Monthly Archives: lokakuu 2021

Auran viimeinen joutsen

Posted on by
Vastaus

Ihailin eilen muuttomatkalle lekuttelevia laulujoutsenia. Aura oli komea, ja niillä tuntui olevan paljon asiaa keskenään. Mietin, miten ne jaksavatkin lentää niin kauas ja vielä keskustella kovalla äänellä pitkin matkaa. Pian ”selvisi” keskustelun ydin: Yksi joutsenista teki yhtäkkiä näyttävän u-käännöksen, erkani aurasta ja lähti kovaa toitottaen takaisin lähtöpistettä kohti. Varmaan hakemaan unohtunutta sulkavahaa/ eväspussukkaa/ joutsenpassia tai mitä nyt joutsenelta voi muuttomatkalle lähtiessä unohtua. Toiset töräyttelivät suureen ääneen jotakin, joka kuulosti ihan moittimiselta. ”Ei ole totta, taas se unohti vahan/passin/jotain!” ”Lentäköön yksin sitten, mokoma hösö ja huithapeli!”

Joutsenia tarkkaillessani tunsin suurta sympatiaa sitä hösöä kohtaan. Niin tiedän tunteen, kun pitäisi mennä, mutta tärkein puuttuu. Ja sen, kun muilla on homma hanskassa ja siivet suorassa, mutta minä porhallan hiki otsalla ja höyhenet pöllyten vielä toiseen suuntaan. Kesken sympatiahuurujeni havahduin siihen, että hösöjoutsen lensi tuhatta ja sataa pääni yläpuolella virtaviivaisen ja määrätietoisen näköisenä ja yritti kuroa näköpiiristä kadonnutta auraa kiinni. (Ihan kuin minä: aina kuromassa jotain ”auraa” kiinni…) Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille kannustushuutoja: – Hyvä, hyvä! Ehdit kyllä! Vielä sinä ne kiinni saat! Ja toivoin sydämeni pohjasta, että niin kävisi.

Missä on myötätunto, kun itse sekoilen ja sählään? Missä sympatia ja kannustushuudot? Jostakin pimeästä paikasta myötätunnon sijaan paikalle kiiruhtaa liejuinen häpeä, joka alkaa läiskiä epäonnistunutta molemmille poskille. Senkin luuseri. Mokoma häslä. Toivoton tohelo. Silloin kannattaisi kaivaa mielen sopukoista esiin se joutsen. Se epäonnistunut häsäjoutsen ja sympatia. Jospa olisinkin kuin tuo joutsen. Jäikö se läiskimään itseään poskille ja kierimään häpeässä? Eipä jäänyt. Se kiiruhti takaisin virtaviivaisesti ja määrätietoisesti. Virhe oli ollutta ja mennyttä, nyt elettiin tätä hetkeä. Ja tässä hetkessä oli kaikki taas mahdollista. Kaveritkin vielä tavoitettavissa.

Pohjolan voimaeläimet-kirjassa kerrotaan joutsenen olleen muinaissuomalainen toteemieläin. Eräät suomensukuisten kansat uskoivat polveutuneensa joutsenesta ja palvoivat sitä siksi. Etenkin näkemäni u-käännöksen jälkeen tuo on helppo uskoa. Pohjolan voimaeläin -korteissa laulujoutsenen voimana on ainutkertaisuus. Joutsenen u-käännös oli ainutkertainen. Kohtaamisemme oli ainutkertainen. Jokainen hetki on ainutkertainen lahja, vaikkei se menisikään toiveidemme mukaan. Minäkin olen ainutkertainen. Ja sinä. Jokainen u-käännöksemme ja mokamme on ainutkertainen. Kuin polullemme osunut kivi, johon kompastuu, mutta joka lähemmin tarkasteltuna onkin tavattoman kaunis ja ainutlaatuinen.

Kuva on Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläimet -korteista.

Tyttö, joka halusi olla Tarzan

Posted on by
Vastaus

Synnymme eheänä ja kokonaisena persoonana, mutta pikkuhiljaa alamme piilottaa sitä osaa itsestämme, joka ei saa ihailua ja hyväksyntää. Kuvittelemme, että mitä pontevammin pyrimme eroon varjopuolestamme, sitä täydellisemmiksi tulemme. Olo on vimmatusta ponnistelusta ja suorittamisesta huolimatta eksynyt ja onneton, koska visusti kätketty varjominä on olennainen osa kokonaisuutta. Ilman varjoa valokaan ei ole todellista.

Varjonsa voi löytää menemällä häpeää kohti: varjon esiin pilkahdus aiheuttaa nimittäin yleensä häpeää ja kiirettä vahvistaa suojauksia. Tai sitten voi miettiä asiaa muiden ihmisten kautta: se, mikä muissa ärsyttää, on piilossa sinussa. Itse olin aivan hukassa varjoni kanssa. Niin hukassa, että eräällä aiheeseen liittyvällä kurssilla julistin reippaalla äänellä, että ei mulla mitään varjoa ole, olen ihan aito ja kokonainen. Hah. Silloin en vielä tiennyt olevani varjon piilottamisen priimusmaisteri.

Lapsena ahmin Tiina-kirjoja, Viisikoita ja Tarzaneita. Imin niistä vinkkejä, kuinka olla rohkea, reipas ja aikaansaava. Runotyttö Annat jätin varmuuden vuoksi hyllyyn, koska niistä pelkäsin saavani huonoja vaikutteita reippaalle minälleni. Siihen aikaan maailmassa poikia arvostettiin avoimesti tyttöjä enemmän, joten paras kehu, jonka muistan, oli ”sinähän kiipeät kuin pojat”. Pojat olivat mielessäni reippauden perikuvia. Tästä pienessä päässäni päättelin, että olemalla poika, olisin siis jotakin paljon parempaa (ja nössö varjoni ehkä ymmärtäisi vihdoin pysyä hiljaa). Siispä reippaisiin muutostöihin. 

Leikkautin pitkän tukkani puliksi, pukeuduin farkkutakkiin, farkkuihin, lippikseen ja pitkävartisiin mustiin kumisaappaisiin. Nimeni muutin tietenkin Pauliksi. Muutosta helpotti se, että paras ystäväni lähti mukaan leikkiin (joka todellisuudessa oli itselleni vakavaa varjon nujerrustyötä). Muutos oli niin vakuuttava, että meitä puhuteltiin pojiksi kaupoissa ja missä ikinä liikuimmekaan. Koulussakin välituntivalvoja hääti meidät tyttöjen välituntipihalta pois (siihen aikaan oli käsittämättömät erilliset välituntipihat tytöille ja pojille) ja urheilutalolla pukuhuoneellinen tyttöjä alkoi kirkua, kun astuimme sisään. Poikavaiheeni kesti kaksi vuotta. Ei siis mikään pikkujuttu. Tytöksi muuttuminen tapahtui silti aivan omasta halustani, kun ihastuin tulenpalavasti luokkalaiseeni poikaan. Yhtäkkiä tyttönä oleminen tuntuikin parhaalta ikinä. 

Ihailin reippaita ihmisiä, ja koin itseni siedettäväksi vain silloin, kun olin ollut jotenkin erityisen reipas tai rohkea. Reippaus oli mielestäni elinehto. Eihän elämästä voinut selvitä olematta reipas. Sitten sain erityisherkän lapsen, joka ei halunnut olla reipas (paitsi välillä Peppi-peruukki päässä). Tuo lapsi oli kaikessa herkkyydessään ja arkuudessaan superihana ja rakastettava (kuten muutkin lapseni), ja kaikki reippaushöyryämiseni joutuivat uuteen tarkasteluun. Entä jos reippaus ei ollutkaan elinehto? Entä jos reippaus olikin pelkkä suojapanssari? 

Perheeseeni tarvittiin vielä yksi ihana ja erityisherkkä koira (ja sen ymmärtäminen) ennen kuin uskalsin katsoa kohti omaa varjoani. Tervetuloa herkkyys. Tervetuloa aito minä. Hienoa vihdoin tutustua. 

Kirjavinkki: Deepak Chopra, Varjominä

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 30.9.2018.

Myrskysiivous

Posted on by
Vastaus

Siivoilin pihaa myrskyn jäljiltä. Varsinkin vanha tammi oli menettänyt paljon oksiaan myrskyn kourissa. Järeimmät niistä olivat käsivarteni paksuisia, mutta kuivia, toiset taas aivan freesin näköisiä, lehdetkin vielä kiinni oksassa. Siinä siivoillessani huomasin kiitteleväni myrskyä hyvästä työstä. Onpa hyvä, ettei tuokaan paksu oksa pudonnut vaikka lapsenlapsen päähän! Myrsky irrotti kaiken sen, mikä oli tarpeetonta ja aikansa elänyttä. Puuhun jäivät vain elinkelpoiset ja kestävät oksat.

Ihmiselämässäkin on joskus hurjia, elämää ravistelevia myrskyjä, mutta ihmisestä ei irtoa myrskyn kourissa oksia vaan adjektiiveja. Ensin putoavat ehkäpä terve ja urheilullinen, joiden perään ihminen yrittää huutaa, että enhän minä ole mitään ilman noita. Että eihän tätä minulle pitänyt tapahtua! Mutta myrsky ei kuuntele. Sitten paikastaan taistelevat reipas ja iloinen, jotka myrsky kuitenkin armotta tempaisee tiehensä. Ihminen yrittää turhaan haroa tuuleen katoavia, ikiomina pitämiään adjektiiveja. Seuraavaksi tuiverruksessa lepattavat siisti ja ahkera, joissa ihminen roikkuu kynsillään. Näitä et vie! Enhän minä pärjää ilman perusasioita! Ei armoa. Myrsky tempaisee ne sijoiltaan niin, että kynnet vain ritsahtavat poikki. Juuri kun ihminen kuvittelee, että myrsky laantuu ja kaikki on viety, hän näkee, kuinka tehokas ja aikaansaava pyörteilevät ilmassa myrskyn riepottamina. Hän ei jaksa enää edes kurotella niiden perään.

Myrskyn jälkeen ihminen istuu lamaantuneena lattialla ja miettii, jäikö yhtään adjektiivia jäljelle. Jäikö hänestä mitään? Ja kuka on se, joka ei ole terve, urheilullinen, reipas, iloinen, siisti, ahkera, tehokas eikä aikaansaava? Kuoriko myrsky esiin adjektiivin, jota ihminen ei edes tiennyt hänessä olevan? Kuoriko myrsky esiin jotakin puhdasta ja aitoa ja pyyhkäisi pois kaiken tarpeettoman ja aikansa eläneen? Kuoriko myrsky esiin jotakin elinkelpoista ja kestävää? Tulisiko joskus päivä, jolloin myrskyä voisi vilpittömästi kiittää?

Ihminen itkee lattialla kadotettujen adjektiiviensa perään ja kyselee miksi, oi miksi. Tammi seisoo pihalla ja on. Se luottaa elämään ja kasvun ihmeeseen. Se osaa päästää irti. Tulee uusia keväitä. Tulee uusia oksia. Tulee uusia adjektiiveja.


Kuva on lainattu Pixabaysta.