Category Archives: Yleinen

Kiitos, Hippu!

Posted on by
Vastaus

Elämäni koira on poissa. Suru ja ikävä pyyhkivät yli aaltoina, mutta niiden rinnalle on tullut kiitollisuus siitä, että saimme elää niin monta vuotta yhdessä. Kiitos, että olit niin mahtava persoona. Kiitos, että toit elämäämme niin paljon iloa ja rakkautta. Kiitos, sinä viisas, erityinen ja hyvin topakka pieni terrieri.

Sinä rakastit leikkimistä, omia ihmisiäsi, Hurria, palloja, keppejä, Ikean rottia, agilitya, vesiroiskeita, metsässä samoilua, kyljessä kyhnäämistä, hellettä, aurinkoa – ja syömistä. Pohjaton rakkautesi syömiseen oli koitua kohtaloksesi jo aiemmin tänä vuonna, kun muovisen lelukoiran takapää jumittui ohutsuoleesi. Lelunpoisto-operaatio onnistui vastoin ennakko-odotuksia ihmeellisen hyvin ja toivuit siitä vielä ihan ennallesi. Monta kertaa aiemminkin olimme joutuneet jännittämään syömistesi seurauksia: suklaata, ksylitolipurkkaa, muovisia hammastikkuja ym. Eikä niitä jätetty koskaan ulottuvillesi. Emme vain aluksi hoksanneet, että osasit avata vetoketjut hampaillasi tai järsiä laukun kylkeen reijän saadaksesi haluamasi. Melkein kaikkien ulkoiluvaatteitteni taskuissakin on iso reikä. No, itsepä jätin koirannameja taskun pohjalle ja vaatteita lojumaan… Enää se ei harmita, koska nyt rakastan noita reikiä. Niissä kaikissa lukee ”terveisin Hippu”.

Kaikki koirat eivät rakasta musiikkia, mutta sinä nautit silmin nähden, kun joku perheestä soitti ja lauloi. Tosin pakenit paikalta heti, jos soitto tai laulu takkusi eikä soljunut vaivattomasti. Kerran katsoimme porukalla Idols-karsintaa, kun yhtäkkiä aloit ravistella korviasi voimakkaasti ja sitten otit hatkat. Samaan aikaan tajusimme, että kilpailijahan lauloi reippaasti nuotin vierestä. Somat pystyt korvasi olivat siis myös absoluuttiset sävelkorvat (ainakin meidän mielestämme).

Tunnetilojen aistimisessa olit aivan omaa luokkaasi. Tiesit aina, kuka kaipasi lohdutusta ja senkin, milloin keskustelusta oli kehittymässä riita. Kerrankin pakenit parisängystämme parvekkeelle, koska olimme kehittämässä kevyestä sanailusta kunnon riitaa. Pakosi havaittuamme riita suli lopulta nauruksi. Eli olit aika pätevä parisuhdeterapeuttikin!

Kissoja, elävää tulta ja urheilukisoja et koskaan oppinut sietämään. Urheilukisojen meteli ja etenkin kotikatsomon kannustus olivat sinulle liikaa. Onneksi niitä pääsi kotona pakoon yläkertaan. Kun urheilua alkoi olla liikaa myös minulle, tulin seuraksesi nuuhkimaan ihania popcornin tuoksuisia tassujasi. Voi olla, että olen keksinyt tämän itse, mutta muistan kuulleeni, että onnellisen koiran tassut tuoksuvat popcornille. 

Elit täyttä elämää viimeiseen päivääsi asti. Toiseksi viimeisenä päivänäsi (karvaa vaille 16 ja puoli vuotiaana) leikit vielä häntä villisti heiluen, teit tavallisen iltalenkin (jolla löysit metsämansikoita) ja nukuit yösi rauhallisesti polvitaipeisiini käpertyneenä, kuten aina. Aamulla takajalkasi eivät sitten yhtäkkiä kantaneetkaan. Lähdimme eläinlääkäriin raskain mielin, viimeiseen matkaasi varautuneina. Kun mies käynnisti auton, radiosta alkoi soida Eric Claptonin Tears in heaven. Silloin viimeistään tiesin, että yhteinen matkamme täällä maan päällä oli päättymässä. Kiitos, sinä pieni, ihmeellinen koira! Teit monen elämästä onnellisempaa pelkällä olemassaolollasi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.8.2019

Marjasta päivää!

Posted on by
Vastaus

Marjastus on oikeastaan mielenterveysteko. Marjastaessa veri alkaa kiertää korvien välissä, ja ajatukset löytävät uusia, ennen kulkemattomia polkuja. Marjastaessa olen saanut kaikki elämäni neronleimaukset, ja niitä on yhteensä kolme.

Niistä viimeisin välähti tänään mustikkametsässä, jossa kaikki maapallon hyttyset pitivät veren imemisen maailmanmestaruuskisojaan juuri samaan aikaan, kun minä, poloinen poimija, yritin täyttää pikkuista ämpäriäni. Onneksi muistin verkkohatun, tuon pro-marjanpoimijoiden heimopäähineen, jonka keksijää siellä mustikkametsässä kiittämästäni kiitin. Verkkohatun takaa naureskelin hyttysille ja saatoin hiukan näyttää keskisormeakin, mikä oli virhe, koska siinä oli heti kymmenen hyttystä kiinni.

Pian verkkohattu paljasti nurjan puolensa: mustikoiden napostelu keräämisen lomassa ei onnistunutkaan! Koko ajan unohdin sen ja yritin tunkea mustikkaa verkon läpi suuhuni. Siitäpä keksin mielettömän liikeidean: linjat hoikistava verkkohattuhaalari! Ihmiset ovat valmiita maksamaan maltaita kyseenalaisista keinoista pitääkseen kilonsa kurissa, nyt riittäisi, kun pujottautuisi iltaisin verkkohattuhaalariin – huippua! Verkkohattu olisi naposteluhimon iskiessä liian helppo riisua, siksi hankalasti riisuttava verkkohattuhaalari. Kuka lähtee mukaan tähän mahtavaan liikeideaan? Liikekumppania tarvitaan ainakin toteutuspuoleen, koska ompelupeukaloni on ikävästi keskellä kämmentä.

Joku kesä sitten marjastaminen inspiroi minut kehittelemään Turkkilaisen Vattuvyön. Tavalliseen vyöhön kiinnitetään turkkilainen jugurttiämpäri roikkumaan, ja näin marjastajalle jää kaksi vapaata kättä poimimiseen. Turkkilainen Vattuvyö sopii kaikkeen marjastukseen ja pysyy ihmeellisesti pystyssä marjastajan holtittomasta horjahtelusta ja kompuroinnista huolimatta. Näitä ihmeämpäreitä myyn läpi vuoden viidellä eurolla (vyö ei kuulu hintaan). Tilaukset kommentteihin!

Kolmas neronleimaukseni on lukupeitto. Tiedättehän sen ongelman, kun illalla kömpii nakuna tai pikkupaitulissaan peiton alle lämpimään ja ottaa kirjan käteen – ja käsivarret palelevat (paitsi helteellä). Käsivarsia ei nimittäin mitenkään saa peiton lämpimään sängyssä lukiessa. Onhan näitä lukunuttuja ja säärystimiä käsivarsien suojaksi, mutta miksei ole lukupeittoa? Sellaista ihanaa, jossa olisi kämmenenmentävät reijät tai jopa pienet hihantyngät (resorit?). Peiton voisi kiskoa kaulaan asti ja kirjanpitelykädet pujottaa pienistä aukoista ulos. Siitä vain unenpöpperössä laskisi kirjan käsistään ja nukahtaisi autuaan onnellisena käsivarret lämpiminä, ilman mitään nutunriisumisoperaatioita, joissa aina ärsyttävästi virkistyy. Tietenkin täkkiinsä voisi leikata saksilla sopivat reijät, joista untuvat pöllyäisivät ympäri kylää, mutta olisihan se nyt eri asia omistaa Oikea Lukupeitto, tuo lukevan ihmisen paras petikaveri. Kuka lähtee mukaan tähän miljoonabisnekseen?

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin voi olla, että lukupeittoidea syntyi sittenkin sängyssä kirjaa lukiessa eikä marjametsässä. Mutta saatoin käydä aiemmin marjassa. Tai olin ehkä syönyt iltapalaksi mustikkapiirakkaa, mistä ajatukseni tietenkin karkasivat marjametsään, tuonne neronleimauksien näreikköön, viisauksien vihervikköön, ideoiden itikkaparveen. Menkää, ihmiset, marjaan!
◦

Pään vai ihmisen kokoinen elämä?

Posted on by
Vastaus

Toivottavasti elämme joskus sellaisessa maailmassa, jossa terapia kuuluu enemmistön elämään luonnollisena kuin hammashuolto tai kampaajalla käyminen. Omassa historiassani on valitettavan lyhyt terapiajakso, koska en silloin oivaltanut sen arvoa (muuten kuin rahassa, jota ei ollut). Siltä jaksolta jäi mieleeni soimaan kuitenkin yksi tärkeä lause – ehkä lopulta tärkein, jonka terapia voi itselleni antaa: ”Taidat elää aika paljon pääsi sisällä.”

Vastustin tuota lausetta kiivaasti. Minäkö eläisin pääni sisällä? Pah. Minäkö en muka olisi kehollinen? Pyh. Minähän olin kehollisista kehollisin. Olin urheillut koko ikäni, olin harrastanut yleisurheilua, tanssia ja telinevoimistelua ja siinä välissä hiihtänyt ja uinut aina, kun aikaa liikeni. Minäkö en muka ollut kehollinen? No en oikeasti ollut. Terapeutti oli valitettavan oikeassa. Vaikka olisin juossut sata maratonia, olisin silti elänyt enimmäkseen pääni sisällä – ja vahvasti! Koska maratonit eivät ole juttu, jota sieluni kaipaa.

Kehollisuus ei tarkoitakaan sitä, mihin kaikkeen kehomme venyy, vaan sitä, kuinka hyvin yhteys pään ja kehon välillä toimii. Pää on syystä aika pieni. Ihmisen päätösten ja valintojen tulisi nojata juuri tuon pään verran ajatuksiin ja pään pulinoihin. Keho on vastaavasti aika iso. Valintojen ja päätösten tulisi siis nojata huomattavasti enemmän kehon viesteihin. Ja tätä minä en osannut. Keho nimittäin puhuu aivan hirvittävän hiljaa, ainakin jos sitä ei ole opetellut kuuntelemaan. Kehon viesti saattaa olla outo tunne vatsassa, kuumotusta iholla, hikoilevat kämmenet, tärinää polvissa tai joku vielä hienovaraisempi kumma tunne, joka vaatisi hiljentymistä kehon äärelle.

Kun hiljennyimme kehon äärelle, emme todellisuudessa kuuntele silloin polvia tai kämmeniä, vaan sielua. Sielu puhuu ilman selkeitä sanoja – ja nimenomaan kehossa. Ego huutelee päässä ohjeitaan, ja usein hiukan paniikissa juuri silloin, kun se huomaa, että tässähän kuunnellaankin nyt sielua eikä egoa. Kun istun kannon päässä tuijottamassa kaukaisuuteen, oma egoni alkaa huudella, että tee nyt ainakin askelkyykkyjä samalla, nyt olisi hyvää aikaa ja voit samalla katsoa kaukaisuuteen. Kun makaan laiturilla ihmettelemässä pilvien muotoja, egoni huolestuu ja ehdottaa kirjaan tarttumista. Voisit bongata sieltä hyvän lauseen ja kirjoittaa siitä blogipostauksen (ja kun se on egon idea, niin ei todellakaan tapahdu).

Sielu hiljenee aina, kun ego aloittaa, että nyt kyllä pitäisi tai on pakko. Egollakin on tärkeä tehtävänsä, koska joitakin asioita todellakin pitää tehdä (niitä on lopulta aika vähän) ja joskus on jopa pakko. Tässä modernissa maailmassa meitä ohjataan jo pienestä pitäen elämään pään sisällä, ja jotkut solahtavat sinne asumaan helpommin kuin toiset. Ihmisen kuuluisi kuitenkin olla kokonainen paketti, jossa sielu ja ego vuorottelevat – kuitenkin niin, että sielu saisi päättää eniten (kehon koko!) ja ego vain tarvittaessa. Kun ihminen palaa omaksi itsekseen (mikä on yleensä pitkä ja polveileva polku), se tarkoittaakin juuri sitä, että yhteys pään ja kehon välillä toimii. Saamme ikään kuin tehdasasetukset takaisin. Pään rooli on sille sopivan pieni, ja keho saa riittävästi vastuuta ja valtaa. Onko ihme, että erilaiset päänsäryt ovat niin yleisiä? Pieni pääparka kantaa aivan liikaa vastuuta ja huolehtii liikaa, kun meillä kaikilla olisi paljon päätä isompi viisas keho, joka on syntynyt tietämään, mikä on meille parhaaksi. Uskon, että monet sairaudet johtuvat siitä, että yhteys pään ja kehon välillä on poikki. Kun riittävän kauan ohittaa kehon viestit, se yrittää huutaa kovempaa oireilla, joita ei voi enää ohittaa.

Koska olemme kadottaneet luonnollisen kykymme kuunnella kehoamme (= sielua), sitä olisi hyvä harjoitella. Harjoitteleminen ei vaadi mitään erityistaitoja, vain hiljentymistä ja pysähtymistä. Sielu on kuin perhonen, jota ei jahtaamalla saa kiinni. Pitää vain odottaa, että se laskeutuu. Ja sitä odottamista meidän on niin kovin vaikea sietää.

(Ego ehdotti, että laita tähän se kuva, missä seisot käsillä rannalla. Sopisi aiheeseen ja kuvaisi urheilullista elämää ja tasapainon hakemista. Sielu ehdotti perhosta.)


Tehtäväsi on voida hyvin

Posted on by
Vastaus

Olen alkanut keräillä lauseita. En tietenkään keräile mitä tahansa lauseita, vaan puhuttelevia, itselleni merkityksellisiä. Sellaisia, joita lukiessa pääsee ääneen pieni ”wau”, tai joista ajattelee, että miksi en itse keksinyt tuota. Tai sitten niitä lukiessa joko oivaltaa jotakin tai on melkein oivaltamassa, mutta ei ihan tiedä, että mitä, joten siksikin lause on kirjoitettava muistiin. Harmittaa vain tietoisuus siitä, että miljoonia oivalluksia on mennyt ohi aivojeni, koska älysin aloittaa harrastuksen vasta nyt.

Lukeminen on tietty oiva pari tälle lauseidenkeräilyharrastukselle, mutta niin on myös sarjojen töllöttäminen. Yhtäkkiä päässä välähtää kesken sarjan katselun, että siinäpä vasta viisas lause. Tai dialogi. Tulee tunne, että minun piti katsoa juuri tämä pätkä, jotta kuulisin tai lukisin tuon. Oudointa on joskus, kun sama lause tulee lyhyessä ajassa vastaan eri paikoista: ensin luen sen kirjasta, sitten se toistuu sarjassa, jota katson, sitten se pomppaa silmilleni vielä joltakin nettisivustolta. Ihan kuin joku yrittäisi toden teolla saada minua ymmärtämään jotakin.

Viime aikoina minua on hyvällä tavalla vainonnut otsikon lause: Tehtäväsi on voida hyvin. Ensin kirjoitin lauseen muistiin ruotsalaisesta tv-sarjasta Ängelby. Sitten sama lause pomppasi korviini kuunnellessani äänikirjaa Aki Hintsan elämästä (Voittamisen anatomia). Molemmissa lause jatkui samalla tavalla: Tee sitten jotakin sellaista, että maailmasta tulee parempi paikka. Toisessa sanamuoto oli hiukan erilainen, mutta molemmissa ykkösenä oli kuitenkin tuo ”tehtäväsi on voida hyvin”.

Että ihan tehtävä. Ei että olisi kiva voida hyvin, tai että pyri voimaan hyvin. Sinun tehtäväsi on voida hyvin. Tehtävähän on vähän niin kuin velvollisuus. Jos et voi hyvin, et todellakaan kykene parantamaan maailmaa niillä lahjoillasi, jotka olet syntymässä saanut – ja niillä erityisillä taidoillasi, jotka olet matkan varrella hankkinut.

Yksinkertaisimmillaan hyvinvointiin riittää se, että nukkuu tarpeeksi, syö hyvin ja liikkuu ja lepää kehonsa vaatimusten mukaan. Se on hyvinvoinnin kivijalka. Joskus pitää kuitenkin muuttaa suunnitelmiaan tai elämäänsä niin radikaalisti, että sivullisista se ei edes näytä järkevälle. Pitää ehkä tehdä rohkeita ja yllättäviä ratkaisuja, jotka satuttavat, mutta silti vähemmän kuin entisen elämän jatkaminen. Vain sinä voit tietää, mikä saa sinut voimaan hyvin. Jos mieli ei tajua, niin sitten keho kertoo, onko suunta oikea.

Harmi, että ihminen ei synny manuaali kourassa. Siitä vain vilkuilisi, mikä on hyväksi milloinkin. Ottaako toinen pala kakkua vai ei, lähteäkö reissuun vai jäädäkö kotiin, sanoutuako irti työpaikasta ja mennäkö naimisiin vaiko erota. Mutta ihan itse, ilman manuaalia, on täällä polkunsa raivattava. Ja mikä haastavinta: semmoista polkua ei ole kenelläkään muulla. Onneksi joskus polulle tipahtaa näitä ilmaisia suuntaviittoja, joissa lukee hiukan kryptiseltä kuulostavia ohjeita: ”Tehtäväsi on voida hyvin – ja tehdä sitten jotakin sellaista, että maailmasta tulee parempi paikka.”

Julkaistu Kodinkuvalehden blogiyhteisössä 10.7.2018

Herra Hidas haaveilee

Posted on by
Vastaus

Herra Hidas halusi hidastaa elämäänsä. Rouva Impulsiivinen sai vision jostakin koomantapaisesta, mutta piti tällä kertaa suunsa kiinni. Herra Hidas vaikutti nimittäin olevan tosissaan. Hän halusi muuttaa maalle, järven rantaan, luonnon keskelle. Herra Hidas haaveili pulahtamisesta järveen omasta rannasta kesät talvet ja siitä, ettei pihalla istuskellessa kuuluisi muita ääniä kuin linnunlaulu. Kaikki nämä tulisivat kuitenkin bonuksena vasta kalastamisen jälkeen. Omassa rannassa olisi oma pikku vene, joka veisi kalamiestä saaliin luo ja toisi saaliin vaimon luo. Kalaa syötäisiin joka päivä. Herra Hidas melkein liikuttui omasta haaveilustaan.

Rouva Impulsiivinen panikoi. Hän kuuli joutuvansa vankilaan keskelle metsää. Hänet pakotettaisiin istumaan pimeässä metsämökissä vuodenajat ympäriinsä vailla ystäviä, vailla harrastuksia, vailla mitään kontaktia todelliseen sosiaaliseen elämään. Siellä hän viruisi Facebook-addiktina keksimässä valheellisia päivityksiä tyyliin: ”Mustarastas lauloi tänään ensimmäistä kertaa – mikä ihana rauha!” Ja itkisi perään. Kauppaan pääsisi kerran viikossa, ja unohtuneita ostoksia ei niin vain lähdettäisi kipaisemaan Apsilta. Viikot syötäisiin suolasiikaa (sikäli kun sitä tulisi), ja kukaan ei koskaan kävisi.

Herra Hidas hämmästyi rouva Impulsiivisen reaktiota, koska hän jaksoi aina hämmästyä, jos joku ilmaisi voimakkaasti tunteitaan muualla kuin urheilukatsomossa. (Herra Hitaalla riitti hämmästeltävää.) Hän oli nimittäin luullut, että rouva oli luontoihminen – ja rouvahan olikin toki luontoihminen, muttei mikään kokopäiväluontoihminen! Herra Hidas oli myös luullut rouvan pitävän kalasta – ja rouvahan toki pitikin, muttei niin paljon, että sen takia olisi tarvinnut muuttaa kalojen viereen asumaan! Ja mitä tuli vieraitten kanssa ilakointiin, Herra Hidas muistutti aiheellisesti, ettei heillä juuri ketään käynyt nytkään täällä naapurilähiössä. Se oli niin ärsyttävän totta, että rouvan oli ihan pakko itkeä vähän.

Herra Hidas muistutti vielä, että rouvahan aina jakoi niitä Hidasta elämää –päivityksiä ja aforismeja Facebookissa ja tykkäsi niistä Instagramissa. Eikö tämä nyt olisi sitä todellista hidastamista? Rouva huomasi jäävänsä altavastaajaksi, joten hän turvautui huutamiseen: ”Saahan sitä tykätä delfiineistäkin, muttei semmoista tarvitse kotiinsa ostaa!” Herra Hidas huomasi, ettei suunnitelma oikein ottanut tulta alleen, joten hän ilmoitti sen olevan pitkän tähtäimen haave. Rouva tarvitsi nyt paniikkiinsa jotakin rauhoittavaa, joten hän päätti leipoa, koska mikään ei ollut niin rauhoittavaa kuin leipominen. Piti enää päättää, leipoisiko mutakakun vai tekisikö raakasuklaata, koska kello oli sentään jo kymmenen illalla. Herra Hidas lausahti jotakin nukkumaan menemisestä, mutta rouva ei kuullut, koska hän vatkasi jo munia täydellä höyryllä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 27.11.2015.

Loma-aamut pihakeinussa

Posted on by
Vastaus

Halusin valkoisen, puisen pihakeinun. Sille aukeni täydellinen paikka pihan perältä, kun lasten vanhat keinut kävivät tarpeettomiksi ja purettiin pois. Keinusta näkee koko tontin ja siihen paistaa aamuaurinko. Sinne pääsee nurmikkoa pitkin paljain jaloin, ja siellä voi istua rauhassa yöpaita päällä.

Loma-aamujeni kuva on juuri sellainen, jossa istun pihakeinussa yöpaidassani, kahvikuppi sylissäni ja siristelen silmiäni aamuauringolle. Paljaat varpaani ovat aamukasteesta kosteat, mutta se ei haittaa, sillä päivästä on tulossa kuuma ja hyvä. Koirat loikoilevat paisteisimmissa paikoissa, ja vaahtera varjostaa keinun kulmaa. Kuuntelen lintujen laulua ja keinuttelen varovasti, ettei kuuma kahvi läiky syliin. Kiireetöntä, lämmintä ja ihanaa. Tällaisia ovat loma-aamut pihakeinussa. Todellisuudessa tuollaisia loma-aamuja ei välttämättä ole kovinkaan montaa. Tällainen vilukissa tarvitsee nimittäin vähintään kaksikymmentä astetta yöpaitakahvitteluun. Pilviäkään ei saisi olla liikaa, eikä tietenkään tuulta, joka jäähdyttää kahvin ja nostaa ihon ikävästi kananlihalle.

Silti keinua katsoessani tulen joka kerta hyvälle mielelle. Se on kuin ihanan kesän muistomerkki, jota katsoessa melkein tuntee aamuauringon ihollaan ja kuuman kupin sormiensa alla. Olkoon, että niitä todellisia unelma-aamuja olisikin ollut vain yksi tai kaksi, keinua katsoessa koko kesä on yhtä aamuauringon paistetta ja hellepäivän raukeaa odotusta. Keijukaisten ilmaa, kuten lapseni pienenä sanoivat. Melkein joka kesäaamu he kirmasivat pitkähelmaisissa yöpaidoissaan keittiöön ja kysyivät ensimmäiseksi: ”Äiti, onko keijukaisten ilma?” Jos oli, se tarkoitti, että pihalle tarkeni mennä liihottelemaan paljain varpain pelkässä yöpaidassa. Vieläkin näen silmissäni kolme keijukaista hulmuhelmoineen ja näkymättömine  keijukaissiipineen liihottamassa pitkin nurmikkoa. Ne aamut olivat kesän parhaita.

Pihakeinuni on jatko-osa noille hulmuhelma-aamuille. Keijukaisten ilmalla sinne voi mennä yöpaitakahville paljain jaloin. Ja saatan vähän liihotellakin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.8.2016

Pitkä matka kotiin

Posted on by
Vastaus

Nuorena ajattelin, että viimeistään kolmevitosena olen valmis ja perillä itsestäni ja elämästä. Sitten vain nautiskelisin valmiissa maailmassa ja jakelisin viisaita neuvojani oikealle ja vasemmalle. Vaan eihän se niin mennyt. Viisikymppisenä olen yhä aivan keskeneräinen ja tulen aina olemaan (sehän ei tietenkään estä minua jakelemasta neuvoja, heh). Se on itse asiassa elämisen suola, ettei täällä tule ikinä valmiiksi. Omaksi itsekseen voi silti tulla, mutta sinnekin on pitkä tie. Ensin sitä juoksee itseään karkuun hiki otsalla vuosikymmenet, ja sitten alkaa etsiä hapuilemalla tietä takaisin.

Viikon sisällä silmilleni on hypännyt kolme kertaa eri lähteistä sama lause: ”Maailman pisin matka on matka itseen.” Näin totesi YK:n entinen pääsihteeri, Dag Hammarsjöld. Lause on lohdullinen, koska viime aikoina olen kovasti pohtinut, että enkö voisi jo vihdoin olla se oikea, aito itseni, se syntymäminä. Ja mistä sen tietää, kun on? Mutta matka itseen on siis jokaisella meillä pitkä, joten ei hätää.

Toisenkin lauseen olen kirjoittanut muistiin tällä viikolla. Sen nappasin Voi hyvin –lehden Antti Heikkilän haastattelusta (aivan timanttia koko haastattelu muuten, palaan siihen ehkä joskus täällä). ”Teemme kaikki läpi elämän matkaa kohti sieluamme, kohti sitä aidointa itseämme.” Tuossa haastattelussa oli myös kohta, jossa mainittiin, että monet sairaudet kertovat siitä, että olemme menossa sieluamme karkuun, kun pitäisi jo mennä kohti.

Elämässä tulee ihania välipysäkkejä, jolloin tuntuu, että nyt on kaikki hyvin, nyt olen minä ja keskellä itseäni. Sitten tulee toisenlaisia aikoja, jolloin ei ehdi tai jaksa edes kysellä, missä mennään, tai sitten havahtuu porhaltavansa kovaa vauhtia väärään suuntaan. Mutta aina voi pysähtyä ja suunnistaa uudestaan. Mitä halusinkaan? Mikä olikaan tärkeää? En usko, että oikotietä on olemassa. Kukaan ei voi sukeltaa suoraan sieluunsa heti teini-iän jälkeen. Polku sinne on kivinen ja mutkainen, mutta ehdottomasti maisemareitti.

Viime aikoina olen kokenut ihmeellisen tärkeäksi bongailla lintuja. Olen opetellut tuntemaan monia lintuja niin ulkonäön kuin äänenkin perusteella. Ja kun kuulen uuden linnun laulavan, häiritsee hullun lailla, kun en tunnista lajia (mikä ihmeen lintu laulaa ”tjoong”??). Metsässä kulkiessani juttelen linnuille ja ainakin kuvittelen niiden kuuntelevan. Kurjen kohtaaminen on joka kerta yhtä maaginen kokemus, kuin olisi todistamassa oikeaa ihmettä. Jotenkin ymmärrän hyvin, että suomalaisessa muinaisuskonnossa lintu oli sielun symboli. Ajateltiin, että syntymässä lintu tuo ihmiselle sielun ja kuolemassa vie sen takaisin taivaaseen. Se on niin kaunis ajatus, että haluan liittää sen tähän lintuinnostukseeni. En ehkä olekaan tutustumassa ainoastaan lintuihin, vaan myös omaan sieluuni, aitoon itseeni.

Sitten joskus oikein, oikein vanhana minusta tulee semmoinen lintumummo, jonka kädestä linnut syövät jyviä ja jonka olkapäälle ne istuvat lepäämään. Ne ymmärtävät minua ja minä niitä. Silloin tiedän, että nyt olen kotona tai ainakin hyvin lähellä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 31.8.2018

Vahvistatko hyvää?

Posted on by
Vastaus

Minulla oli (okei, on vieläkin…) tapana kertoa suureen ääneen rajoitteistani ystävilleni, työkavereilleni tai kuka nyt sattui osumaan juttukaveriksi. En pysty heräämään aikaisin. En pysty nukahtamaan ennen keskiyötä. En voi juoda kahvia kuuden jälkeen, koska sitten en nukahda ollenkaan. En löydä parkkihalleista ulos enkä metsästä pois. Kevyttä small talkia, mutta samalla elämääni rajoittavaa puhetta.

Joka kerta, kun vakuutan muita siitä, että en todellakaan löydä parkkihallista ulos, vakuutan myös itseäni. Vahvistan sitä uskomusta, että eksyn. Jos haluan olla lopun elämääni eksyjä, mikäpä siinä. Tajusin tämän vahvasti yhtenä iltana hörppiessäni kahvia ystäväni luona kahdeksan aikaan illalla. Aiemmassa elämässäni tuommoinen olisi ollut kerrassaan holtitonta ja yöunien surmaa. Nyt hörpin kahvia peräti kaksi kupposta eikä mitään kummempaa tapahtunut. Paitsi että kahvi maistui hyvältä ja seura myös.

Aloitin kahvin juonnin vasta kolmikymppisenä väsyneenä pikkulapsien äitinä, joka ei keksinyt enää muuta keinoa hereillä pysymiseen. Kahvi auttoi ja virkisti. Mutta aiheutti myös surinaa päässä ja käsien vapinaa. Olin ilmeisesti herkkä kofeiinille tai sitten vain kokematon noviisi. Pidinkin tarkkaa lukua kahvikupillisista, koska tuo kofeiinipölly ei ollut mitenkään mukava tunne. Kahvin juonti jatkui, ja pikkuhiljaa aloin myös sietää kofeiinia vähän paremmin. Pidin kuitenkin tiukasti kiinni uskomuksestani, että varsinkin iltakahvin juonnilla olisi katastrofaalisia seuraamuksia. Ja niitä olikin. Joka kerta, kun erehdyin juomaan kahvia iltakuuden jälkeen, yöuneni olivat pilalla. Pääni surisi tyynyä vasten ja koko kroppaa kihelmöi kuin satasen juoksun starttiviivalla. Uni ei tullut.

Mitä sitten tapahtui, kun pääni ja kroppani alkoivatkin yhtäkkiä kestää iltakahvia? Aloin muuttaa uskomustani. Aloin puhua itselleni ja myös muille, ettei ole mitään väliä, mihin aikaan kahvini juon. Että nukun aivan hyvin, vaikka joisin kahvia illalla. En ole enää herkkä kofeiinille. Ja pääni alkoi uskoa tämän kaiken – ei tietenkään yhtäkkiä, mutta pikkuhiljaa. Mitä kaikkea elämässä voikaan muuttaa pelkästään muuttamalla rajoittavia uskomuksiaan? Kannattaa tarkkailla, mihin tyyliin puhuu itsestään. Vahvistaako puheillaan hyvää vai huonoa. Vahvistaako juuri sitä, mistä haluaisi eroon (en ikinä löydä ketään, en ikinä laihdu, en opi kieliä jne.) vai sitä, mistä haaveilee (pystyn siihen, mitä päätän, opin yllättävän nopeasti jne.).

En ole mikään guru uskomuksien muokkaamisessa. On niin helppoa jankuttaa niitä samoja vanhoja mukatotuuksia itsestään, koska ihminen on semmoinen. Tuttu on olevinaan turvallista, vaikka se rajoittaisi elämää ihan hitokseen. Kahvin juominen illalla ei ollut varsinaisesti mikään elämääni mullistava muutos, mutta se oli vahva todiste siitä, että ajatuksilla (ja puheilla) on todellakin väliä. Nyt pitäisi vain valita seuraava rajoittava uskomus, jota alan muuttaa. Ei ole ainakaan materiaalista pulaa.

Normaalius hoitaa

Posted on by
Vastaus

Joskus entisessä elämässäni tein yksinkertaisia johtopäätöksiä ihmisten voinnista sen perusteella, miltä vaikutti. Jos ihminen vitsaili ja nauroi vedet silmissä, hänen elämässään ei voinut olla kovin raskaita asioita. Jos ihminen postaili hupaisia meemejä Facebookiin, kaikki oli lupsakasti ja hyvin. Joulukorteista vasta johtopäätöksiä vetelinkin: Itse askarreltu kortti tarkoitti, että elämä on mallillaan, kun kerran on aikaa ja energiaa suunnitella ja askarrella. Kaupasta ostettu kortti viittasi siihen, että ei nyt ihan kympillä mennä, mutta jotenkuten tömistellään eteenpäin. Jos korttia ei tullut ollenkaan siltä, joka niitä yleensä lähetti, niin jotakin oli pahasti pielessä. Olin tietenkin kaikissa tapauksissa aivan hakoteillä.

Ihmisellä on nimittäin pyrkimys normaaliuteen vaikka mikä olisi. Jos on saanut tietää sairastavansa kuolemanvakavaa tautia, ei suinkaan halua itkeä loppuelämäänsä pimeässä (vaikka sitäkin varmasti tulee tehtyä). Sitä haluaa tehdä normaaleja asioita ja unohtaa sairauden tilan edes hetkeksi – vaikka sitten joulukortteja askartelemalla. Jos on menettänyt läheisen äskettäin, ei välttämättä muutukaan mustiin pukeutuvaksi itkijäksi vaan haluaa tehdä normaaleja asioita edes välillä. Sureva ihminenkin voi nauraa tai postata jotakin hauskaa. Jos ei muuten, niin selviytyäkseen itse paremmin. Jos oma lapsi on sairastunut vakavasti, ei vanhempi lakkaa tekemästä tavallisia asioita (mikäli lapsen hoitamiselta siis ehtii ja jaksaa), koska juuri ne tavalliset asiat pitävät ihmisen toimintakykyisenä ja edes jotakuinkin järjissään.

Älä siis tee yksinkertaisia johtopäätöksiä, koska elämä ei ole yksinkertaista. Olen itse saanut kaksi kertaa elämässäni keskivaikean masennusdiagnoosin. Ensimmäisellä kerralla se osui varmaankin oikeaan, mutta silloinkin kävin töissä, eikä työkavereistani kukaan tiennyt asiasta mitään. Toisella kertaa olin oikeasti vain surullinen, joten silloin masennusdiagnoosi meni metsään. Mutta molemmilla kerroilla yritin esittää normaalia niin paljon kuin vain pystyin. En sen takia, että muut eivät huomaisi mitään, vaan sen takia, että selviytyisin itse siten paremmin. Koska normaalius hoitaa.

Mistään ulkoisesta – tai oikeastaan yhtään mistään – ei voi päätellä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kysymällä asia saattaa selvitä, muttei aina silloinkaan, koska joistakin asioista voi olla liian vaikea puhua. Kenellä tahansa voi siis olla elämässään meneillään mitä tahansa raastavan tuskallista tai musertavaa. Siksi Dalai Laman elämänohje kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin vastaansanomattoman viisas ja käyttökelpoinen: ”Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.”

Tämäkin menee ohi

Posted on by
Vastaus

Vieraillessani tyttären luona Helsingissä kävelimme parin tatuointiliikkeen ohi. Mietimme huviksemme maailman parasta tatuointia. Millainen kuva olisi merkityksellinen, kaunis ja elämää kestävä? Mikä lause olisi totta ja toimiva elämän kaikissa käänteissä? Ilmaan sinkoili hyviä, huonoja ja hulluja ehdotuksia, mutta yksi erottui joukosta: ”Tämäkin menee ohi.”

Lainauksen alkuperästä on monia tarinoita, joissa kaikissa on sama perusidea. Yhden version mukaan eräs itämainen kuningas oli hyvin turhautunut elämäänsä. Hänen mielialansa vaihteli jatkuvasti euforisen onnen kukkuloilta epätoivon syövereihin, ja hän koki olevansa kovin rauhaton. Niinpä hän kutsui luokseen vanhan ja viisaan kyläläisen, jota pidettiin valaistuneena. – Haluan olla kuten sinä. Haluan tasapainoa ja rauhaa elämääni ja maksan siitä ihan mitä tahansa, kuningas pyysi. – Voin auttaa Teitä, mutta sisäinen rauha on niin mittaamattoman arvokasta, ettei edes Teillä, hyvä kuningas, ole riittävästi omaisuutta sen ostamiseen. Siksi haluankin antaa sen Teille lahjaksi, jos sallitte, viisas mies sanoi. Kuningas suostui, ja viisas mies poistui paikalta. Viikkojen kuluttua hän palasi mukanaan kultasormus, johon oli kaiverrettu teksti: ”This too shall pass.” Kun kuningas ihmetteli, miten sormus liittyi mihinkään, viisas mies kehotti kuningasta kantamaan sormusta aina mukanaan ja vilkaisemaan sitä ennen kuin tuomitsisi tapahtumia mihinkään suuntaan. – Niin saat kaipaamasi rauhan.

Ensi lukemalta sormuksen lause kuulosti pessimistin peruskauralta: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vastustelin koko lauseen järkevyyttä: En tosiaankaan halua ihanissa juhlissa kiinnittää huomiotani niiden loppumiseen! En halua kakkua syödessäni ajatella sen loppumista… paitsi että hetkinen! Kun hyvänä hetkenä muistaa, ettei se jatku ikuisesti, siitä ilostahan haluaa imeä kaiken irti. Pienistäkin arjen hetkistä haluaa nauttia täysillä, kun muistaa, että jonakin päivänä asiat ovat aivan toisin. Paras nauttia nyt, kun hetki on tässä. Toisaalta taas raskaissa elämän vaiheissa jaksaa paremmin, kun muistaa, että tämäkin murhe jää joskus taakse. Koska kaikki jää.

Parikymmentä vuotta sitten anoppini lausahti jotakin samantapaista, kun näki väsymykseni kolmen pikkunaperon äitinä. Hän yritti lohduttaa viisaasti sanomalla, että ihan kohta tuokin vaihe on ohi, ja sitten muistelisin kaiholla näitä elämäntäyteisiä aikoja. Väitin varmaankin vastaan, koska silloin tuntui, että yksi päiväkään ei ikinä muutu yöksi, eikä koskaan tule hiljaisuutta, enkä koskaan saa nukkua tarpeeksi. Anoppini oli tietenkin oikeassa: nyt muistelen kaiholla niitä aikoja, kun päivät olivat täynnä naurua, itkua, touhua ja tohinaa, pienten jalkojen töpsötystä ja pulleita käsivarsia kaulallani. En muista enää väsymystä enkä raastavaa kaipausta omaan aikaan, edes semmoiseen, että olisi hetken kuunnellut ajatuksiaan. Muistan aurinkoiset hiihtoretket jäällä, kuumat kaakaot termarissa, pahvinaamarien askartelun huvin vuoksi, lettukekkerit ja riemun, kun lettu lensi ilmassa ympäri, muistan satuhetket sängyn päällä ja säkenöivät Spice Girls –esitykset. Kaikki todellakin menee lopulta ohi.

Nyt on pohdittavana enää, mihin tuon tatuoinnin ottaisin. Tällä hetkellä ykkössuosikkini on käsivarsi. Jos ikuistaisin lauseen käsivarteeni, muistaisin joka kerta, kun halaan jotakuta, että tämäkin halaus on ainutkertainen. Keskittyisin halaukseen erityisellä hartaudella, koska muistaisin, että tämäkin hyvä hetki on kohta historiaa. Tai kun ripustaisin pyykkejä, silittäisin koiraa, lämmittäisin saunaa. This too shall pass.

Ihan alkajaisiksi tatuoin tuon lauseen mieleeni. Jos se tuntuu siellä hyvältä vielä vuoden päästä, saatan ostaa itselleni ikimuistoisen synttärilahjan. Ellen sitten vuodessa satu valaistumaan ja oivaltamaan, että tatuoinnin tarve meni ohi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden Blogiyhteisössä 11.3.2016