Kuluneet kolme vuotta ovat tuntuneet siltä kuin olisimme seilanneet pikkuisella soutuveneellä keskellä valtamerta ilman pienintäkään näköhavaintoa mantereesta. Soutuvuoroja on vaihdettu tasaiseen tahtiin ja voimat ovat huvenneet yhtä tasaisesti. Purtilomme on kokenut kovia: aurinko on hapertanut pintaa ja myrsky pieksänyt paloja irti. Mutta tiedättekö mitä! Nyt on maata näkyvissä: ehtaa mäntymetsää, rantahiekan tuoksua, lintujen laulua ja kallion kimallusta!

En meinaa uskaltaa kirjoittaa tätä ollenkaan. Tämä onni on niin tuore ja hauras, paljas kuin vastasyntynyt vauva. Ilo kuplii minussa aamusta iltaan, mutta joskus yöllä unohdan tämän uutukaisen onnemme ja alan unissani soutaa. Nyt on toisin päin kuin vasta äsken: silloin uneksin tavallisesta elämästä, jossa jalkapohjat tavoittivat maankamaran ja käsi kurkotti kuusen oksaa. Aamulla heräsin kiikkerään purteemme rannattomalla merellä.

Jossakin kohtaa uskallan kirjoittaa enemmän ja suoremmin, nyt tämä onni on kuin arka lintu, joka on laskeutunut kädelleni. Sitä lintua vaalin ja varovaisesti silitän ja ihmettelen, miten sellainen ihme on laskeutunut kädelleni. Tämän ei pitänyt edes olla mahdollista. Mutta lintu ei lähde, ei pakene, vaikka joskus ilo kuplii minusta ääneen ulos. Lintu katsoo minua silmiin kuin sanoakseen, että on tullut jäädäkseen. Tämä on minun paikkani, se sanoo. Olen riittävän kauan liihottanut karkuteillä, se sanoo. Ja tajuan, että tämä onnellisuus on tavallista vahvempaa lajia.

Haluaisin juoksennella ympäri kyliä huutaen KIITOSKIITOSKIITOS! Ja pääni sisällä kyllä huudankin. Kolmen vuoden via dolorosamme taitaa olla takana. Ihan kuin pystyisi hengittämään kunnolla ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Kuin maailma olisi puhjennut kukkaan. Kuin linnut laulaisivat juuri meille. Kuin elämä olisi vasta alkanut.