Mietin tänään, pitäisikö blogini esittelysivun teksti muuttaa. ”Elämä on kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen aika mahtava seikkailu.” Kuulostaa liikaa hattaraa syöneen kymmenvuotiaan kirjoittamalta. Ehkä tekstin laatineelle onnelliselle hattaratytölle ei ollut vielä osunut vastaan muuta kuin vesiesteitä ja kompastuskiviä. Viime aikoina ei ole nimittäin tuntunut yhtään seikkailulta saati mahtavalta. Elämä on tuntunut helvetiltä. Kärsimykseltä, jota en osannut edes pelätä, koska en tiennyt, että tällaista on.

Ja sitten ajattelin, ettei sellaista saa kirjoittaa. Koska minun tehtävänihän on ilahduttaa ja kannatella. Piristää ja keventää tunnelmaa. Paitsi ettei ole. Kenenkään tehtävä ei ole sellainen. Joku voi tehdä sitä enemmän kuin joku toinen, mutta ihmisen tehtävä on olla ihminen. Ja ihmisyyteen kuuluu niin paljon muutakin kuin harmittavia vesiesteitä. Siihen voi kuulua putoamista rotkoon, jonka jälkeen et enää ole entiselläsi. Tai uiskentelua kiehuvassa vedessä, josta ei pääse pois. Tai roikkumista löysässä hirressä, joka kalvaa nahkaa niskastasi etkä tiedä, kuinka monta päivää enää kestät.

En keksi tilanteestamme kuin yhden hyvän asian: omavoimaisuuden harhasta luopuminen. Minä en voi tälle mitään. Minä en pysty. Minä en jaksa. Minä en kykene. Olen aina ollut vimmainen suorittaja. Olen suorittanut kaikkea mahdollista: liikuntaa, meditoimista, äitiyttä – jopa hengittämistä! Olen tuntenut pakottavaa tarvetta onnistua kaikessa, mihin ryhdyn (ei sillä, että olisin onnistunut). Yhtäkkiä en osaakaan tehdä mitään. En pysty parantamaan lastani enkä edes lievittämään hänen tuskaansa. Yhtäkkiä on todettava, etteivät mitkään maailman suoritukset riitä eivätkä auta.

Putoan voimattomuuteen. Putoan tuntemattomaan. Aivan heiveröisesti jaksan toivoa, että joku ottaisi kiinni. Kannattelisi meitä sittenkin.

Ihmiset uskovat, että

Jumalaankin on kiivettävä

joko opin voimin

tai toisen nostamana.

Vain joskus, syvimmän epätoivon

tai kirkastuksen hetkellä,

he saattavat hellittää otteensa

ja kokea

miten Jumalaan pudotaan.

– Yrjö Kallinen 1966 –