”Mahdoton on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä”, luin tänään vitosluokkalaisilleni kirjasta Poika nimeltä Joulu. Tuo lause toistuu kirjassa pitkin matkaa, enkä voinut taas kerran olla ajattelematta, että luin kirjaa vähintään yhtä paljon itselleni kuin oppilaille. Mahdollisen reunoja on pitänyt venyttää omassa elämässä viime aikoina niin paljon, että tuo lause upposi tajuntaani ja tatuoitui aivojeni pintaan. Ajattelin, että taisin saada uuden, tärkeän voimalauseen.

Kuvistuntia sunnitellessani pohdin, mikä olisi nopea, helpohko, mutta silti järkevä työ tähän hiihtoloman alle. Työ, joka ei jäisi roikkumaan keskeneräisenä loman yli. Silloin muistin yhden oppilaani huokauksen viime viikolta: ”Miks me ei koskaan tehdä kirjanmerkkiä?” (Tehdään siis joka vuosi, mutta kyseiseltä oppilaalta ne vanhat olivat kadonneet ja kirjanmerkin virkaa toimitti käsipaperin palanen.) Kirjanmerkki siis! Pikaisen Pinterest-pyrähdyksen jälkeen syntyi lopulta idea voimalausekirjanmerkistä. Oppilaat koristelisivat pahvin ensin leikepaperilla ja liimaisivat siihen aikakausilehdistä leikkaamiaan voimalauseita. Tiedostin riskin. Kirjanmerkeissä saattaisi lukea ”neljä tuuttia kympillä” tai ”erosin liian myöhään”.

Kuvistunnilla yritin avata voimalausetta selkokielelle, jotta tuutti- ja erolauseet eliminoituisivat. ”Valitse lause, josta sulle tulee hyvä mieli, joka on sulle jotenkin tärkeä ja erityinen.” Enkä olisi voinut hämmästyä oppilaiden voimalauseista enempää. Ei yhtään tuutti- tai eroversiota. En edes ymmärrä, miten niistä luokan loppuun riivityistä lehdistä pystyi löytämään jotakin niin puhuttelevaa ja kaunista. Ihan kuin joku olisi asetellut sinne kokonaan uusia tekstejä tätä tuntia varten. Yhdessä kirjanmerkissä luki: ”Olemme erilaisilla vahvuuksilla ja herkkyyksillä varustettuja.” Toisessa: ”Minusta on vaikka mihin”. Ja: ”Onni kannattaa nähdä tavoitteena.” ”Pystyn, mihin vain haluan.” ”Ylämäessä tönin sua eteenpäin.” jne. Kun vielä tuntee oppilaansa ja tietää, miten kohdalleen nuo voimalauseet osuivat, oli pakko vähän pyyhkäistä silmäkulmaa.

Tuon kuvistunnin piti olla sellainen välipala, väsyneen opettajan puolihuolimaton lomanalusraapaisu, mutta siitä tulikin helmi. Opettajan työ on juuri tämmöistä: arvaamatonta ja yllätyksellistä. Kun itseä suorastaan hävettää sunnittelun puolivillaisuus, oppilaat hihkuvatkin yhtäkkiä liekeissä, että paras tunti ikinä. Joskus harras suunnittelu toki palkitaan, muttei aina. Siinä kun on vaarana ihastua omiin ideoihinsa niin paljon, että unohtuu se tärkein – eli oppilas. Viime aikoina olen kyllä päässyt töissä ihmeellisen helpolla (uskaltaako tätä edes sanoa….). Oppilaat ovat olleet kullanmuruja, ja käyttökelpoisia ideoita on putoillut päähän sopivasti. Joku taitaa töniä minuakin ylämäessä eteenpäin.