eväitään yhteiseen jakoon? Koska he todennäköisesti ajattelivat kuten aikuiset usein ajattelevat. Ei näistä nyt ole mihinkään. Näitä on ihan liian vähän. Näistä ei ole mitään hyötyä kenellekään. Vaan kuinkas kävi? Pienen pojan eväät hyödyttivät vaatimattomuudestaan huolimatta isoa joukkoa. 

Tarinan aiheuttama oivallus olikin, että ajattelemme samoin liian monessa muussakin kohtaa: Näitä maalauksia ei ainakaan seinälle kannata ripustaa. Näitä runoja en näytä kenellekään. Kuka näitäkään neulomuksia muka käyttäisi? Näin olen ajatellut itsekin. Muistan, kun aloitin bloggaamisen, kuinka ensimmäisen tekstin julkaisemisen hetkellä voin fyysisesti pahoin. Jännitti ja pelotti tulla niin näkyväksi. Mutta se teki hyvää, koska meidän kuuluu tulla näkyviksi omine ainutlaatuisine (omasta mielestämme vaatimattomine) eväinemme. Koskaan ei voi tietää, kenet niillä tulee ruokkineeksi.