Kuuntelin äskettäin Eve Hietamiehen uusimman kirjan, Numeroruuhkan. Kirja oli aluksi jonkinmoinen pettymys: vähän rasittava ja jotenkin lapsellisen tuntuinen, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden, koska Eve Hietamiehen aiemmat saman sarjan kirjat ovat olleet hyviä. Itselläni on sääntö, jonka mukaan kirjalle pitää antaa 100 sivua aikaa tehdä vaikutus. Jos siihen mennessä ei nappaa, jätän kirjan kesken. En tiedä, mitä helmiä olen sääntöni takia menettänyt, mutta elämä nyt vain on liian lyhyt huonojen kirjojen läpi kahlaamiseen.

Koska kuuntelin äänikirjaa, en tietenkään tiennyt, milloin olisin sadannen sivun kohdalla. Voi siis olla, että rikoin omaa sääntöäni – ja hyvä niin. Kirja muuttui nimittäin loppua kohti koko ajan paremmaksi, suorastaan syvälliseksi, vaikka sen perusvire olikin humoristinen ja kepeä. Kirjan loppupuolelta bongasin niin puhuttelevan lauseen (tarkkaan ottaen kaksi), että se (ne) piti kirjoittaa muistiin: Onnellisuus on mieliala, joka on aina olemassa. Välillä se vain peittyy kaiken huolen, murheen ja mielipahan alle.

Ihana ajatus minusta. Onnellisuus on siis vähän niin kuin aurinko, joka paistaa aina, mutta välillä sen edessä on pilviä. Onnellisuus ei ole mitään, minkä perässä pitäisi juosta tai odottaa sen laskeutumista kohdalle. Se on jo meissä. Sen edessä voi olla paljonkin sälää, mutta siellä se on. Huomasin tuon jossakin kohtaa pimeitä vuosiamme, kun tuntui, ettei elämä voisi enää olla kamalampaa. Yhtäkkiä huolten ja murheen pilvet väistyivät hetkeksi, kun katsoin auringonlaskua tai leikkivää oravaa tai hassuttelevaa lapsenlasta. Muistan, että tunsin joskus huonoa omaatuntoa siitä, että olin hetkittäin onnellinen, kun lapseni oli samalla vakavasti sairas. Se oli tietenkin turhaa, koska onnellisuus on perusolemuksemme. Se voi kadota pitkiksi ajoiksi, varsinkin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Aurinkokin voi pilkahdella pitkin päivää ja silti koemme, että yhtään ei aurinkoa näkynyt.

Onnellisuutta pitää ruokkia ja sitä pitää alleviivata. Sen ei pidä antaa jäädä jonkinmoiseksi itsestäänselväksi taustahyminäksi, jota ei kohta enää edes huomaa. Siksi somepäivitykset ovat kivoja, koska ne usein alleviivaavat ihmisten onnellisuutta (on tietty muunlaisiakin). Pakko myöntää, että joskus juuri tuo toisten onnellisuus teki kipeää, kun itse ryömi pimeyden keskellä, mutta silti peukutan onnellisten somepäivitysten puolesta. Tajusin nimittäin siellä pimeässä, että kukaan onnellinen somepäivittäjä ei ole vastuussa muiden tunteista, vain omistaan, kuten minäkin olen. Niinpä lakkasin seuraamasta sellaisia tilejä, joiden postaukset tekivät tuolloin liian kipeää. Vaikka kuinka yrittäisi olla vastuullinen somettaja, ei ikinä mitenkään voisi aavistaa kaikkien ihmisten kipupisteitä. Itsekin triggeröidyn joskus aivan yllättävistä postauksista, ja silloin minun tehtäväni on miettiä, mikä satutti ja voisiko asialle kenties tehdä jotakin. Mutta kenenkään ei pidä piilottaa iloaan sen vuoksi, että jollekulle jossakin saattaisi tulla paha mieli (”kell’ onni on, se onnen kätkeköön” on umpisurkea ohje).

Jos nyt ei tunnu onnelliselta, voit lohduttautua ajatuksella, että onnellisuus on silti sinussa. Jossakin hetkessä ja jonakin päivänä huomaat sen yhtäkkiä lämmittävän taas kuin kesäpäivän aurinko. Ehkä vähän aikaa, ehkä kokonaisen päivän. Ja mitä tahansa väliinne tuleekaan, se ei lähde sinusta. Koska onnellisuus on mielentila, joka asuu meissä.