Rouva Impulsiivinen rakasti maapähkinävoita, tuoreita taateleita ja raakakakkuja, joiden leipomista hän rakasti erityisesti nyt, kun oli hankkinut kunnollisen blenderin. Kaikkien noiden tyrmäävän herkullisten välipalojen ja iltapalojen ja hiukopalojen terveellisyydestä rouva oli viiltävän tietoinen. Hän pystyi lonkalta luettelemaan taateleiden hyvää tekevät vaikutukset, vitamiinipitoisuudet ja hivenaineet. Maapähkinävoistakin hän tiesi, ettei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä pähkinöiden kanssa, koska maapähkinä oli palkokasvi. Raakakakuista rouva Impulsiivinen pystyi tekemään niin terveellisiä, että niitä olisi voinut tarjota lääkkeenä mihin vaivaan tahansa ja kaikki olisivat parantuneet tai ainakin tulleet onnellisiksi, koska kakut olivat maukkaita kuin synti. Mutta senkin rouva Impulsiivinen tiesi, että hänen oli jätettävä haikeat jäähyväiset noille kaikille kolmelle.

Eräänä iltana rouva nimittäin sovitti vaatteita tärkeisiin juhliin. Tietynlaisiin juhliin rouvalla oli lempivaatteensa, harmaa housupuku, joka istui päällä kuin valettu. Tuona iltana sen oli taas tarkoitus päästä toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin se oli housupukutehtaalla syntynyt. Vaan toisin kävi. Housupuvun ja rouvan väliin oli tullut maapähkinävoin, taatelien ja raakakakkujen muodostama kerros, joka ei suostunut väistymään vetoketjun tieltä. Rouva ei voinut uskoa silmiään: housupuku ei mahtunut päälle. Kuinka tässä näin pääsi käymään? Rouva pinkaisi vaa`alle toiveikkaana. Jospa housupuku olikin pesulassa vaihtunut? Missä pesulassa? Siinä, jonne rouva ei ollut housupukuaan koskaan vienyt. Vaaka nyt oli kuitenkin vaihtunut tai ainakin pahasti rikki. Se näytti jostain syystä numeroita, jollaisia rouva oli viimeksi nähnyt äitiysneuvolassa! Kesäfarkut olivat rouvan viimeinen toivo – niihin hän oli mahtunut aina. Mutta kesäfarkkujen saumat ja vetoketju kitisivät samaa valitusvirttä: liikaa maapähkinävoita, taateleita ja raakakakkuja!

Rouva Impulsiivinen riensi syyttämään herra Hidasta, koska jotakutahan tästä nyt piti päästä syyttämään. Miksi tämä ei ollut sanonut, että rouva oli lihonut? Herra Hidas katsoi rouvaa hyvin hitaasti. – Olisitko oikeasti halunnut kuulla minulta, että olet lihonut? Eikös semmoisen sanomista pidä välttää viimeiseen asti? Sitä paitsi minusta sinä olet oikein sopiva. – Sopiva? Kysypä kesäfarkuilta, olenko sopiva! Kysypä harmaalta housupuvulta, olenko sopiva! Ja nyt syön jääkaapista kaikki maapähkinävoit ja taatelit pois, enkä enää koskaan osta niitä. Enkä muuten leivo raakakakkujakaan. Ettäs tiedät! Herra Hidas ei sanonut, että eipä hän niitä kakkuja ollut syönyt tähänkään asti, ei ollut ehtinyt eikä toisaalta ollut edes kovin perso kakuille.

Herra Hidas meni laittamaan tulen takkaan, rouva katosi keittiöön, mutta palasi sieltä pian tuohtuneena, lusikka maapähkinävoipurkissa. – Miten on edes mahdollista lihoa, jos liikkuu yhtä paljon kuin minä? Kysyn vaan. Juoksen aamuisin yläkerran portaatkin ainakin seitsemän kertaa edestakaisin, koska aina unohtuu jotain. Puhumattakaan jumpista, kävelylenkeistä ja hyötyliikunnasta! – Ehkä sinä sitten vain syöt liikaa, lausahti herra Hidas tuleen tuijottaen. Rouva oli parkaisemaisillaan vastalauseen, mutta ei voinut, koska maapähkinävoilusikka oli juuri hänen suussaan. 

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 8.2.2016.