Onnellisuus asuu meissä

Kuuntelin äskettäin Eve Hietamiehen uusimman kirjan, Numeroruuhkan. Kirja oli aluksi jonkinmoinen pettymys: vähän rasittava ja jotenkin lapsellisen tuntuinen, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden, koska Eve Hietamiehen aiemmat saman sarjan kirjat ovat olleet hyviä. Itselläni on sääntö, jonka mukaan kirjalle pitää antaa 100 sivua aikaa tehdä vaikutus. Jos siihen mennessä ei nappaa, jätän kirjan kesken. En tiedä, mitä helmiä olen sääntöni takia menettänyt, mutta elämä nyt vain on liian lyhyt huonojen kirjojen läpi kahlaamiseen.

Koska kuuntelin äänikirjaa, en tietenkään tiennyt, milloin olisin sadannen sivun kohdalla. Voi siis olla, että rikoin omaa sääntöäni – ja hyvä niin. Kirja muuttui nimittäin loppua kohti koko ajan paremmaksi, suorastaan syvälliseksi, vaikka sen perusvire olikin humoristinen ja kepeä. Kirjan loppupuolelta bongasin niin puhuttelevan lauseen (tarkkaan ottaen kaksi), että se (ne) piti kirjoittaa muistiin: Onnellisuus on mieliala, joka on aina olemassa. Välillä se vain peittyy kaiken huolen, murheen ja mielipahan alle.

Ihana ajatus minusta. Onnellisuus on siis vähän niin kuin aurinko, joka paistaa aina, mutta välillä sen edessä on pilviä. Onnellisuus ei ole mitään, minkä perässä pitäisi juosta tai odottaa sen laskeutumista kohdalle. Se on jo meissä. Sen edessä voi olla paljonkin sälää, mutta siellä se on. Huomasin tuon jossakin kohtaa pimeitä vuosiamme, kun tuntui, ettei elämä voisi enää olla kamalampaa. Yhtäkkiä huolten ja murheen pilvet väistyivät hetkeksi, kun katsoin auringonlaskua tai leikkivää oravaa tai hassuttelevaa lapsenlasta. Muistan, että tunsin joskus huonoa omaatuntoa siitä, että olin hetkittäin onnellinen, kun lapseni oli samalla vakavasti sairas. Se oli tietenkin turhaa, koska onnellisuus on perusolemuksemme. Se voi kadota pitkiksi ajoiksi, varsinkin, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Aurinkokin voi pilkahdella pitkin päivää ja silti koemme, että yhtään ei aurinkoa näkynyt.

Onnellisuutta pitää ruokkia ja sitä pitää alleviivata. Sen ei pidä antaa jäädä jonkinmoiseksi itsestäänselväksi taustahyminäksi, jota ei kohta enää edes huomaa. Siksi somepäivitykset ovat kivoja, koska ne usein alleviivaavat ihmisten onnellisuutta (on tietty muunlaisiakin). Pakko myöntää, että joskus juuri tuo toisten onnellisuus teki kipeää, kun itse ryömi pimeyden keskellä, mutta silti peukutan onnellisten somepäivitysten puolesta. Tajusin nimittäin siellä pimeässä, että kukaan onnellinen somepäivittäjä ei ole vastuussa muiden tunteista, vain omistaan, kuten minäkin olen. Niinpä lakkasin seuraamasta sellaisia tilejä, joiden postaukset tekivät tuolloin liian kipeää. Vaikka kuinka yrittäisi olla vastuullinen somettaja, ei ikinä mitenkään voisi aavistaa kaikkien ihmisten kipupisteitä. Itsekin triggeröidyn joskus aivan yllättävistä postauksista, ja silloin minun tehtäväni on miettiä, mikä satutti ja voisiko asialle kenties tehdä jotakin. Mutta kenenkään ei pidä piilottaa iloaan sen vuoksi, että jollekulle jossakin saattaisi tulla paha mieli (”kell’ onni on, se onnen kätkeköön” on umpisurkea ohje).

Jos nyt ei tunnu onnelliselta, voit lohduttautua ajatuksella, että onnellisuus on silti sinussa. Jossakin hetkessä ja jonakin päivänä huomaat sen yhtäkkiä lämmittävän taas kuin kesäpäivän aurinko. Ehkä vähän aikaa, ehkä kokonaisen päivän. Ja mitä tahansa väliinne tuleekaan, se ei lähde sinusta. Koska onnellisuus on mielentila, joka asuu meissä.

Herra Hitaan pyyhkijänsulkaromantiikkaa

Rouva Impulsiivinen havahtui eräänä arkisena tiistaipäivänä romantiikan puutteeseen (Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla saattoi olla osuutta asiaan). Samalla tavalla voi havahtua esimerkiksi jonkin vitamiinin puutteeseen. Ensin ei huomaa mitään, koska oireet hiipivät pikkuhiljaa. Sitten yhtäkkiä tajuaa olevansa umpiväsynyt. Tai suupielet halki. Romantiikan puutteesta ei sentään yleensä halkea mikään, mutta sekin etenee hiipimällä. Yhtäkkiä huomaa, ettei ole kuukausiin pukeutunut muuhun kuin lämpökerrastoon kotona ja tukkakin on samalla siivousnutturalla päivästä toiseen.

Tosin rouva Impulsiivinen ei havahtunut lämpökerrastoonsa tai siivousnutturaansa, vaan siihen, ettei herra Hidas harrastanut romanttisia elkeitä. Ei ollut kynttiläillallisia eikä ruusukimppuja. Rouva Impulsiivinen saattoi mainita asiasta ja ehkä hiukan kyseenalaistaa herra Hitaan toimintaa kynttilä-ruusu -sektorilla. Ei ole oikein mun juttu, herra Hidas totesi ykskantaan. Rouva Impulsiivisen siivousnuttura alkoi tutista uhkaavasti, kunnes hän tajusi, ettei muuten ollutkaan.

Seurusteluaikoinakaan herra Hidas ei ollut harrastanut ruusuja eikä kynttilöitä. Romantiikkaa kylläkin. Hänellä oli tapana esimerkiksi solmia yliopiston aulassa rouvan (silloisen neidin) ja oman takkinsa hihat salaa solmuun. Luennolta palaava neiti Impulsiivinen oli hajota onnesta atomeiksi hihoja aukoessaan. Herra Hidas saattoi myös jättää neiti Impulsiivisen takin taskuun pikku lappusia. Joissakin oli pelkkä sydän, joissakin aavistuksen kryptinen rivi jostakin laulusta. Välillä pyörät nojailivat somasti toisiinsa yliopiston pyöräparkissa. Oikeastaan aika mukavaa romantiikkaa. Ehkä jopa ruusujakin romanttisempaa.

Ja kun rouva Impulsiivinen nyt oikein tarkkaan mietti, niin eikös vasta eilen ollut semmoinen tilanne, että herra Hidas oli parkkeerannut urheilutalon parkkipaikalla autonsa rouvan auton kanssa merkityksellisesti nokakkain. Rouva kun oli ajanut sinne jo tuntia aiemmin. Ja viime viikolla oli samassa paikassa autot vieretysten, mutta pyyhkijän sulka oli nostettu pystyyn. Kun romantiikkaa oikein tarkkaan oppii lukemaan, niin tuollaiset asiat pesevät kynttiläillalliset mennen tullen. Eikä sellaista arjen romantiikkaa opita siirappisista elokuvista. Semmoinen tulee suoraan sydämestä.

Kynttilä-ruusuromantiikassa on sitä paitsi riskinsä. Jos toinen ei olekaan yhtään romanttisella tuulella, illasta saattaa tulla kiusallinen tai jopa katastrofi. Pyyhkijänsulkaromantiikka taas on riskitöntä ja aina tilanteeseen sopivaa. Jos toinen ei olisikaan romantiikalle virittäytynyt, hän voisi kaikessa rauhassa ajatella, että ”kappas, pyyhkijänsulka” ja läsäyttää sen tuulilasiin. Jos taas romantiikka nappaa juuri silloin, voi pyyhkijänsulkaa alas asetellessaan luoda sille kaikki mahdolliset romanttiset merkitykset, mitä suinkin mielessään keksii.

Rouva Impulsiivisen oli pakko myöntää, että romantiikka oli paljon monimuotoisempaa kuin hän oli äkkipäissään ajatellut. Se ei ollutkaan parasta elokuvista tai muilta kopioituna. Se oli parasta, kun sitä ymmärsivät vain he kaksi.


Hahtuvapallero

Samastuin tänään voikukan hahtuvapalleroon. Seisoin laiturilla tuulessa ja tunsin, kuinka tuuli puhalsi päästäni kaikki ajatukset, kaiken voiman, kaikki aikomukset. Tunsin itseni tavattoman pieneksi ja paljaaksi.

Pienenä ja paljaana on toisaalta hyvä olla. Sellaisina tulemme maailmaan ja sellaisia siis olemme. Sellaisiakin. Pienenä puhaltelin voikukan siemeniä tuuleen ja ihastelin alta paljastuvaa baskeripäistä, hoikkaa blondia. Se toimi mökkielämässä ”köyhän tytön barbina”. Näin baskerin alla pienet kasvot, joille juttelin ja joiden kuvittelin vastaavan. Voikukkapellon reunassa oli tänään pakko puhaltaa parit pallerot. Nyt ei blondi vastannut, tuijotteli vain tukka silmillä mykkänä kaukaisuuteen. Vähän niin kuin tämä isompikin blondi. Mykkänä ja hämmentyneenä elämän edessä.

Kun on selvinnyt kolmen vuoden kiirastulesta, voisi kuvitella, että nyt olisi ilo irti. Arki olisi yhtä juhlaa ja joulua ja bahamasaarta. Mutta elämä onkin tyhjää. Kuka minä olinkaan ennen kuin minusta tuli lapseni omaishoitaja? Ja haluanko tai voinko edes olla enää se sama tyyppi? Toki olen kiitollinen ja onnellinen, mutta tyhjyys kumisee korvien välissä silti. Vähän kuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt talon maan tasalle ja nyt sitä yrittää kasata pitkin pihaa levinneistä palasista pystyyn. Kaikkia paloja ei enää löydy, jotkut ovat päreinä, eikä oikein tiedä, millaisia uusia paloja taloonsa haluaisi.

Onneksi minulla ei ole mihinkään kiire. Lapseni on hyvän matkaa paranemisen tiellä ja nyt voin keskittyä omaan hyvinvointiini. Välillä voin vaikka puhallella voikukan hahtuvapalleroita ja kysyä siltä baskeripäiseltä blondilta hyviä neuvoja. Baskeripäiset blondit ovat nimittäin viisaita. Ehkä käyn ostamassa baskerin.

Maata näkyvissä!

Kuluneet kolme vuotta ovat tuntuneet siltä kuin olisimme seilanneet pikkuisella soutuveneellä keskellä valtamerta ilman pienintäkään näköhavaintoa mantereesta. Soutuvuoroja on vaihdettu tasaiseen tahtiin ja voimat ovat huvenneet yhtä tasaisesti. Purtilomme on kokenut kovia: aurinko on hapertanut pintaa ja myrsky pieksänyt paloja irti. Mutta tiedättekö mitä! Nyt on maata näkyvissä: ehtaa mäntymetsää, rantahiekan tuoksua, lintujen laulua ja kallion kimallusta!

En meinaa uskaltaa kirjoittaa tätä ollenkaan. Tämä onni on niin tuore ja hauras, paljas kuin vastasyntynyt vauva. Ilo kuplii minussa aamusta iltaan, mutta joskus yöllä unohdan tämän uutukaisen onnemme ja alan unissani soutaa. Nyt on toisin päin kuin vasta äsken: silloin uneksin tavallisesta elämästä, jossa jalkapohjat tavoittivat maankamaran ja käsi kurkotti kuusen oksaa. Aamulla heräsin kiikkerään purteemme rannattomalla merellä.

Jossakin kohtaa uskallan kirjoittaa enemmän ja suoremmin, nyt tämä onni on kuin arka lintu, joka on laskeutunut kädelleni. Sitä lintua vaalin ja varovaisesti silitän ja ihmettelen, miten sellainen ihme on laskeutunut kädelleni. Tämän ei pitänyt edes olla mahdollista. Mutta lintu ei lähde, ei pakene, vaikka joskus ilo kuplii minusta ääneen ulos. Lintu katsoo minua silmiin kuin sanoakseen, että on tullut jäädäkseen. Tämä on minun paikkani, se sanoo. Olen riittävän kauan liihottanut karkuteillä, se sanoo. Ja tajuan, että tämä onnellisuus on tavallista vahvempaa lajia.

Haluaisin juoksennella ympäri kyliä huutaen KIITOSKIITOSKIITOS! Ja pääni sisällä kyllä huudankin. Kolmen vuoden via dolorosamme taitaa olla takana. Ihan kuin pystyisi hengittämään kunnolla ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. Kuin maailma olisi puhjennut kukkaan. Kuin linnut laulaisivat juuri meille. Kuin elämä olisi vasta alkanut.

Herra Hidas puhuu vähän, mutta liikaa asiaa

Rouva Impulsiivinen rakasti maapähkinävoita, tuoreita taateleita ja raakakakkuja, joiden leipomista hän rakasti erityisesti nyt, kun oli hankkinut kunnollisen blenderin. Kaikkien noiden tyrmäävän herkullisten välipalojen ja iltapalojen ja hiukopalojen terveellisyydestä rouva oli viiltävän tietoinen. Hän pystyi lonkalta luettelemaan taateleiden hyvää tekevät vaikutukset, vitamiinipitoisuudet ja hivenaineet. Maapähkinävoistakin hän tiesi, ettei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä pähkinöiden kanssa, koska maapähkinä oli palkokasvi. Raakakakuista rouva Impulsiivinen pystyi tekemään niin terveellisiä, että niitä olisi voinut tarjota lääkkeenä mihin vaivaan tahansa ja kaikki olisivat parantuneet tai ainakin tulleet onnellisiksi, koska kakut olivat maukkaita kuin synti. Mutta senkin rouva Impulsiivinen tiesi, että hänen oli jätettävä haikeat jäähyväiset noille kaikille kolmelle.

Eräänä iltana rouva nimittäin sovitti vaatteita tärkeisiin juhliin. Tietynlaisiin juhliin rouvalla oli lempivaatteensa, harmaa housupuku, joka istui päällä kuin valettu. Tuona iltana sen oli taas tarkoitus päästä toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin se oli housupukutehtaalla syntynyt. Vaan toisin kävi. Housupuvun ja rouvan väliin oli tullut maapähkinävoin, taatelien ja raakakakkujen muodostama kerros, joka ei suostunut väistymään vetoketjun tieltä. Rouva ei voinut uskoa silmiään: housupuku ei mahtunut päälle. Kuinka tässä näin pääsi käymään? Rouva pinkaisi vaa`alle toiveikkaana. Jospa housupuku olikin pesulassa vaihtunut? Missä pesulassa? Siinä, jonne rouva ei ollut housupukuaan koskaan vienyt. Vaaka nyt oli kuitenkin vaihtunut tai ainakin pahasti rikki. Se näytti jostain syystä numeroita, jollaisia rouva oli viimeksi nähnyt äitiysneuvolassa! Kesäfarkut olivat rouvan viimeinen toivo – niihin hän oli mahtunut aina. Mutta kesäfarkkujen saumat ja vetoketju kitisivät samaa valitusvirttä: liikaa maapähkinävoita, taateleita ja raakakakkuja!

Rouva Impulsiivinen riensi syyttämään herra Hidasta, koska jotakutahan tästä nyt piti päästä syyttämään. Miksi tämä ei ollut sanonut, että rouva oli lihonut? Herra Hidas katsoi rouvaa hyvin hitaasti. – Olisitko oikeasti halunnut kuulla minulta, että olet lihonut? Eikös semmoisen sanomista pidä välttää viimeiseen asti? Sitä paitsi minusta sinä olet oikein sopiva. – Sopiva? Kysypä kesäfarkuilta, olenko sopiva! Kysypä harmaalta housupuvulta, olenko sopiva! Ja nyt syön jääkaapista kaikki maapähkinävoit ja taatelit pois, enkä enää koskaan osta niitä. Enkä muuten leivo raakakakkujakaan. Ettäs tiedät! Herra Hidas ei sanonut, että eipä hän niitä kakkuja ollut syönyt tähänkään asti, ei ollut ehtinyt eikä toisaalta ollut edes kovin perso kakuille.

Herra Hidas meni laittamaan tulen takkaan, rouva katosi keittiöön, mutta palasi sieltä pian tuohtuneena, lusikka maapähkinävoipurkissa. – Miten on edes mahdollista lihoa, jos liikkuu yhtä paljon kuin minä? Kysyn vaan. Juoksen aamuisin yläkerran portaatkin ainakin seitsemän kertaa edestakaisin, koska aina unohtuu jotain. Puhumattakaan jumpista, kävelylenkeistä ja hyötyliikunnasta! – Ehkä sinä sitten vain syöt liikaa, lausahti herra Hidas tuleen tuijottaen. Rouva oli parkaisemaisillaan vastalauseen, mutta ei voinut, koska maapähkinävoilusikka oli juuri hänen suussaan. 

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 8.2.2016.

Voimaa lauseista

”Mahdoton on vain mahdollisuus, jota ei vielä ymmärrä”, luin tänään vitosluokkalaisilleni kirjasta Poika nimeltä Joulu. Tuo lause toistuu kirjassa pitkin matkaa, enkä voinut taas kerran olla ajattelematta, että luin kirjaa vähintään yhtä paljon itselleni kuin oppilaille. Mahdollisen reunoja on pitänyt venyttää omassa elämässä viime aikoina niin paljon, että tuo lause upposi tajuntaani ja tatuoitui aivojeni pintaan. Ajattelin, että taisin saada uuden, tärkeän voimalauseen.

Kuvistuntia sunnitellessani pohdin, mikä olisi nopea, helpohko, mutta silti järkevä työ tähän hiihtoloman alle. Työ, joka ei jäisi roikkumaan keskeneräisenä loman yli. Silloin muistin yhden oppilaani huokauksen viime viikolta: ”Miks me ei koskaan tehdä kirjanmerkkiä?” (Tehdään siis joka vuosi, mutta kyseiseltä oppilaalta ne vanhat olivat kadonneet ja kirjanmerkin virkaa toimitti käsipaperin palanen.) Kirjanmerkki siis! Pikaisen Pinterest-pyrähdyksen jälkeen syntyi lopulta idea voimalausekirjanmerkistä. Oppilaat koristelisivat pahvin ensin leikepaperilla ja liimaisivat siihen aikakausilehdistä leikkaamiaan voimalauseita. Tiedostin riskin. Kirjanmerkeissä saattaisi lukea ”neljä tuuttia kympillä” tai ”erosin liian myöhään”.

Kuvistunnilla yritin avata voimalausetta selkokielelle, jotta tuutti- ja erolauseet eliminoituisivat. ”Valitse lause, josta sulle tulee hyvä mieli, joka on sulle jotenkin tärkeä ja erityinen.” Enkä olisi voinut hämmästyä oppilaiden voimalauseista enempää. Ei yhtään tuutti- tai eroversiota. En edes ymmärrä, miten niistä luokan loppuun riivityistä lehdistä pystyi löytämään jotakin niin puhuttelevaa ja kaunista. Ihan kuin joku olisi asetellut sinne kokonaan uusia tekstejä tätä tuntia varten. Yhdessä kirjanmerkissä luki: ”Olemme erilaisilla vahvuuksilla ja herkkyyksillä varustettuja.” Toisessa: ”Minusta on vaikka mihin”. Ja: ”Onni kannattaa nähdä tavoitteena.” ”Pystyn, mihin vain haluan.” ”Ylämäessä tönin sua eteenpäin.” jne. Kun vielä tuntee oppilaansa ja tietää, miten kohdalleen nuo voimalauseet osuivat, oli pakko vähän pyyhkäistä silmäkulmaa.

Tuon kuvistunnin piti olla sellainen välipala, väsyneen opettajan puolihuolimaton lomanalusraapaisu, mutta siitä tulikin helmi. Opettajan työ on juuri tämmöistä: arvaamatonta ja yllätyksellistä. Kun itseä suorastaan hävettää sunnittelun puolivillaisuus, oppilaat hihkuvatkin yhtäkkiä liekeissä, että paras tunti ikinä. Joskus harras suunnittelu toki palkitaan, muttei aina. Siinä kun on vaarana ihastua omiin ideoihinsa niin paljon, että unohtuu se tärkein – eli oppilas. Viime aikoina olen kyllä päässyt töissä ihmeellisen helpolla (uskaltaako tätä edes sanoa….). Oppilaat ovat olleet kullanmuruja, ja käyttökelpoisia ideoita on putoillut päähän sopivasti. Joku taitaa töniä minuakin ylämäessä eteenpäin.

Kun elämä sattuu

Mietin tänään, pitäisikö blogini esittelysivun teksti muuttaa. ”Elämä on kaikkine vesiesteineen ja kompastuskivineen aika mahtava seikkailu.” Kuulostaa liikaa hattaraa syöneen kymmenvuotiaan kirjoittamalta. Ehkä tekstin laatineelle onnelliselle hattaratytölle ei ollut vielä osunut vastaan muuta kuin vesiesteitä ja kompastuskiviä. Viime aikoina ei ole nimittäin tuntunut yhtään seikkailulta saati mahtavalta. Elämä on tuntunut helvetiltä. Kärsimykseltä, jota en osannut edes pelätä, koska en tiennyt, että tällaista on.

Ja sitten ajattelin, ettei sellaista saa kirjoittaa. Koska minun tehtävänihän on ilahduttaa ja kannatella. Piristää ja keventää tunnelmaa. Paitsi ettei ole. Kenenkään tehtävä ei ole sellainen. Joku voi tehdä sitä enemmän kuin joku toinen, mutta ihmisen tehtävä on olla ihminen. Ja ihmisyyteen kuuluu niin paljon muutakin kuin harmittavia vesiesteitä. Siihen voi kuulua putoamista rotkoon, jonka jälkeen et enää ole entiselläsi. Tai uiskentelua kiehuvassa vedessä, josta ei pääse pois. Tai roikkumista löysässä hirressä, joka kalvaa nahkaa niskastasi etkä tiedä, kuinka monta päivää enää kestät.

En keksi tilanteestamme kuin yhden hyvän asian: omavoimaisuuden harhasta luopuminen. Minä en voi tälle mitään. Minä en pysty. Minä en jaksa. Minä en kykene. Olen aina ollut vimmainen suorittaja. Olen suorittanut kaikkea mahdollista: liikuntaa, meditoimista, äitiyttä – jopa hengittämistä! Olen tuntenut pakottavaa tarvetta onnistua kaikessa, mihin ryhdyn (ei sillä, että olisin onnistunut). Yhtäkkiä en osaakaan tehdä mitään. En pysty parantamaan lastani enkä edes lievittämään hänen tuskaansa. Yhtäkkiä on todettava, etteivät mitkään maailman suoritukset riitä eivätkä auta.

Putoan voimattomuuteen. Putoan tuntemattomaan. Aivan heiveröisesti jaksan toivoa, että joku ottaisi kiinni. Kannattelisi meitä sittenkin.


Ihmiset uskovat, että

Jumalaankin on kiivettävä

joko opin voimin

tai toisen nostamana.

Vain joskus, syvimmän epätoivon

tai kirkastuksen hetkellä,

he saattavat hellittää otteensa

ja kokea

miten Jumalaan pudotaan.

– Yrjö Kallinen 1966 –

Jälkijouluilua

Olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen tosiasian, että olen jälkijouluilija. Kaikki muut tuntuvat fiilistelevän joulua täydellä höyryllä viimeistään joulukuun ensimmäisenä. Piparit on leivottu itsenäisyyspäivänä ja kuusi koristeltu joulukuun puolivälissä. Jouluvaloja ja somia joulukoristeita pompsahtelee lisää kuin tyhjästä pitkin joulukuuta. Ja ihaniahan ne ovat. En vain mitenkään pääse siihen kyytiin ennen jouluaattoa.

Aatonaattona koristelen kotia puoliväkisin, koska onhan nyt hyvänen aika melkein joulu! Leivon ja soitan joulumusiikkia ja yritän päästä fiilikseen. Ja pääsenkin. Mutta vasta jouluaattona. Silloin puen ylleni ikiaikaisen jouluasuni, johon olen pukeutunut niin kauan kuin muistan (eli noin kolmekymmentä vuotta) ja ihme tapahtuu: joulu saapuu kotiimme. Koristelen kuusen (elleivät lapset ole paikalla sitä tekemässä) ja laitan riisipuuron hautumaan. Ihmettelen ääneen, missä joulufiilis taas kerran piileksi näin kauan. Mikä kesti? Mutta pääasia, että se asettui taloksi. Eikä meinaa lähteä muuten millään. Jotkut heivaavat kuusen tapanipäivän jälkeen pihalle, kun minä alan vasta päästä tunnelmaan.

Voi olla, että jälkijouluiluuni vaikuttaa se, että koulussa rakennetaan joulua koko joulukuu. Kotona on sellainen olo, että johan tässä on koristeltu ja askarreltu, vaikka se kaikki onkin tapahtunut vain töissä. Tai sitten syynä on se, että pikkulapsiaikaan joulua tehtiin pieteetillä myös kotona – enkä muuten osannut säästää itseäni yhtään. Jouluaattona sohvalla makasi liian usein näköiseni raato migreenin kaatamana. Mutta koti oli jouluinen ja tarjoilut priimaa. Nyt valitsisin toisin: pysyisin pystyssä ja laistaisin leipomuksista ja ruokaövereistä. Valitettavasti ihminen vain viisastuu harmittavan hitaasti – ja aika usein vasta kantapään kautta.

Tässä kohtaa elämää on pakko todeta, että joulu on parasta juhlittuna. Eli paras joulu alkaa siitä, kun kaikki koreografiat ja deadlinet on maalissa. Siksi joulupäivä onkin päivistä parhain. Koti on siivottu ja koristeltu, kuusi tuikkii kaunista valoaan, jääkaappi on täynnä ruokaa, kaapit pullistelevat suklaasta ja muista herkuista eikä ole yh-tään mi-tään pakollista tekemistä. Siihen jouluun minä takerrun. Ja roikun kiinni kuusessa vielä loppiaisena, kun mies yrittää raahata karissutta rankaa takapihalle. Oispa joulu ainainen.

Elämää siirtolohkareen kanssa

Blogissa on ollut hiljaista, koska ei ole mitään sanottavaa. Haluaisin kirjoittaa kepeistä asioista, pohtia elämän ihanuutta ja kauneutta, hämmästellä kommelluksia, joita elämä eteeni asettelee. Mutta nyt ei ole sattunut kommelluksia eikä elämä ole ihanaa. Elämä on selviytymistä jotenkuten hetkestä toiseen, päivästä toiseen.

Miten valtava ikävä voikaan olla kepeyttä. Sellaista leijuvaa tunnetta, kun kaikki on hetken hyvin. Maailma on kaunis ja elämä hellii. Antaisin kaiken omaisuuteni, jos saisin kepeyden takaisin edes hetkeksi, koska se tarkoittaisi, että lapseni olisi terve ja voisin taas hengittää kevyesti.

Nykytilanteesta on siksikin vaikea kirjoittaa, että kyse ei ole minusta, vaan aikuisesta lapsestani. Enimmäkseen haluaisin katsoa toisaalle ja esittää normaalia, vaikka elämämme on kaiken normaalin vastakohta. Tilanteesta kirjoittaminen kuulostaa sitä paitsi helposti uhriutumiselta ja säälin kerjuulta, mikä ei ole tavoitteeni. Tavoitteeni on kertoa rehellisesti elämästäni ja herätellä ihmisiä huomaamaan, miten kallisarvoista on tavallinen arki. Miten yhtäkkiä kaikki voi olla toisin. Miten vaikeaa on kestää, ettei oman lapsen elämässä ole yhtään ilon ja onnen hetkiä, eikä kukaan osaa sanoa, onko koskaan enää toisin. Tuon viimeisen ajatuksen pelottavuudelta (ja mahdottomuudelta) suojaan itseäni hokemalla mantraa ”kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja aivan kaikki kääntyy vielä hyväksi”.

Jaksaakseni yritän tarrata kiinni kaikkeen mahdolliseen iloon, mitä elämä tarjoilee: lapsenlapsiin, koiraani, luontoon, työhöni, suoratoistosarjoihin, jumppaan…..Mutta huomaan, ettei ilo enää jaksa tarttua minuun. Se käväisee ilahduttamassa hetken, muttei uppoa sieluun asti, koska olen niljakkaan, harmaan huolen peitossa. Sydämeni paikalle on asettunut siirtolohkare, joka on niin suuri ja painava, ettei se oikein edes mahdu rintakehäni sisälle. Se ei pompahtele tasaisesti eikä sykähtele iloisesti. Se painaa ja sattuu ja vaikeuttaa hengittämistä. Ja silti tiedän, että oloni on kevyttä hypähtelyä tyttäreni olotilaan verrattuna. Hän on se, joka ei pääse sängystään ylös. Hän on se, joka ei pysty puhumaan, lukemaan, kuuntelemaan musiikkia tai katselemaan kepeitä sarjoja. Hän on se, jonka päässä on joka päivä infernaalisen krapulan ja migreenin yhdistelmä, johon mikään lääke ei auta. Hän on se, joka on tahtomattaan aivan yksin. Hän on se, joka pelkää herätä uuteen, tuskaisaan päivään.

Krooniseen väsymysoireyhtymään ei ole lääketieteellistä parannuskeinoa (ainakaan vielä). Olemme kokeilleet kaiken, mitä lääkärit ovat ehdottaneet ja kaiken, mitä googlettamalla voi löytää. Tällä hetkellä kokeilussa on vegaaninen, elävä ravinto ja vihermehut. Ruokavalio on työläs ja siitä tulee keittiöön aina järjetön sotku. Jollakin tasolla silti nautin siitä. On todella tyydyttävää raivata räjähtänyt keittiö siistiksi, koska siihen pystyn. En osaa parantaa lastani, mutta osaan tehdä hänelle terveellistä ruokaa. En osaa parantaa lastani, mutta osaan raivata keittiön. Koen tekeväni edes jotakin lapseni hyväksi.

Jos rukoileminen yhtään nappaa, lisää tänään iltarukoukseesi (tai mihin tahansa rukoukseen) rakas tyttäreni. Ihme olisi enemmän kuin tervetullut.

Auran viimeinen joutsen

Ihailin eilen muuttomatkalle lekuttelevia laulujoutsenia. Aura oli komea, ja niillä tuntui olevan paljon asiaa keskenään. Mietin, miten ne jaksavatkin lentää niin kauas ja vielä keskustella kovalla äänellä pitkin matkaa. Pian ”selvisi” keskustelun ydin: Yksi joutsenista teki yhtäkkiä näyttävän u-käännöksen, erkani aurasta ja lähti kovaa toitottaen takaisin lähtöpistettä kohti. Varmaan hakemaan unohtunutta sulkavahaa/ eväspussukkaa/ joutsenpassia tai mitä nyt joutsenelta voi muuttomatkalle lähtiessä unohtua. Toiset töräyttelivät suureen ääneen jotakin, joka kuulosti ihan moittimiselta. ”Ei ole totta, taas se unohti vahan/passin/jotain!” ”Lentäköön yksin sitten, mokoma hösö ja huithapeli!”

Joutsenia tarkkaillessani tunsin suurta sympatiaa sitä hösöä kohtaan. Niin tiedän tunteen, kun pitäisi mennä, mutta tärkein puuttuu. Ja sen, kun muilla on homma hanskassa ja siivet suorassa, mutta minä porhallan hiki otsalla ja höyhenet pöllyten vielä toiseen suuntaan. Kesken sympatiahuurujeni havahduin siihen, että hösöjoutsen lensi tuhatta ja sataa pääni yläpuolella virtaviivaisen ja määrätietoisen näköisenä ja yritti kuroa näköpiiristä kadonnutta auraa kiinni. (Ihan kuin minä: aina kuromassa jotain ”auraa” kiinni…) Tunsin vastustamatonta halua huutaa sille kannustushuutoja: – Hyvä, hyvä! Ehdit kyllä! Vielä sinä ne kiinni saat! Ja toivoin sydämeni pohjasta, että niin kävisi.

Missä on myötätunto, kun itse sekoilen ja sählään? Missä sympatia ja kannustushuudot? Jostakin pimeästä paikasta myötätunnon sijaan paikalle kiiruhtaa liejuinen häpeä, joka alkaa läiskiä epäonnistunutta molemmille poskille. Senkin luuseri. Mokoma häslä. Toivoton tohelo. Silloin kannattaisi kaivaa mielen sopukoista esiin se joutsen. Se epäonnistunut häsäjoutsen ja sympatia. Jospa olisinkin kuin tuo joutsen. Jäikö se läiskimään itseään poskille ja kierimään häpeässä? Eipä jäänyt. Se kiiruhti takaisin virtaviivaisesti ja määrätietoisesti. Virhe oli ollutta ja mennyttä, nyt elettiin tätä hetkeä. Ja tässä hetkessä oli kaikki taas mahdollista. Kaveritkin vielä tavoitettavissa.

Pohjolan voimaeläimet-kirjassa kerrotaan joutsenen olleen muinaissuomalainen toteemieläin. Eräät suomensukuisten kansat uskoivat polveutuneensa joutsenesta ja palvoivat sitä siksi. Etenkin näkemäni u-käännöksen jälkeen tuo on helppo uskoa. Pohjolan voimaeläin -korteissa laulujoutsenen voimana on ainutkertaisuus. Joutsenen u-käännös oli ainutkertainen. Kohtaamisemme oli ainutkertainen. Jokainen hetki on ainutkertainen lahja, vaikkei se menisikään toiveidemme mukaan. Minäkin olen ainutkertainen. Ja sinä. Jokainen u-käännöksemme ja mokamme on ainutkertainen. Kuin polullemme osunut kivi, johon kompastuu, mutta joka lähemmin tarkasteltuna onkin tavattoman kaunis ja ainutlaatuinen.

Kuva on Maaretta Tukiaisen ja Markus Freyn Pohjolan Voimaeläimet -korteista.