Author Archives: Nuttu nurin, onni oikein

Hahtuvapallero

Posted on by
Vastaus

Samastuin tänään voikukan hahtuvapalleroon. Seisoin laiturilla tuulessa ja tunsin, kuinka tuuli puhalsi päästäni kaikki ajatukset, kaiken voiman, kaikki aikomukset. Tunsin itseni tavattoman pieneksi ja paljaaksi.

Pienenä ja paljaana on toisaalta hyvä olla. Sellaisina tulemme maailmaan ja sellaisia siis olemme. Sellaisiakin. Pienenä puhaltelin voikukan siemeniä tuuleen ja ihastelin alta paljastuvaa baskeripäistä, hoikkaa blondia. Se toimi mökkielämässä ”köyhän tytön barbina”. Näin baskerin alla pienet kasvot, joille juttelin ja joiden kuvittelin vastaavan. Voikukkapellon reunassa oli tänään pakko puhaltaa parit pallerot. Nyt ei blondi vastannut, tuijotteli vain tukka silmillä mykkänä kaukaisuuteen. Vähän niin kuin tämä isompikin blondi. Mykkänä ja hämmentyneenä elämän edessä.

Kun on selvinnyt kolmen vuoden kiirastulesta, voisi kuvitella, että nyt olisi ilo irti. Arki olisi yhtä juhlaa ja joulua ja bahamasaarta. Mutta elämä onkin tyhjää. Kuka minä olinkaan ennen kuin minusta tuli lapseni omaishoitaja? Ja haluanko tai voinko edes olla enää se sama tyyppi? Toki olen kiitollinen ja onnellinen, mutta tyhjyys kumisee korvien välissä silti. Vähän kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt talon maan tasalle ja nyt sitä yrittää kasata pitkin pihaa levinneistä palasista pystyyn. Kaikkia paloja ei enää löydy, jotkut ovat päreinä, eikä oikein tiedä, millaisia uusia paloja taloonsa haluaisi.

Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire. Lapseni on hyvän matkaa paranemisen tiellä ja nyt voin keskittyä omaan hyvinvointiini. Välillä voin vaikka puhallella voikukan hahtuvapalleroita ja kysyä siltä baskeripäiseltä blondilta hyviä neuvoja. Baskeripäiset blondit ovat nimittäin viisaita. Ehkä käyn ostamassa baskerin.

Maata näkyvissä!

Posted on by
Vastaus

Kuluneet kolme vuotta ovat tuntuneet siltä kuin olisimme seilanneet pikkuisella soutuveneellä keskellä valtamerta ilman pienintäkään näköhavaintoa mantereesta. Soutuvuoroja on vaihdettu tasaiseen tahtiin ja voimat ovat huvenneet yhtä tasaisesti. Purtilomme on kokenut kovia: aurinko on hapertanut pintaa ja myrsky pieksänyt paloja irti. Mutta tiedättekö mitä! Nyt on maata näkyvissä: ehtaa mäntymetsää, rantahiekan tuoksua, lintujen laulua ja kallion kimallusta!

En meinaa uskaltaa kirjoittaa tätä ollenkaan. Tämä onni on niin tuore ja hauras, paljas kuin vastasyntynyt vauva. Ilo kuplii minussa aamusta iltaan, mutta joskus yöllä unohdan tämän uutukaisen onnemme ja alan unissani soutaa. Nyt on toisin päin kuin vasta äsken: silloin uneksin tavallisesta elämästä, jossa jalkapohjat tavoittivat maankamaran ja käsi kurkotti kuusen oksaa. Aamulla heräsin kiikkerään purteemme rannattomalla merellä.

Jossakin kohtaa uskallan kirjoittaa enemmän ja suoremmin, nyt tämä onni on kuin arka lintu, joka on laskeutunut kädelleni. Sitä lintua vaalin ja varovaisesti silitän ja ihmettelen, miten sellainen ihme on laskeutunut kädelleni. Tämän ei pitänyt edes olla mahdollista. Mutta lintu ei lähde, ei pakene, vaikka joskus ilo kuplii minusta ääneen ulos. Lintu katsoo minua silmiin kuin sanoakseen, että on tullut jäädäkseen. Tämä on minun paikkani, se sanoo. Olen riittävän kauan liihottanut karkuteillä, se sanoo. Ja tajuan, että tämä onnellisuus on tavallista vahvempaa lajia.

Haluaisin juoksennella ympäri kyliä huutaen KIITOSKIITOSKIITOS! Ja pääni sisällä kyllä huudankin. Kolmen vuoden via dolorosamme taitaa olla takana. Ihan kuin pystyisi hengittämään kunnolla ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Kuin maailma olisi puhjennut kukkaan. Kuin linnut laulaisivat juuri meille. Kuin elämä olisi vasta alkanut.

Herra Hidas puhuu vähän, mutta liikaa asiaa

Posted on by
Vastaus

Rouva Impulsiivinen rakasti maapähkinävoita, tuoreita taateleita ja raakakakkuja, joiden leipomista hän rakasti erityisesti nyt, kun oli hankkinut kunnollisen blenderin. Kaikkien noiden tyrmäävän herkullisten välipalojen ja iltapalojen ja hiukopalojen terveellisyydestä rouva oli viiltävän tietoinen. Hän pystyi lonkalta luettelemaan taateleiden hyvää tekevät vaikutukset, vitamiinipitoisuudet ja hivenaineet. Maapähkinävoistakin hän tiesi, ettei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä pähkinöiden kanssa, koska maapähkinä oli palkokasvi. Raakakakuista rouva Impulsiivinen pystyi tekemään niin terveellisiä, että niitä olisi voinut tarjota lääkkeenä mihin vaivaan tahansa ja kaikki olisivat parantuneet tai ainakin tulleet onnellisiksi, koska kakut olivat maukkaita kuin synti. Mutta senkin rouva Impulsiivinen tiesi, että hänen oli jätettävä haikeat jäähyväiset noille kaikille kolmelle.

Eräänä iltana rouva nimittäin sovitti vaatteita tärkeisiin juhliin. Tietynlaisiin juhliin rouvalla oli lempivaatteensa, harmaa housupuku, joka istui päällä kuin valettu. Tuona iltana sen oli taas tarkoitus päästä toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin se oli housupukutehtaalla syntynyt. Vaan toisin kävi. Housupuvun ja rouvan väliin oli tullut maapähkinävoin, taatelien ja raakakakkujen muodostama kerros, joka ei suostunut väistymään vetoketjun tieltä. Rouva ei voinut uskoa silmiään: housupuku ei mahtunut päälle. Kuinka tässä näin pääsi käymään? Rouva pinkaisi vaa`alle toiveikkaana. Jospa housupuku olikin pesulassa vaihtunut? Missä pesulassa? Siinä, jonne rouva ei ollut housupukuaan koskaan vienyt. Vaaka nyt oli kuitenkin vaihtunut tai ainakin pahasti rikki. Se näytti jostain syystä numeroita, jollaisia rouva oli viimeksi nähnyt äitiysneuvolassa! Kesäfarkut olivat rouvan viimeinen toivo – niihin hän oli mahtunut aina. Mutta kesäfarkkujen saumat ja vetoketju kitisivät samaa valitusvirttä: liikaa maapähkinävoita, taateleita ja raakakakkuja!

Rouva Impulsiivinen riensi syyttämään herra Hidasta, koska jotakutahan tästä nyt piti päästä syyttämään. Miksi tämä ei ollut sanonut, että rouva oli lihonut? Herra Hidas katsoi rouvaa hyvin hitaasti. – Olisitko oikeasti halunnut kuulla minulta, että olet lihonut? Eikös semmoisen sanomista pidä välttää viimeiseen asti? Sitä paitsi minusta sinä olet oikein sopiva. – Sopiva? Kysypä kesäfarkuilta, olenko sopiva! Kysypä harmaalta housupuvulta, olenko sopiva! Ja nyt syön jääkaapista kaikki maapähkinävoit ja taatelit pois, enkä enää koskaan osta niitä. Enkä muuten leivo raakakakkujakaan. Ettäs tiedät! Herra Hidas ei sanonut, että eipä hän niitä kakkuja ollut syönyt tähänkään asti, ei ollut ehtinyt eikä toisaalta ollut edes kovin perso kakuille.

Herra Hidas meni laittamaan tulen takkaan, rouva katosi keittiöön, mutta palasi sieltä pian tuohtuneena, lusikka maapähkinävoipurkissa. – Miten on edes mahdollista lihoa, jos liikkuu yhtä paljon kuin minä? Kysyn vaan. Juoksen aamuisin yläkerran portaatkin ainakin seitsemän kertaa edestakaisin, koska aina unohtuu jotain. Puhumattakaan jumpista, kävelylenkeistä ja hyötyliikunnasta! – Ehkä sinä sitten vain syöt liikaa, lausahti herra Hidas tuleen tuijottaen. Rouva oli parkaisemaisillaan vastalauseen, mutta ei voinut, koska maapähkinävoilusikka oli juuri hänen suussaan. 

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 8.2.2016.

Voimaa lauseista

Posted on by
Vastaus

”Mahdoton on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä”, luin tänään vitosluokkalaisilleni kirjasta Poika nimeltä Joulu. Tuo lause toistuu kirjassa pitkin matkaa, enkä voinut taas kerran olla ajattelematta, että luin kirjaa vähintään yhtä paljon itselleni kuin oppilaille. Mahdollisen reunoja on pitänyt venyttää omassa elämässä viime aikoina niin paljon, että tuo lause upposi tajuntaani ja tatuoitui aivojeni pintaan. Ajattelin, että taisin saada uuden, tärkeän voimalauseen.

Kuvistuntia sunnitellessani pohdin, mikä olisi nopea, helpohko, mutta silti järkevä työ tähän hiihtoloman alle. Työ, joka ei jäisi roikkumaan keskeneräisenä loman yli. Silloin muistin yhden oppilaani huokauksen viime viikolta: ”Miks me ei koskaan tehdä kirjanmerkkiä?” (Tehdään siis joka vuosi, mutta kyseiseltä oppilaalta ne vanhat olivat kadonneet ja kirjanmerkin virkaa toimitti käsipaperin palanen.) Kirjanmerkki siis! Pikaisen Pinterest-pyrähdyksen jälkeen syntyi lopulta idea voimalausekirjanmerkistä. Oppilaat koristelisivat pahvin ensin leikepaperilla ja liimaisivat siihen aikakausilehdistä leikkaamiaan voimalauseita. Tiedostin riskin. Kirjanmerkeissä saattaisi lukea ”neljä tuuttia kympillä” tai ”erosin liian myöhään”.

Kuvistunnilla yritin avata voimalausetta selkokielelle, jotta tuutti- ja erolauseet eliminoituisivat. ”Valitse lause, josta sulle tulee hyvä mieli, joka on sulle jotenkin tärkeä ja erityinen.” Enkä olisi voinut hämmästyä oppilaiden voimalauseista enempää. Ei yhtään tuutti- tai eroversiota. En edes ymmärrä, miten niistä luokan loppuun riivityistä lehdistä pystyi löytämään jotakin niin puhuttelevaa ja kaunista. Ihan kuin joku olisi asetellut sinne kokonaan uusia tekstejä tätä tuntia varten. Yhdessä kirjanmerkissä luki: ”Olemme erilaisilla vahvuuksilla ja herkkyyksillä varustettuja.” Toisessa: ”Minusta on vaikka mihin”. Ja: ”Onni kannattaa nähdä tavoitteena.” ”Pystyn, mihin vain haluan.” ”Ylämäessä tönin sua eteenpäin.” jne. Kun vielä tuntee oppilaansa ja tietää, miten kohdalleen nuo voimalauseet osuivat, oli pakko vähän pyyhkäistä silmäkulmaa.

Tuon kuvistunnin piti olla sellainen välipala, väsyneen opettajan puolihuolimaton lomanalusraapaisu, mutta siitä tulikin helmi. Opettajan työ on juuri tämmöistä: arvaamatonta ja yllätyksellistä. Kun itseä suorastaan hävettää sunnittelun puolivillaisuus, oppilaat hihkuvatkin yhtäkkiä liekeissä, että paras tunti ikinä. Joskus harras suunnittelu toki palkitaan, muttei aina. Siinä kun on vaarana ihastua omiin ideoihinsa niin paljon, että unohtuu se tärkein – eli oppilas. Viime aikoina olen kyllä päässyt töissä ihmeellisen helpolla (uskaltaako tätä edes sanoa….). Oppilaat ovat olleet kullanmuruja, ja käyttökelpoisia ideoita on putoillut päähän sopivasti. Joku taitaa töniä minuakin ylämäessä eteenpäin.

Kun elämä sattuu

Posted on by
Vastaus

Mietin tänään, pitäisikö blogini esittelysivun teksti muuttaa. ”Elämä on kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen aika mahtava seikkailu.” Kuulostaa liikaa hattaraa syöneen kymmenvuotiaan kirjoittamalta. Ehkä tekstin laatineelle onnelliselle hattaratytölle ei ollut vielä osunut vastaan muuta kuin vesiesteitä ja kompastuskiviä. Viime aikoina ei ole nimittäin tuntunut yhtään seikkailulta saati mahtavalta. Elämä on tuntunut helvetiltä. Kärsimykseltä, jota en osannut edes pelätä, koska en tiennyt, että tällaista on.

Ja sitten ajattelin, ettei sellaista saa kirjoittaa. Koska minun tehtävänihän on ilahduttaa ja kannatella. Piristää ja keventää tunnelmaa. Paitsi ettei ole. Kenenkään tehtävä ei ole sellainen. Joku voi tehdä sitä enemmän kuin joku toinen, mutta ihmisen tehtävä on olla ihminen. Ja ihmisyyteen kuuluu niin paljon muutakin kuin harmittavia vesiesteitä. Siihen voi kuulua putoamista rotkoon, jonka jälkeen et enää ole entiselläsi. Tai uiskentelua kiehuvassa vedessä, josta ei pääse pois. Tai roikkumista löysässä hirressä, joka kalvaa nahkaa niskastasi etkä tiedä, kuinka monta päivää enää kestät.

En keksi tilanteestamme kuin yhden hyvän asian: omavoimaisuuden harhasta luopuminen. Minä en voi tälle mitään. Minä en pysty. Minä en jaksa. Minä en kykene. Olen aina ollut vimmainen suorittaja. Olen suorittanut kaikkea mahdollista: liikuntaa, meditoimista, äitiyttä – jopa hengittämistä! Olen tuntenut pakottavaa tarvetta onnistua kaikessa, mihin ryhdyn (ei sillä, että olisin onnistunut). Yhtäkkiä en osaakaan tehdä mitään. En pysty parantamaan lastani enkä edes lievittämään hänen tuskaansa. Yhtäkkiä on todettava, etteivät mitkään maailman suoritukset riitä eivätkä auta.

Putoan voimattomuuteen. Putoan tuntemattomaan. Aivan heiveröisesti jaksan toivoa, että joku ottaisi kiinni. Kannattelisi meitä sittenkin.


Ihmiset uskovat, että

Jumalaankin on kiivettävä

joko opin voimin

tai toisen nostamana.

Vain joskus, syvimmän epätoivon

tai kirkastuksen hetkellä,

he saattavat hellittää otteensa

ja kokea

miten Jumalaan pudotaan.

– Yrjö Kallinen 1966 –

Jälkijouluilua

Posted on by
Vastaus

Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen tosiasian, että olen jälkijouluilija. Kaikki muut tuntuvat fiilistelevän joulua täydellä höyryllä viimeistään joulukuun ensimmäisenä. Piparit on leivottu itsenäisyyspäivänä ja kuusi koristeltu joulukuun puolivälissä. Jouluvaloja ja somia joulukoristeita pompsahtelee lisää kuin tyhjästä pitkin joulukuuta. Ja ihaniahan ne ovat. En vain mitenkään pääse siihen kyytiin ennen jouluaattoa.

Aatonaattona koristelen kotia puoliväkisin, koska onhan nyt hyvänen aika melkein joulu! Leivon ja soitan joulumusiikkia ja yritän päästä fiilikseen. Ja pääsenkin. Mutta vasta jouluaattona. Silloin puen ylleni ikiaikaisen jouluasuni, johon olen pukeutunut niin kauan kuin muistan (eli noin kolmekymmentä vuotta) ja ihme tapahtuu: joulu saapuu kotiimme. Koristelen kuusen (elleivät lapset ole paikalla sitä tekemässä) ja laitan riisipuuron hautumaan. Ihmettelen ääneen, missä joulufiilis taas kerran piileksi näin kauan. Mikä kesti? Mutta pääasia, että se asettui taloksi. Eikä meinaa lähteä muuten millään. Jotkut heivaavat kuusen tapanipäivän jälkeen pihalle, kun minä alan vasta päästä tunnelmaan.

Voi olla, että jälkijouluiluuni vaikuttaa se, että koulussa rakennetaan joulua koko joulukuu. Kotona on sellainen olo, että johan tässä on koristeltu ja askarreltu, vaikka se kaikki onkin tapahtunut vain töissä. Tai sitten syynä on se, että pikkulapsiaikaan joulua tehtiin pieteetillä myös kotona – enkä muuten osannut säästää itseäni yhtään. Jouluaattona sohvalla makasi liian usein näköiseni raato migreenin kaatamana. Mutta koti oli jouluinen ja tarjoilut priimaa. Nyt valitsisin toisin: pysyisin pystyssä ja laistaisin leipomuksista ja ruokaövereistä. Valitettavasti ihminen vain viisastuu harmittavan hitaasti – ja aika usein vasta kantapään kautta.

Tässä kohtaa elämää on pakko todeta, että joulu on parasta juhlittuna. Eli paras joulu alkaa siitä, kun kaikki koreografiat ja deadlinet on maalissa. Siksi joulupäivä onkin päivistä parhain. Koti on siivottu ja koristeltu, kuusi tuikkii kaunista valoaan, jääkaappi on täynnä ruokaa, kaapit pullistelevat suklaasta ja muista herkuista eikä ole yh-tään mi-tään pakollista tekemistä. Siihen jouluun minä takerrun. Ja roikun kiinni kuusessa vielä loppiaisena, kun mies yrittää raahata karissutta rankaa takapihalle. Oispa joulu ainainen.

Elämää siirtolohkareen kanssa

Posted on by
Vastaus

Blogissa on ollut hiljaista, koska ei ole mitään sanottavaa. Haluaisin kirjoittaa kepeistä asioista, pohtia elämän ihanuutta ja kauneutta, hämmästellä kommelluksia, joita elämä eteeni asettelee. Mutta nyt ei ole sattunut kommelluksia eikä elämä ole ihanaa. Elämä on selviytymistä jotenkuten hetkestä toiseen, päivästä toiseen.

Miten valtava ikävä voikaan olla kepeyttä. Sellaista leijuvaa tunnetta, kun kaikki on hetken hyvin. Maailma on kaunis ja elämä hellii. Antaisin kaiken omaisuuteni, jos saisin kepeyden takaisin edes hetkeksi, koska se tarkoittaisi, että lapseni olisi terve ja voisin taas hengittää kevyesti.

Nykytilanteesta on siksikin vaikea kirjoittaa, että kyse ei ole minusta, vaan aikuisesta lapsestani. Enimmäkseen haluaisin katsoa toisaalle ja esittää normaalia, vaikka elämämme on kaiken normaalin vastakohta. Tilanteesta kirjoittaminen kuulostaa sitä paitsi helposti uhriutumiselta ja säälin kerjuulta, mikä ei ole tavoitteeni. Tavoitteeni on kertoa rehellisesti elämästäni ja herätellä ihmisiä huomaamaan, miten kallisarvoista on tavallinen arki. Miten yhtäkkiä kaikki voi olla toisin. Miten vaikeaa on kestää, ettei oman lapsen elämässä ole yhtään ilon ja onnen hetkiä, eikä kukaan osaa sanoa, onko koskaan enää toisin. Tuon viimeisen ajatuksen pelottavuudelta (ja mahdottomuudelta) suojaan itseäni hokemalla mantraa ”kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja aivan kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

Jaksaakseni yritän tarrata kiinni kaikkeen mahdolliseen iloon, mitä elämä tarjoilee: lapsenlapsiin, koiraani, luontoon, työhöni, suoratoistosarjoihin, jumppaan…..Mutta huomaan, ettei ilo enää jaksa tarttua minuun. Se käväisee ilahduttamassa hetken, muttei uppoa sieluun asti, koska olen niljakkaan, harmaan huolen peitossa. Sydämeni paikalle on asettunut siirtolohkare, joka on niin suuri ja painava, ettei se oikein edes mahdu rintakehäni sisälle. Se ei pompahtele tasaisesti eikä sykähtele iloisesti. Se painaa ja sattuu ja vaikeuttaa hengittämistä. Ja silti tiedän, että oloni on kevyttä hypähtelyä tyttäreni olotilaan verrattuna. Hän on se, joka ei pääse sängystään ylös. Hän on se, joka ei pysty puhumaan, lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katselemaan kepeitä sarjoja. Hän on se, jonka päässä on joka päivä infernaalisen krapulan ja migreenin yhdistelmä, johon mikään lääke ei auta. Hän on se, joka on tahtomattaan aivan yksin. Hän on se, joka pelkää herätä uuteen, tuskaisaan päivään.

Krooniseen väsymysoireyhtymään ei ole lääketieteellistä parannuskeinoa (ainakaan vielä). Olemme kokeilleet kaiken, mitä lääkärit ovat ehdottaneet ja kaiken, mitä googlettamalla voi löytää. Tällä hetkellä kokeilussa on vegaaninen, elävä ravinto ja vihermehut. Ruokavalio on työläs ja siitä tulee keittiöön aina järjetön sotku. Jollakin tasolla silti nautin siitä. On todella tyydyttävää raivata räjähtänyt keittiö siistiksi, koska siihen pystyn. En osaa parantaa lastani, mutta osaan tehdä hänelle terveellistä ruokaa. En osaa parantaa lastani, mutta osaan raivata keittiön. Koen tekeväni edes jotakin lapseni hyväksi.

Jos rukoileminen yhtään nappaa, lisää tänään iltarukoukseesi (tai mihin tahansa rukoukseen) rakas tyttäreni. Ihme olisi enemmän kuin tervetullut.

Auran viimeinen joutsen

Posted on by
Vastaus

Ihailin eilen muuttomatkalle lekuttelevia laulujoutsenia. Aura oli komea, ja niillä tuntui olevan paljon asiaa keskenään. Mietin, miten ne jaksavatkin lentää niin kauas ja vielä keskustella kovalla äänellä pitkin matkaa. Pian ”selvisi” keskustelun ydin: Yksi joutsenista teki yhtäkkiä näyttävän u-käännöksen, erkani aurasta ja lähti kovaa toitottaen takaisin lähtöpistettä kohti. Varmaan hakemaan unohtunutta sulkavahaa/ eväspussukkaa/ joutsenpassia tai mitä nyt joutsenelta voi muuttomatkalle lähtiessä unohtua. Toiset töräyttelivät suureen ääneen jotakin, joka kuulosti ihan moittimiselta. ”Ei ole totta, taas se unohti vahan/passin/jotain!” ”Lentäköön yksin sitten, mokoma hösö ja huithapeli!”

Joutsenia tarkkaillessani tunsin suurta sympatiaa sitä hösöä kohtaan. Niin tiedän tunteen, kun pitäisi mennä, mutta tärkein puuttuu. Ja sen, kun muilla on homma hanskassa ja siivet suorassa, mutta minä porhallan hiki otsalla ja höyhenet pöllyten vielä toiseen suuntaan. Kesken sympatiahuurujeni havahduin siihen, että hösöjoutsen lensi tuhatta ja sataa pääni yläpuolella virtaviivaisen ja määrätietoisen näköisenä ja yritti kuroa näköpiiristä kadonnutta auraa kiinni. (Ihan kuin minä: aina kuromassa jotain ”auraa” kiinni…) Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille kannustushuutoja: – Hyvä, hyvä! Ehdit kyllä! Vielä sinä ne kiinni saat! Ja toivoin sydämeni pohjasta, että niin kävisi.

Missä on myötätunto, kun itse sekoilen ja sählään? Missä sympatia ja kannustushuudot? Jostakin pimeästä paikasta myötätunnon sijaan paikalle kiiruhtaa liejuinen häpeä, joka alkaa läiskiä epäonnistunutta molemmille poskille. Senkin luuseri. Mokoma häslä. Toivoton tohelo. Silloin kannattaisi kaivaa mielen sopukoista esiin se joutsen. Se epäonnistunut häsäjoutsen ja sympatia. Jospa olisinkin kuin tuo joutsen. Jäikö se läiskimään itseään poskille ja kierimään häpeässä? Eipä jäänyt. Se kiiruhti takaisin virtaviivaisesti ja määrätietoisesti. Virhe oli ollutta ja mennyttä, nyt elettiin tätä hetkeä. Ja tässä hetkessä oli kaikki taas mahdollista. Kaveritkin vielä tavoitettavissa.

Pohjolan voimaeläimet-kirjassa kerrotaan joutsenen olleen muinaissuomalainen toteemieläin. Eräät suomensukuisten kansat uskoivat polveutuneensa joutsenesta ja palvoivat sitä siksi. Etenkin näkemäni u-käännöksen jälkeen tuo on helppo uskoa. Pohjolan voimaeläin -korteissa laulujoutsenen voimana on ainutkertaisuus. Joutsenen u-käännös oli ainutkertainen. Kohtaamisemme oli ainutkertainen. Jokainen hetki on ainutkertainen lahja, vaikkei se menisikään toiveidemme mukaan. Minäkin olen ainutkertainen. Ja sinä. Jokainen u-käännöksemme ja mokamme on ainutkertainen. Kuin polullemme osunut kivi, johon kompastuu, mutta joka lähemmin tarkasteltuna onkin tavattoman kaunis ja ainutlaatuinen.

Kuva on Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläimet -korteista.

Tyttö, joka halusi olla Tarzan

Posted on by
Vastaus

Synnymme eheänä ja kokonaisena persoonana, mutta pikkuhiljaa alamme piilottaa sitä osaa itsestämme, joka ei saa ihailua ja hyväksyntää. Kuvittelemme, että mitä pontevammin pyrimme eroon varjopuolestamme, sitä täydellisemmiksi tulemme. Olo on vimmatusta ponnistelusta ja suorittamisesta huolimatta eksynyt ja onneton, koska visusti kätketty varjominä on olennainen osa kokonaisuutta. Ilman varjoa valokaan ei ole todellista.

Varjonsa voi löytää menemällä häpeää kohti: varjon esiin pilkahdus aiheuttaa nimittäin yleensä häpeää ja kiirettä vahvistaa suojauksia. Tai sitten voi miettiä asiaa muiden ihmisten kautta: se, mikä muissa ärsyttää, on piilossa sinussa. Itse olin aivan hukassa varjoni kanssa. Niin hukassa, että eräällä aiheeseen liittyvällä kurssilla julistin reippaalla äänellä, että ei mulla mitään varjoa ole, olen ihan aito ja kokonainen. Hah. Silloin en vielä tiennyt olevani varjon piilottamisen priimusmaisteri.

Lapsena ahmin Tiina-kirjoja, Viisikoita ja Tarzaneita. Imin niistä vinkkejä, kuinka olla rohkea, reipas ja aikaansaava. Runotyttö Annat jätin varmuuden vuoksi hyllyyn, koska niistä pelkäsin saavani huonoja vaikutteita reippaalle minälleni. Siihen aikaan maailmassa poikia arvostettiin avoimesti tyttöjä enemmän, joten paras kehu, jonka muistan, oli ”sinähän kiipeät kuin pojat”. Pojat olivat mielessäni reippauden perikuvia. Tästä pienessä päässäni päättelin, että olemalla poika, olisin siis jotakin paljon parempaa (ja nössö varjoni ehkä ymmärtäisi vihdoin pysyä hiljaa). Siispä reippaisiin muutostöihin. 

Leikkautin pitkän tukkani puliksi, pukeuduin farkkutakkiin, farkkuihin, lippikseen ja pitkävartisiin mustiin kumisaappaisiin. Nimeni muutin tietenkin Pauliksi. Muutosta helpotti se, että paras ystäväni lähti mukaan leikkiin (joka todellisuudessa oli itselleni vakavaa varjon nujerrustyötä). Muutos oli niin vakuuttava, että meitä puhuteltiin pojiksi kaupoissa ja missä ikinä liikuimmekaan. Koulussakin välituntivalvoja hääti meidät tyttöjen välituntipihalta pois (siihen aikaan oli käsittämättömät erilliset välituntipihat tytöille ja pojille) ja urheilutalolla pukuhuoneellinen tyttöjä alkoi kirkua, kun astuimme sisään. Poikavaiheeni kesti kaksi vuotta. Ei siis mikään pikkujuttu. Tytöksi muuttuminen tapahtui silti aivan omasta halustani, kun ihastuin tulenpalavasti luokkalaiseeni poikaan. Yhtäkkiä tyttönä oleminen tuntuikin parhaalta ikinä. 

Ihailin reippaita ihmisiä, ja koin itseni siedettäväksi vain silloin, kun olin ollut jotenkin erityisen reipas tai rohkea. Reippaus oli mielestäni elinehto. Eihän elämästä voinut selvitä olematta reipas. Sitten sain erityisherkän lapsen, joka ei halunnut olla reipas (paitsi välillä Peppi-peruukki päässä). Tuo lapsi oli kaikessa herkkyydessään ja arkuudessaan superihana ja rakastettava (kuten muutkin lapseni), ja kaikki reippaushöyryämiseni joutuivat uuteen tarkasteluun. Entä jos reippaus ei ollutkaan elinehto? Entä jos reippaus olikin pelkkä suojapanssari? 

Perheeseeni tarvittiin vielä yksi ihana ja erityisherkkä koira (ja sen ymmärtäminen) ennen kuin uskalsin katsoa kohti omaa varjoani. Tervetuloa herkkyys. Tervetuloa aito minä. Hienoa vihdoin tutustua. 

Kirjavinkki: Deepak Chopra, Varjominä

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 30.9.2018.

Myrskysiivous

Posted on by
Vastaus

Siivoilin pihaa myrskyn jäljiltä. Varsinkin vanha tammi oli menettänyt paljon oksiaan myrskyn kourissa. Järeimmät niistä olivat käsivarteni paksuisia, mutta kuivia, toiset taas aivan freesin näköisiä, lehdetkin vielä kiinni oksassa. Siinä siivoillessani huomasin kiitteleväni myrskyä hyvästä työstä. Onpa hyvä, ettei tuokaan paksu oksa pudonnut vaikka lapsenlapsen päähän! Myrsky irrotti kaiken sen, mikä oli tarpeetonta ja aikansa elänyttä. Puuhun jäivät vain elinkelpoiset ja kestävät oksat.

Ihmiselämässäkin on joskus hurjia, elämää ravistelevia myrskyjä, mutta ihmisestä ei irtoa myrskyn kourissa oksia vaan adjektiiveja. Ensin putoavat ehkäpä terve ja urheilullinen, joiden perään ihminen yrittää huutaa, että enhän minä ole mitään ilman noita. Että eihän tätä minulle pitänyt tapahtua! Mutta myrsky ei kuuntele. Sitten paikastaan taistelevat reipas ja iloinen, jotka myrsky kuitenkin armotta tempaisee tiehensä. Ihminen yrittää turhaan haroa tuuleen katoavia, ikiomina pitämiään adjektiiveja. Seuraavaksi tuiverruksessa lepattavat siisti ja ahkera, joissa ihminen roikkuu kynsillään. Näitä et vie! Enhän minä pärjää ilman perusasioita! Ei armoa. Myrsky tempaisee ne sijoiltaan niin, että kynnet vain ritsahtavat poikki. Juuri kun ihminen kuvittelee, että myrsky laantuu ja kaikki on viety, hän näkee, kuinka tehokas ja aikaansaava pyörteilevät ilmassa myrskyn riepottamina. Hän ei jaksa enää edes kurotella niiden perään.

Myrskyn jälkeen ihminen istuu lamaantuneena lattialla ja miettii, jäikö yhtään adjektiivia jäljelle. Jäikö hänestä mitään? Ja kuka on se, joka ei ole terve, urheilullinen, reipas, iloinen, siisti, ahkera, tehokas eikä aikaansaava? Kuoriko myrsky esiin adjektiivin, jota ihminen ei edes tiennyt hänessä olevan? Kuoriko myrsky esiin jotakin puhdasta ja aitoa ja pyyhkäisi pois kaiken tarpeettoman ja aikansa eläneen? Kuoriko myrsky esiin jotakin elinkelpoista ja kestävää? Tulisiko joskus päivä, jolloin myrskyä voisi vilpittömästi kiittää?

Ihminen itkee lattialla kadotettujen adjektiiviensa perään ja kyselee miksi, oi miksi. Tammi seisoo pihalla ja on. Se luottaa elämään ja kasvun ihmeeseen. Se osaa päästää irti. Tulee uusia keväitä. Tulee uusia oksia. Tulee uusia adjektiiveja.


Kuva on lainattu Pixabaysta.