Author Archives: Nuttu nurin, onni oikein

Heippa, etäkoulu!

Posted on by
Vastaus

Elämäni ensimmäinen etäkoulujakso alkaa olla takana. Mitä jäi käteen? Ainakin se, että pakko on paras opettaja. En olisi millään ilveellä pystynyt ottamaan haltuuni niin monenlaisia digiopettamisen keinoja, ellei olisi ollut pakko. Huomasin pikkuisen jopa innostuvani aiheesta – ja niinhän se menee oppilaillakin: kun huomaa oppivansa, innostuu.

Oppilaillekin digiloikka oli valtava. Omilla oppilaillani ei ollut edes Wilma-tunnuksia, kun etäkoulu alkoi. Pedanet onneksi oli pikkuisen tuttu. Nyt seitsemässä viikossa oppilaat ovat oppineet lukemaan Wilmaa, tallentamaan kuvia ja videoita Pedanettiin, kirjoittamaan sinne tarinoita ja vastaamaan sähköisiin kokeisiin onnistuneesti, Zoomista puhumattakaan! Joka päivä sovittuun aikaan porukka napsahti sinne yhtä napakasti kuin luokkahuoneeseen välitunnin jälkeen. Valaisimme toinen toisiamme Zoomin ominaisuuksista, ja se osoittautuikin kelpo välineeksi etäkoulun aikana. Yhteiset kohtaamiset ovat olleet ilmeisen tärkeitä, vaikkakin kolmasluokkalaisen ”kokouskäyttäytymisessä” on yhä hiottavaa. Aluksi jouduin yhtenään muistuttamaan, että myöskään Zoom-oppitunnilla ei syödä muroja eikä sudita maskaraa ripsiin. Ei tanssita TikTok-tansseja eikä pompita trampoliinilla… Pikkuhiljaa homma asettui uomiinsa, koska uutuudenviehätys karisi. Melkein liikutuin, kun oppilaat kysyivät, että voisitko sä ope lukea meille. Niinpä sitten lähes joka päivä luin osan Zoom-oppitunnista kirjaa, ja oppilaat kuuntelivat hiljaa ruutujensa takana.

Välillä tarkistimme Zoom-tunneilla vihkotehtäviä luokkamaiseen tyyliin: vihkot piti näyttää kameralle ja sitten käytiin läpi tehtävien vastauksia. Yksi oppilas kertoi vihkonsa kuitenkin mystisesti kadonneen. Pyysin etsimään sen Zoomin jälkeen ja ottamaan kuvan tehtävästä. Yhtäkkiä vihko sitten löytyikin kuin taikaiskusta! Kun pyysin näyttämään tehtävää kameralle, vihko heilui ja vispasi. ”Voisitko pysäyttää sen vihkon, että saan tekstistä selvää.” ”Aijuu,mä muistinkin just, että mä en ookkaan tehnyt sitä tehtävää….” Niinpä niin. Konstit on monet, sanoi oppilas, kun vihkolla webbikameraa pyyhki.

Etäkoulu on toiminut myös somekouluna. Perustimme heti alussa luokan WhatsApp-ryhmän, jossa pääsen aitiopaikalta seuraamaan oppilaitteni somekäyttäytymistä. Hassusti he nimittäin unohtavat, että minäkin olen siellä. Oppilaiden välisissä keskusteluissa some-etiketin osaaminen tai sen puute paistaa kuin huomioliiviin pukeutunut opettaja välituntipihalla. Kun joku kehuu oppineensa ”bäkin” trampalla, monet peukuttavat ja kehuvat vuolaasti. Sitten yksi kommentoi. ”Ketä kiinnostaa???” Tähän voin aitiopaikaltani puuttua heti ja laittaa yksityisviestiä menemään. Tai kun joku kysyy ryhmässä päivän ohjeista jotakin, joka lukee jo aiemmin lähettämässäni viestissä, joku vastaa: ”HALOO!! ETKÖ OSAA LUKEA???” Ja taas lähtee open ojennusviesti. Pientä, mutta tärkeää. Ehkä tämä poikii jotakin hyvää myös niihin muihin someryhmiin, joissa oppilaani seikkailevat.

Nyt pitäisi sitten palata koululle lähiopetukseen, jossa opettajan tehtävä on huolehtia turvaväleistä ja siitä, että kaikki pesevät käsiään joka käänteessä ja siitä, ettei kukaan koske yhteisiin välineisiin eikä omaan naamaansa – eikä varsinkaan toisen – ja tietty opetussuunnitelman toteutumisesta myös, mutta ilman niitä yhteisiä välineitä ja varsinkin ilman laulamista, koska se on sama kuin käskisi oppilaita aivastelemaan porukalla. Helppoa kuin heinänteko! Ainakin minulle, joka en ole heilunut heinäpellolla edes unissani. Luovuuslevyke savuaa päässä kuin pönttöuuni, kun ensin on seitsemän viikkoa yrittänyt miettiä, miten pystyisi opettamaan asioita tapaamatta oppilaita, ja nyt yrittää keksiä, miten opettaisi asioita ilman kontaktia ja yhteisiä välineitä. Tavallista koulua on kauhea ikävä. Muttei niin kauhea kuin kesälomaa, jolla ei tarvitse keksiä YHTÄÄN MITÄÄN.

Kiitos, äiti!

Posted on by
2

Sinä synnyit sodan jälkimainingeissa. Suomessa elettiin kovia ja köyhiä aikoja. Suomi piti saada nousuun, ja jokaisen panos oli tärkeä. Reippaus nousi arvoista tärkeimmäksi, hopealle kiri ahkeruus ja pronssia olisi varmaankin saanut sinnikkyys. Sinusta kasvoi reipas, sinnikäs ja ahkera suomalainen, joka meni naimisiin 18-vuotiaana ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Silloin synnyin minä, ja parin vuoden päästä pikkuveljeni. Kasvoin reippaiden ja kunnollisten arvojen perheessä, jossa retkeiltiin, leivottiin, marjastettiin, melottiin ja hiihdettiin. Ja korjattiin itse ihan kaikki. Olet vieläkin, yli 7-kymppisenä, tavattoman reipas. Olet ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, juhlien järjestämisessä ja koirien hoitamisessa (isä toki myös).

Kiitos, äiti, reippaudesta. Joskus kapinoin kovasti päälleliimattua reippauttani, joka ajoi minut suorittamaan elämää ihan hampaat irvessä. Kuvittelin oikeasti olevani todella reipas ja ahkera, koska äitinikin on, vaikka todellisuudessa olen parantumaton fiilistelijä ja taivaanrannanmaalari – en siis ollutkaan samanlainen kuin äitini. Kun oikea luontoni kirkastui itselleni, ja annoin suorittajaminälle potkut, tajusin, miten paljon hyötyä reippauskasvatuksesta on itselleni kuitenkin ollut: Opin rakastamaan liikuntaa ja fyysistä rasitusta. Sitä ihanaa tunnetta, kun lihakset uupuneina ja aivot paljosta hapesta pökertyneinä saa kellahtaa pehmoiseen petiin. Opin selviytymään ison perheen arjesta. Opin olemaan ahkera liisa, kun sellaista tarvitaan, vaikka luontoni kiskoisi fiilistelyn suuntaan. Mikä haahuilija olisinkaan toisenlaisen äidin tyttärenä!

Kiitos, äiti, kauneudentajusta. Lapsuuskodissani on aina panostettu kattauksiin. Joulun ja pääsiäisen ajan aterioilla (ja pienempinäkin juhlapäivinä) olet aina taitellut servetit kauniisti, asetellut kukkia tai muita koristeita, sytyttänyt kynttilät ja tarjonnut juhlavaa ruokaa. Vähillä rahoilla onnistuit loihtimaan lapsuuteeni juhlatunnelman vaikka tyhjästä.

Kiitos, äiti, uteliaisuudesta. Se on onneksi asia, jonka olen perinyt sinulta. Uteliaisuus elämää kohtaan saa sinut yhä innostumaan uusista asioista, kuten nyt vaikka somesta. Päivität sujuvasti sekä Facebook- että Instagram-tiliäsi, kommentoit WhatsAppissa näppärästi emojeilla, ja koronakaranteenin aikana olet oppinut käyttämään jopa Zoomia! Luet ahkerasti, käyt kirjallisuuspiirissä, ilahdutat yksinäisiä vanhuksia ja opetat maahanmuuttajille suomea. Olen tavattoman ylpeä sinusta, äiti!

Kiitos kahdesta elämänviisaudesta, joita hoit koko lapsuuteni – ja taidat sanoa vieläkin: “Asioilla on tapana järjestyä” ja “Ei se nyt niin nokonuukaa ole”. Ensimmäistä huomaan hokevani itsekin omille lapsilleni, ja toista pyrin toteuttamaan koko ajan paremmin. Suorittajaminäni vihasi tuota “Ei se nyt niin nokonuukaa ole” –lausetta, koska kaikenhan piti olla täydellistä! Lause soti kaikkia pyrkimyksiäni vastaan, kunnes annoin periksi ja tajusin, että viisaus piili juuri siinä: kaiken ei tarvitse aina olla niin justiinsa. Kiitos, äiti, viisaudestasi.

Rentukkarakkaus

Posted on by
Vastaus

Rakastan rentukoita. Ne pamahtavat kukkimaan juuri, kun luulet kevään etenemisen pysähtyneen kokonaan. Kylmä tuuli pakottaa kaivamaan toppatakin käyttöön ja koivu vetää hiirenkorvansa kippuraan. Maa on vihreyttä vailla, ojat ravasta ruskeita ja viimeiset hupenevat lumikasat hönkivät kylmiä jäähyväisiään. Mutta rentukat. Nuo kainostelemattomat kaunokaiset, joissa ei ole mitään anteeksipyytävää tai heiveröistä. Yhtäkkiä ne räjähtävät kukkimaan räikeän keltaisina kuin keskikesän häikäisevä aurinko. Ne ovat melkein liian kauniita kukkimaan kuraojissa. Rentukoita katsoessa tulee pakostikin hyvälle tuulelle. Ne julistavat sellaista hetkessä elämisen riemua, että harva kykenee samaan. Viis kurasta, viis kylmistä öistä, nyt on meidän vuoromme, ne huutavat. Joo, joo, kuihdumme kohta, mutta nyt eletään täysillä, ne retostelevat. Ne loistavat ja kukoistavat lyhyen elämänsä ajan, paitsi jos niitä yrittää poimia maljakkoon. Rentukan kauneutta ei voi hallita. Sitä ei voi viedä kotiinsa ihailtavaksi. Rentukkaa on ihailtava tässä ja nyt, siinä kuraojan ylle kyykistyneenä ja keltaisen hehkusta mykistyneenä.

Kun vähän aikaa ihan hiljaa kyykistelee siinä rentukoiden kauneudesta typertyneenä, kuulee, kuinka rentukka alkaa puhua. Se sanoo, että loista rohkeasti. Älä kainostele turhia. Se sanoo, että elä tänään, elämä on lyhyt. Se sanoo myös, että elämä on tässä eikä muualla. Se sanoo myös, että älä murehdi vaan iloitse kaikesta, mistä voit. Se sanoo vielä, että keskellä kuraakin voi loistaa, kun muistaa katsoa taivaalle eikä mutaan.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2019.

Pikkuisen asiaa pikkareista

Posted on by
Vastaus

Puhutaanpa hetki alushousuista, pikkareista, nimettömistä tai mitä näitä nyt onkaan. Joka tapauksessa siitä vaatekappaleesta, jonka jokainen meistä (ehkä) pukee ylleen ensimmäiseksi ja riisuu viimeiseksi. Siitä vaatekappaleesta, jonka mukavuudesta ja istuvuudesta riippuu koko päiväsi (ja elämäsi) kulku.

Olen käyttänyt todella paljon aikaa ja rahaa löytääkseni pikkuhousut, jotka eivät pilaisi elämääni – toisin sanoen rullautuisi persvakoon. Huonot (persvako-) pikkarit voivat pilata elämää aivan kohtuuttoman paljon, koska ne varastavat kaiken huomiosi. Konsertissa musiikki jää toiseksi, kun pikkarit hiertävät kannikoiden välissä. Juhlissa ohjelmanumerot soljuvat harmaana ohitse, koska pikkarit kiemurtelevat tiedät kyllä missä. Vaelluksella hulppeisiin maisemiin on vaikea keskittyä, koska pikkarit ovat jälleen siellä, minne aurinko ei paista.

Ja sitten keksittiin stringit. En aluksi käsittänyt, miksi kukaan haluaisi ostaa pikkareita, jotka ovat pysyvästi persvaossa, kun olen koko elämäni etsinyt edes yksiä, jotka pysyisivät sieltä poissa. Tietysti minunkin piti kokeilla, josko olisinkin ollut väärässä ja etsinyt ratkaisua ongelmaan, jota ei ole. No en ollut. Stringit tuntuivat hirveiltä. Sitten tajusin logiikan! Jos et voi poistaa ongelmaa, korosta sitä. Alushousuvalmistajat olivat tajunneet, että mukavia pikkuhousuja on vaikea valmistaa, joten tehdään epämukavuudesta trendikästä! Samalla logiikalla kohta myydään kenkiä, joiden sisään on valettu valmiiksi kivi, koska ennen pitkää se sinne kuitenkin menee. Sukkiin voisi tehdä valmiiksi reijän kantapäähän, koska ennen pitkää se siihen kuitenkin niivittyy.

Tyttäreni väittivät, etten vain ollut löytänyt oikeita stringejä. Että olin ostanut vääränlaisia. Ei kuulkaas. Juttu on niin, että nuorena sitä sietää kaikenmoista, kun kroppaa ei lähtökohtaisesti särje ja kolota joka päivä. Siinä yhdet persvakopikkarit tunnu missään. Mutta näillä kymmenillä ei halua yhtään epämukavuustekijää lisää. Käytin itsekin nuorena liian pieniä kenkiä tahallani, koska ne näyttivät muka söpöiltä. Joka askelella sattui, mutta en piitannut, koska söpöys. Sittemmin olen tajunnut, että kukaan ei olisi huomannut, jos olisinkin käyttänyt mukavampia, numeroa suurempia kenkiä. Eikä kukaan muuten huomaa, jos käytät mukavia alushousuja stringien sijaan. Paitsi ehkä siitä, että hymyilet enemmän.

Herra Hidas ja tylsyyden sietämisen taito

Posted on by
Vastaus

Jos tylsyyden huipentumaa kysyttäisiin jossakin tietokilpailussa, rouva Impulsiivinen tietäisi vastauksen sekuntiakaan miettimättä. Teksti-TV. Joku saattaa nyt ajatella, että onko semmoista enää edes olemassa. No eihän sitä olekaan useimmille meistä. Mutta herra Hitaalle Teksti-TV edustaa korkean tason viihdettä ja jännittävää elämää.

Herra Hidas saattoi tuijottaa Teksti-tv:n vihreänkeltaisia numeroita ja kirjaimia illat pitkät silminnähden innostuneena. Rouva Impulsiivinen ei voinut olla kysymättä, että mitä ihmettä. Herra Hidas selitti innostuneena, että joku joukkue jossakin pelasi jotakin, ja kohta saattaisi tulla maali tai kori tai piste. Sen näki siitä, että yksi numero ruudulla vaihtui. Ja sitä herra Hidas jännittyneenä odotti.

Rouva Impulsiivinen ei voinut ymmärtää, miksei voinut vaikka pyyhkiä pölyjä koko talosta ja käydä sitten tarkistamassa, oliko numero muuttunut vaiko eikö. Sitten voisi vaikka imuroida ja taas hypätä katsomaan, onko numero muuttunut. Hyvin ehtisi vaikka käydä kaupassa ja taas tarkistaa, onko muutosta. Mutta ei. Menisi kuulemma tunnelma ja jännitys ja into. Ideana oli se, että siinä oltiin ikään kuin katsomossa kannustamassa. Vaikkei mitään näkynytkään.

Rouva Impulsiivinen oli yrittänyt katsoa Teksti-TV:tä herra Hitaan kanssa. Yrittänyt ymmärtää ja innostua. Mutta ei. Liikkumattomien numeroiden tuijottaminen sai aikaan vain sen, että rouva Impulsiivinen tunsi pakottavaa halua kävellä paljain jaloin Lego-palikoiden päällä ja työntää kielensä jäiseen rautaan.


Koska Lego-palikoita tai jäistä rautaa ei ollut lähettyvillä, rouva Impulsiivinen tarttui silitysrautaan. Samalla hän katseli kuinka Supernanny laittoi teeveessä kaikki maailman lapset ojennukseen ja ruotuun. Niin ihanan terapeuttista. Tarve kävellä Lego-palikoiden päällä alkoi haihtua ilmaan silitysraudan höyryjen myötä. Lakanat silisivät pehmeiksi ja lapset muuttuivat tottelevaisiksi. Herra Hidas hihkui innosta yläkerrassa, koska numero vaihtui ruudulla. Rouva Impulsiivinen hengitti syvään ja nautti siitä, että pienen hetken kaikki oli juuri niin kuin pitää. 

Mitä parisuhteesta oppii kolmessakymmenessä vuodessa

Posted on by
Vastaus

Kirjoitin taannoin blogissani listauksen, mitä viisikymppinen on oppinut elämästä. Nyt teki mieli tarkistaa, mitä tähän mennessä on oppinut parisuhteesta. Kolmessakymmenessä vuodessa ihminen nimittäin oppii yhtä ja toista, vaikkei mikään parisuhdeguru olisikaan. Nämä opit on kerätty kahden täysin erilaisen tyypin salamarakkaudesta alkaneesta, välillä tuuliseksi taistelutantereeksi muuttuneesta liitosta, jossa on kaikesta huolimatta riittänyt rakkautta ja huumoria – ja sitä tärkeintä: tahtoa. Pappi ei kysynyt meitä vihkiessään, että rakastammeko, vaan että tahdommeko rakastaa. Kovien paikkojen yli mennään sillä, että edes tahtoa on, vaikka rakkaus loistaisi juuri silloin poissaolollaan.

Parisuhteet ovat aina tekijöidensä näköisiä ja oloisia, siksi kaikissa pitkissä liitoissa ei varmaankaan opi näitä samoja asioita. (Toivoisin tietenkin, että juuri näillä ohjeilla kaikki Suomen parisuhteet pelastuisivat.)

1) Opettele tuntemaan itsesi. Siis se todellinen. Ei se kumppanin/äidin/isän/jonkun toivetyyppi. Muuten on vaikea sanoa toiselle, mitä tarvitsee ja mistä menee rikki.

2) Tutustu siihen toiseen. Kysy. Älä oleta.

3) Muista, että toista ei voi muuttaa. Ei, vaikka kuinka olisi hyvä tahto ja tarkoitus.

4) Parisuhde on kuin kevätsää: vaikka tänään olisi hirveää, huomenna voi jo olla ihanaa.

5) Kriisi ei tarkoitakaan suhteen loppua, vaan kasvun paikkaa molemmille. Jotain parempaa on tulossa. Ei ehkä heti, mutta tulossa.

6) Hemmottele kumppania tavoilla, joista hän pitää. Ei niillä, joista vain sinä pidät.

7) Toisen erilaisuus voikin olla rikkaus eikä pelkkä riesa – ehkä peräti oma kasvusuuntasi?

8) Rakkaus katoaa joskus toviksi talviunille. Silloin mennään tahdonvoimalla.

9) Parisuhteessa on erilaisia vaiheita, jotka kaikki menevät ennen pitkää ohi. This too shall pass.

10)  Silti kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin sitä toista katsoessa voivat polvet suloisesti notkahtaa, etkä ollenkaan muista, ettette olekaan enää nuoripari.

Pitkästä kokemuksesta huolimatta vaikeita ovat edelleen kohdat 2 ja 3. Aina tasaisin väliajoin sitä sortuu kuvittelemaan, että kyllä minä tiedän, mitä se tahtoo ja että kyllä se nyt pikkuisen semmoiseksi ja tämmöiseksi ainakin voisi muuttua. Siksi listaan on tärkeä lisätä kohta 11: Anna anteeksi itsellesi – ja sille toiselle. Ja muista, että huomenna on uusi päivä. 

Kuva: Jari ”Jasu” Haapala 1987

Kurjet ja minä

Posted on by
Vastaus


Tänään kohtasin taas tutun kurkipariskunnan pellon reunassa, samassa kohdassa kuin joka ikinen kevät. Ainakin haluan ajatella, että se on sama pariskunta. Koskaan en ole saanut niistä kuvaa, koska juuri silloin minulla ei ole ollut puhelinta mukana tai hetki on ollut niin maaginen, ettei sitä ole voinut pilata kuvaamisella. Nuo kurjet käyttäytyvät sikäli oudosti, että ne eivät piittaa minusta ja Hurrista tippaakaan ja päästävät meidät hyvinkin lähelle. Siitä tietysti kuvittelen, että ne tuntevat minut ja koirani ja tietävät meidät vaarattomiksi, melkein moikkaavat siinä ruokailun lomassa. Joka ikinen kerta kurkien kohtaaminen nostaa kyyneleet silmiini, enkä yhtään ymmärrä, miksi.

Ehkä se liittyy siihen, että on kevät. Kevät jyrää minut joka vuosi liiskaksi, pusertaa mehut kevätkukkien ravinnoksi. Kurkien saapuminen on minulle kaiketi merkki selviytymisestä. Jos nuo ovat selviytyneet tänne, minäkin selviydyn. Ja elämän jatkumisesta: siinä ne taas ovat, kaikesta koronasta ja muusta huolimatta kurjet ruokailevat siinä kaikessa rauhassa käsittämättömän kauniina, ylväinä kuin kuninkaalliset – ja täynnä jotakin, jota haluaisin imeä itseeni. Jotakin viisasta ja ikiaikaista. Tyyntä ja ylvästä.

Oli aivan pakko katsoa Pohjolan Voimaeläin -kirjasta, mitä voimaa kurki edustaa. Olin hivenen pettynyt, kun siellä luki vastuullisuus. Olin toivonut jotakin luovuutta ja leiskuntaa, joihin olisi ollut kiva samaistua ja kuvitella, että olisi itsekin vähän sellainen. Mutta että arkisen puuduttava vastuullisuus, josta ei tule mieleen mitään muuta kuin painavat kauppakassit ja sänkyyn kaatava migreeni. Joskus minua on hyvää tarkoittaen kehuttu vastuulliseksi, mutta silloinkin se on kuulostanut korvissani samalta kuin takakireä suorittaja. Niin mieluusti olisin jotakin kepeämpää kuin vastuullinen. Mikä siis kuitenkin lopulta olen. Ehkä minun on korkea aika oppia arvostamaan tuota arkisen kuuloista vastuullisuutta, ja jos se näyttää vähääkään kurjelta, sen on pakko olla kaunis vahvuus.

Suomalaisessa mytologiassa kurjen ajateltiin kannattelevan koko taivaankantta. Kurkiparka. Toisaalta mytologiassa vain ajateltiin niin ja kurki on ollut niistä aatoksista onnellisen tietämätön. Itselläni on koko aikuisen ikäni ollut kummallinen harhaluulo siitä, että minunkin pitää kannatella koko taivaankantta tai ainakin melkein kaikkia asioita sen alapuolella. Ehkä olisi aika luopua tuosta ylivastuullisuudesta ja alkaa kantaa tavallista, tervettä, ihmisen kokoista vastuuta. Kaikki vahvuudet muuttuvat vammoiksi, kun ne pullistuvat liikaa. Kurki olkoon esikuvani terveestä vastuullisuudesta:

Siinä ne levittelivät siipiään ja kohosivat lentoon, vaikka minä pillitin pellon reunassa. Kas, kun minun pillitykseni ei ollut mitenkään kurkien vastuulla. Ne räpyttelivät siipiään hitaasti ja hartaasti kuin alleviivaten viestiään: katsos, näin karistellaan turhat painolastit hartioilta. Kanna vastuuta vain sen verran, että jaksat vaivatta lentää.


Kuva Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläin -korteista.

Kirjavinkki: Pohjolan Voimaeläimet, Maaretta Tukiainen ja Markus Frey

Herra Hidas totuuden torvena

Posted on by
Vastaus

Yhtä asiaa rouva Impulsiivinen oli aina hiukan kadehtinut herra Hitaalta: suoraan sanomisen taitoa. Joskus se oli tietenkin viheliäisintä ikinä, mutta silti semmoisella taidolla olisi ollut paljonkin käyttöä rouva Impulsiivisen elämässä.

Rouva joutui nimittäin alinomaa tilanteisiin, joissa lopputulos ei ollutkaan aivan toivottu. Niin kuin nyt vaikka kampaajalla. Jos hiusten värjäys ja leikkaus nosti pettymyksen kyyneleet rouvan silmiin, hän pinnisteli kuitenkin kiittelemään ja kehumaan kampaajalle, että ai kun kiva tuli. Jotta kampaajalle ei tulisi paha mieli. Ja sitten kotona itkemään herra Hitaalle, että aivan hirveä huuhkajan peräpää. Tai jos leipomosta tilattu kakku näytti aivan ekaluokkalaisen tekeleeltä, rouva kiirehti kiittelemään, että ai kun soma. Jotta leipurille ei tulisi paha mieli. Kotona sitten itkemään herra Hitaalle, että tämmöisestäkö kyhäelmästä sitä piti ihmisen maksaa.

Herra Hidas oli toista maata. Hän sanoi sumeilematta, että nyt en ole tyytyväinen, sai rahat takaisin ja lahjakortin päälle. Lopulta jäi vielä kummasti sellainen vaikutelma, että kenellekään ei jäänyt tilanteessa paha mieli. Rouva ihaili tätä taitoa, muttei ymmärtänyt kuinka semmoiseksi suorapuheiseksi oppisi. Aina karkasi suusta, että ei haittaa ollenkaan, vaikka haittasi niin herkuleesti.

Toisinaan rouva Impulsiivinen ei kauheasti ihaillut herra Hitaan suorapuheisuutta. Erään kerran herra Hidas tokaisi johonkin tilanteeseen, että ”sinä olet kyllä hassu”. – Tarkoitit kai ihana, rouva yritti. – No sitäkin, herra Hidas myönsi. – Etten peräti maailman ihanin? rouva kerjäsi vielä. – Siitä en tiedä, koska en ole tavannut kaikkia maailman naisia. Rouva oli tästä loukkaantumaisillaan, mutta oivalsi sitten, että tuohan oli tavallaan kohteliaisuus. Vaikka jossakin maapallon laidalla saattoi hyvinkin olla vielä ihanampi nainen, herra Hidas oli silti valinnut hänet ja sitoutunut häneen. Kyllä semmoisen pitää ihmiselle riittää. Niin että ei haittaa ollenkaan.