Marraskuu on täällä. Harmaa, pimeä, synkkä, ikävä ja masentava kuukausi. Paitsi että minulle se on seesteinen suvantovaihe, lempeä lepokuu, vuosittainen elämän välitilinpäätös ja armollisuuden ajanjakso. Marraskuu on lupa levätä, pysähtyä, rauhoittua. Marraskuu on kaikessa pimeydessään yksinkertaisen ihana. Miettikää vaikka lepattavaa kynttilänliekkiä, höyryävää lempiteetä kupissa, ehkä vähän suklaata ja ympärillä peitonpehmeä pimeys – kuka sellaista voisi vastustaa?

Marraskuu on kuin viisas ystävä, joka uskaltaa olla sielua ja ytimiä myöten aito ja rehellinen. Se ei koreile eikä kumartele. Se ei yritä olla houkutteleva, trendikäs, suosittu tai suloinen. Se ei raahaa rannoille eikä hohtaville hangille (vaikka niillekin on aikansa ja paikkansa), se ei puske pihatöihin eikä suitsi suursiivoukseen. Kynttilänvalossa se piilottaa pölypallerot ja silottaa silmien välin. Marraskuu opettaa, että olemisessa on joskus ihan riittävästi tekemistä, ja mikä olisikaan parempi aika opetella olemaan kuin yhtä matkaa luonnon kanssa?

Marraskuun viisaus on vertaansa vailla. Se ei vaadi eikä viekoittele, ei tuomitse eikä teeskentele. Marraskuu on vilpitön, paljas ja rohkea. Se uskaltaa päästää irti menneestä, kaikista lehdistään, kukistaan, kaikesta kauniistakin, jonka on aika mennä. Se tietää, että tulee uusia keväitä, uusia lehtiä, uusia kauniita asioita. Se uskaltaa päästää irti ja luottaa. 

Kunpa osaisin olla vähän enemmän marraskuu.