Täsmäostosten viidakossa

Piti ostaa lenkkarit. Kuulostaa melko selkeältä hommalta: menen kauppaan, sovitan, maksan, tulen kotiin. Vaan eipä mene asiat niin kuin entisinä hyvinä aikoina, koska maailmasta on tullut monimutkainen, täsmäostosten viidakko. Seuraava kuvaus ei ole aivan autenttinen, mutta jokseenkin pökertynyt olo jäi.

Menin urheilukauppaan, koska sieltä ajattelin saavani lenkkareiden lisäksi myös hyvää palvelua. Sanoin tarvitsevani lenkkarit. Myyjä kysyi, että mihin tarkoitukseen. Teki mieli sanoa, ettei ainakaan pöytäkoristeeksi tai unikaveriksi, mutta myyjä täsmensi, että asfalttijuoksuun vai polkujuoksuun vai maratonille vai kävelyyn vai porrasjuoksuun vai suunnistukseen vai parkouriin vai geokätköilyyn. En tiennyt, että niin monenlaisia lenkkareita edes oli olemassa. Selitin, että semmoiseen tavalliseen käyttöön. Koiran lenkittämiseen, metsäkävelyyn ja satunnaiseen juoksenteluunkin. Myyjä katsoi minua hiukan pettyneenä. No tässä olisi tämmöiset koirantalutuslenkkarit. Niissä on heijastimia yltympäriinsä, kaikkea mahdollista hylkivä pintamateriaali ja pohjassa koirankakkatutka. Ettei taluttaja astu siihen itseensä siis. No mutta hienoa….Mutta sitten metsäkävelyyn tarvitset toisenlaiset lenkkarit.

Metsäkävelyyn pitää olla epätasaiseen maastoon mukautuva pohja. Ja tietty vedenpitävä päälikangas ja mustikkaa hylkivä pinta, koska mustikka ei lähde missään pesussa pois. Metsälenkkareihin on upotettu myös GPS-paikannin, koska nykyiset metsäkävelijät eksyvät tämän tästä. Ei tarvitse sitten lämpökameroiden kanssa haeskella hortoilijaa.

Jaa, mutta sanoitko, että juoksentelet myös. Siihen tarvitset kyllä eri lenkkarit. Näissä saa äkkiä penikkataudin ja faskiitin, joten vaimennetumpaa laatua juoksuun. Juoksulenkkareissa on myös sisäänrakennettu askelmittari, koska juoksijat ovat yleensä aika suorituskeskeistä porukkaa ja haluavat tietää, että paljonko sitä on juostu ja kuinka monta askelta. Juoksulenkkareissa on myös hälytin, joka piippaa, jos edessä on este, että osaavat hitaammat maleksijat väistää. Niin ja sitten näissä on semmoinen pieni piikki, että jos juoksija hidastelee, niin alkaa kantapäähän tökkiä.

Näillä sä mun mielestä pääset alkuun. Nää kolme paria tekee 600 euroa, koska nuo metsälenkkarit on tarjouksessa. Ei ole mustikan poiminnan sesonki nääs, heh. Että oikeastaan sä säästät satasen, kun otat koko setin kerralla. Ja jos jää kaivelemaan, niin täällä on sitten vielä nää geokätköilykengät. Meinaan, kun kerroit, että koiraa saa välillä etsiä ympäri kyliä. Niin nää vois soveltua siihen. 

Juu, kiitos. Ja näkemiin. Taidan miettiä vielä yön yli. Yöllä näin unta tavallisista lenkkareista, joilla pystyi tekemään aivan kaikkea. Tavallinen alkaa olla jokseenkin ihmeellistä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 28.10.2019.

Elämisen vimma

Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän liikutun keväästä. Jokainen vihertävän pullea silmu saa kyyneleen kohoamaan silmäkulmaan ja ihmetyksen läikähtämään puseron alla. Miten täynnä kihisevää elämää voikaan olla äskettäinen risupahanen! Leskenlehtien arkinen loisto on jotenkin hellyttävää: siinä ne paistattelevat huomion keskipisteinä, kevään kukkajulkkikset! Täysin tietämättöminä (ja piittaamattomina) siitä, että keskellä heinäkuuta kukaan ei huomaisi kukkivaa leskenlehteä, jos sellainen sattuisi vielä kukkaan poksahtamaan.

Entäs muuttolinnut sitten! Kurjet, joutsenet ja töyhtöhyypät, västäräkit, peipposet ja mustarastaat! Juttelen nykyään niille kaikille, enkä enää edes välitä, ihmetteleekö joku ohikulkija. Mulla on, katsos, tässä juttu kesken peipposen kanssa.

Eniten ihmettelen sitä, mihin katosi kevätkooma. Mihin katosi menninkäinen, joka piiloutui keväältä vällyjen alle ja kammosi kaikkea kevään leiskuntaa? Kuinka ihminen voi yhtäkkiä muuttua niin paljon, että inhokkivuodenajasta tulee suosikki? Toisaalta tätähän minä olen aina toivonut: että voisi nauttia keväästä, kuulua kevätkeijuihin eikä menninkäisiin, herätä eloon yhdessä luonnon kanssa eikä tuupertua liiasta valosta ja elämisen vimmasta.

Elämisen vimma on ehkä parasta keväässä. Kaikki oksat ja maan alta puskevat kummallisen näköiset möykyt puhkuvat sellaista villiä alkuvoimaa, että alkaa taas uskoa ihmeisiin. Että elämä osaa korjata itse itsensä. Mustasta maasta puskee yhtäkkiä punaisia nuppuja. Saven keskeltä nousee jotakin vihreää. Ehkä meilläkin, tänä keväänä, alkaa vihdoin uusiutuminen. Ehkä elämisen vimma voittaa.

Hyvää tekeviä asioita

Kaikki ovat varmaan nähneet tai jopa saaneet lahjaksi selviytymispakkauksia. Sellaisia hassunhauskoja, siirtymävaiheeseen liittyviä ja usein jopa hyödyllisiä paketteja.  On selviytymispakkaus avioon astuvalle, vanhemmaksi tulevalle, keski-ikäistyvälle, eläköityvälle ja mitä kaikkea. Mutta tosielämän selviytymispakkauksia ei ole. Kun elämässä on vakava selviytymiskriisi, pakkauksia ei satele. Eikä sellaista kukaan toinen osaisi sinulle rakentaakaan. Isossa kriisissä jokaisen on rakennettava selviytymispakkauksensa ihan itse. Listaan oheen muutamia vinkkejä omista selviytymiskeinoistani tilanteissa, joissa huoli ja murhe uhkaavat musertaa mielen.

    1)   Työ. Opettajan työ on kaikessa hektisyydessään siunaus. Töissä ei ole aikaa omille murheille, huomio on pidettävä oppilaissa ja opetettavassa asiassa. Koko päivä menee puuhakkaassa kuplassa.

    2)   Koreografinen jumppa tai tanssitunti, missä et voi hetkeksikään päästää ajatuksiasi askelkuvioista.  

    3)   Äänikirjat. Ne vievät muille maille ja toisiin nahkoihin, tuntemattomien murheiden ja ilojen äärelle – ja niihin on pakko keskittyä, jos mielii pysyä kärryillä. Itse en pysty kuuntelemaan äänikirjoja paikallani keskittyen, mutta lenkillä, tiskatessa tai siivotessa ne ovat passelia seuraa. 

    4)   Leipominen. Leipominen vie minut aina sellaiseen tunnelmaan, jossa kaikki on hyvin. Johtuu varmaan siitä, että yleensä olen leiponut siksi, että jotakin kivaa on tapahtumassa: synttärit, kihlajaiset, valmistujaiset jne. Kakkujen koristelu on lempipuuhaani, jossa pääsen ainakin hetkeksi hyvää tekevään flow-tilaan. 

    5)   Suoratoistopalvelut. Jos huoli alkaa kuristaa liian kovaa, voi aloittaa vielä yhden jakson. Tai kokonaan uuden sarjan. 

    6)   Lapsenlapset. Ihanat positiivista energiaa uhkuvat pikkuihmiset, joiden kanssa elämä on koko ajan ihmeellistä ja focus hauskanpidossa. ”Mummi, minä olen niin innollinen”, henkäisi kolmevuotias äskettäin. (Innostunut ja onnellinen on tietenkin innollinen, jos ette vielä tienneet sitä.)

    7)   Koira. Koira pyrkii koko ajan palauttamaan itsensä ja ihmisensä rentoon ”kaikki on hyvin” -tilaan. Kyytiin pääsee mallioppimalla, pysähtymällä rapsuttamaan ja silittelemään tuota viisasta eläintä. 

Hyvää tekeviä asioita siis on. Huoli on läsnä, mutta myös vahva usko selviytymiseen. Vielä tulee parempia päiviä, huolettomia aikoja, keijunkepeitä kuukausia. This too shall pass.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 24.2.2019.

Kuka oikeasti olitkaan?

Ihmisen elämä on jännä paradoksi. Ensin sitä syntyy ainutlaatuisena, aitona itsenään tänne maailmaan ja on aivan täynnä rakkautta. Sitten jo aika pienestä pitäen sitä alkaa piilottaa itsestään piirteitä, joita arvelee muiden pitävän epäsopivina tai kummallisina. Siihen päälle tulee vielä kaikenmaailman roolit, jotka kokee tarpeellisiksi ja käteviksi eri tilanteissa, roppakaupalla elämän potkimia kolhuja ja paksu panssari niiden piilottamiseksi, ja sen varmistamiseksi, ettei enää sattuisi niin kovaa.

Sitten sitä onkin valmis elämään aikuista elämää. Ei enää niin kauhean täynnä rakkautta, koska rakkaus on mennyt piiloon jonnekin lapaluiden alle tai kainalokuoppaan sitä kaikkea feikkaamista ja roolipeliä. Rakkaus kun elää ja voi hyvin vain rehellisyydessä ja autenttisuudessa. Aikuinen ihminen miettii, että mikä tässä nyt mättää, kun on kovalla työllä hommattu ammatit ja roolit ja semmoinen kuori, ettei juuri mikään enää satuta. Ja silti on koko ajan paha olla.

Henkinen kasvu alkaa, kun uskaltaa ruveta purkamaan noita suojamuureja ja suostuu katsomaan, kuka olikaan se viisas lapsi, joka tiesi enemmän kuin ymmärsi. Kuka minä oikeasti olinkaan? Mitä kohti minun pitikään kulkea? Mistä kaikesta minun pitikään ravistella itseni irti? Kaikkia rooleja ja suojamuureja ei tietenkään tarvitse hyvästellä lopullisesti. On tilanteita, joissa niitä tarvitaan ja niiden taakse suojautuminen on pelkästään fiksua. Mutta koko elämää ei kannata niiden takana piileksiä. Jää nimittäin eräs tärkeä tyyppi kohtaamatta. Sinä. Se oikea ja alkuperäinen.

Suojamuurien purkaminen ei ole mitään hauskaa rymistelyä. Se on hidasta ja häpeän täyteistä aikaa. Voinko oikeasti olla näin näkyvä? Tämmöisenä? Mitä muutkin tästä ajattelevat? Nyt ne varmaan luulevat, että yritän… jotain. Onneksi ne muurit eivät luhistu yhdessä yössä. Se voisi olla tuhoisaa. Niitä puretaan pala kerrallaan, joskus voi rysähtää kokonainen seinä, joskus irtoaa vain pikkuhippunen. Jossakin kohtaa purkutyötä valo alkaa paistaa suoraan ytimeesi. Silloin tajuat olevasi oikealla tiellä, jolta ei ole enää paluuta.

Inspiraation tähän pohdintaan sain omasta, vanhasta päiväkirjastani, johon olen 11-vuotiaana rustannut oheisen, liikuttavan osuvan runon:

Kuvaksi valitsin sellaisen, jota en alun perin edes halunnut mukaani lapsuuden kodistani, koska näytin siinä nyhveröltä ja säikähtäneeltä. Nyt katson kuvaa eri silmin. Mielestäni olen kuvassa aivan paljaana ja aitona, ilman suojauksia. Pohjattoman kiinnostava matka mielen amatööriarkeologina jatkuu. Tulee ihan mieleen suunnistuskisat, joissa joskus nuorena toikkaroin eksyksissä, ja joissa lähtö ja maali olivat samalla viivalla. Paitsi että tämä matka on tuhat kertaa kiinnostavampi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 22.4.2018.

Kuinka tulla vastustamattomaksi?

Olen pohtinut vastustamisen teemaa viime aikoina kovasti. Vastustaminen tarkoittaa, että taistelee asioiden tilaa vastaan eikä haluaisi niiden olevan niin kuin ne ovat. Tämä on varmaan jokaiselle jossakin määrin tuttua. Itse olin (ainakin ennen koronaa) juuri se tyyppi, joka vastusti kaikkia vastoinkäymisiä. Kun tuli flunssan ensioireet, en suinkaan hyväksynyt sitä tärkeäksi viestiksi keholtani, vaan aloin vastustaa sitä. Sinkkiä, c-vitamiinia, kuumaa juomaa ja ties mitä poppakonsteja. Enkä varsinkaan jäänyt lepäämään kotiin. Flunssa ei siitä lyhentynyt, päinvastoin. Saatoin roikkua kolme viikkoa puolikuntoisena töissä, kun ensi oireista lepäämään heittäytyneenä olisin todennäköisesti tervehtynyt muutamassa päivässä.

Vastustamisen ajatuksen heitti ensimmäisenä ilmoille tyttäreni, joka oli väsynyt taistelemaan sairautta vastaan. Sairautta, johon ei tunneta hoitokeinoja eikä ennustetta ole. Antautuminen ja asian hyväksyminen olikin vielä kokeilematta. Erikoista on se, että samaan aikaan, kun tyttäreni sai oivalluksen vastustamisen lopettamisesta, minä istuin kampaajan tuolissa lukemassa naistenlehdestä arvostelua Kati Reijosen kirjasta nimeltä Vastustamaton. Tietenkin se käsitteli juuri tuota samaa antautumista. Ja tietenkin se löytyi vain äänikirjana ja vain siitä sovelluksesta, joka minulla oli puhelimessani.

Seuraavan kerran tyttäreni kanssa keskustellessani, hän ilmoitti lopettavansa toivomisen. Ensin se kuulosti kauhean synkältä, sitten ymmärsin. Kun kokeilee 28 eri hoitomuotoa ja joka kerta toivoo epätoivoisesti parantuvansa ja sitten lopulta kuitenkin pettyy, ei halua enää hypätä siihen vuoristorataan. Toivon tie oli tarkasteltu. Lähdin kotiin hiukan hämmentyneessä tilassa ja ihmeissäni. Kuinka selviäisin ilman toivoa? Ja tarvitseeko minun?

Tietenkin seuraavan kerran äänikirjaa kuunnellessani siinä puhuttin juuri tästä. Toivosta luopumisesta. Koska toivo on pohjimmiltaan vastustamista. Koko ajan toivoo, että asiat olisivat toisin, ja kun ne eivät ole, pettyy ja vaipuu epätoivoon. Mutta kun lakkaa toivomasta, tulee tilaa läsnäololle ja säästyy voimia jatkuvalta taistelulta (vrt. flunssa). Vastustamaton- kirjassa oli mielenkiintoinen lause: ”Toivo ei ole sijoittamista tulevaisuuteen vaan uteliaisuuteen.” Jos toivossa haluaa kuitenkin pysyä, kannattaa muuttaa se uteliaaksi ihmettelyksi. Mitenkähän tästä oikein selvitään? Mitä vielä tapahtuukaan? Mitä hyvää on vielä luvassa?

Tiibetinbuddhalaisuudessa on käsite ”ye tag che”. Se tarkoitttaa täydellistä toivon puutetta, pohjalle putoamista. Toisin kuin monet muut, tiibetiläiset pitävät tätä hyvänä asiana, ”alun alkuna”. Toivosta luopumisesta seuraa nimittäin rentoutuminen, ja elämä pääsee virtaamaan vapaasti. Ehkä olet itsekin huomannut, että raskaasta ja pitkällisestä yrittämisestä luopumisesta seuraa helpotus: kun annamme periksi ja lakkaamme yrittämästä, asiat alkavat ihmeellisesti järjestyä. Toivossa pinnistelyä ei kukaan jaksa loputtomasti. Toisaalta elämässä on myös tilanteita, joissa toivoa ei ole ollut edes näköpiirissä aikapäiviin. Silloinkin antautuminen on paras ja voimaannuttavin vaihtoehto. Kaikki vastustaminen vie nimittäin ihan valtavasti energiaa.

Kuulostaa varmaan naurettavan helpolta suunnitelmalta: lopettaa yrittäminen. Tuonhan nyt osaisi kastematokin. Mutta taitaa olla kamelin helpompi mennä neulansilmän läpi kuin suorittajan lopettaa suorittaminen. Ja juuri siksi se onkin niin tärkeää. Olen elämäni kovimmassa koulussa ja vaikeimman läksyn äärellä: opettelen olemaan vastustamatta ja päästämään irti. Opettelen luottamaan.

Kuva on Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen korteista.

Valkoisen kohinan kaipuu

Sain lääkäriltä urheilukiellon. Nilkkaa ei saa rasittaa minkäänlaisella hikiliikunnalla kuukauteen. Pikku juttu sinänsä, kun vaiva sentään ilmeisesti paranee levolla. Pikku juttu kenelle tahansa – paitsi kaltaiselleni. Kuinka vaikeaa onkaan kävellä hiljakseen tai suostua lukemaan kirjaa, kun hanget kimmeltävät ja koko muu maailma näyttää sivakoivan houkuttelevina hohtavilla laduilla. 

Satun nimittäin rakastamaan hiihtämistä. Hiihtäessäni pääsen sellaiseen tilaan, mihin en pääse mitenkään muuten. Aluksi tietenkin tulee vaihe, jossa hiihtäminen on kamalaa. Suksi ei kulje, henki ei kulje, ajatus ei kulje. Sitten tulee vaihe, jossa päässä singahtelee ideoita, ongelmiin poksahtelee ratkaisuja ja sukset vievät minua kuin itsestään. Jokaisesta potkusta ehtii nauttia. Kolmantena tulee vaihe, jossa alan kuulla ja nähdä valkoista kohinaa – ja ei, se ei ole se vaihe, jossa maataan mahallaan kasvot hangessa, eikä sekään, jossa valkotakkiset häärivät ympärillä. Se on vaihe, jossa unohtaa hiihtävänsä, ajatukset lakkaavat häiritsemästä ja kokee melkein leijuvansa. Kuvittelen, että jotkut konkarit saattavat kokea meditoidessaan jotakin samantapaista. Mutta minä en pääse meditoimalla lähellekään valkoista kohinaa. Sinne pääsen vain hiihtämällä.

Nyt hiihtäminen on kuitenkin siis kiellettyjen listalla kipeän nilkan takia. Ja voi että kaipaan valkoista kohinaa! Hiihtäminen oli kiellettyjen listalla myös koko viime talven, silloin kipeän olkapään takia. Ja silloinkin kaipasin aivan vimmatusti valkoista kohinaa.  Aivan pakostikin tulee mieleen, että joku yrittää nyt kertoa minulle jotakin. Esimerkiksi sellaista, että meditoi, nainen. Pysähdy. Rauhoitu. Opettele olemaan. 

Liikuntakiellon aikana en tietenkään ole osannut olla. Olen leiponut kuin viimeistä päivää, laittanut ruokia, joiden valmistaminen kestää viisi tuntia, järjestänyt kodin paperit – ja yrittänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittaminen takkuaa pahasti, kun en pääse hikoilemaan ja ravistelemaan aivojeni pinnalta karstoja pois. Mielen kaaos kaipaisi kunnollista ravistelua, lihasten väsyttämistä ja valkoista kohinaa. Ideoita ei putkahtele, inspiraatio loistaa poissaolollaan, vaikka tekisi mieli kirjoittaa. Päässäni on kyllä paljon sanoja, mutta kun yritän järjestää niitä riviin, ne singahtelevat karkuun kuin kärpäset. Surinaa riittää, mutta ajatuksista en saa kiinni.

Ehkä ne kärpäset voisi rauhoittaa myös meditoimalla. Hengittelemällä. Maalaamalla. Ehkä nyt on aika katsoa (suksi-) boksin ulkopuolelle. Löytää jotakin uutta sen sijaan, että jäisi tuijottamaan naama nurinpäin sitä, mitä ei voi tehdä. Ne kärpäsetkin voisi ajatella perhosiksi. Että ilohan se lepattaa siellä pään sisällä ja pyrkii ulos. Ilo siitä, että aurinko paistaa. Että olen elossa. Että näin helläkätisesti elämä opettaa. Että kaikki on hyvin. 

Kuvassa olen hiihtourani (ja elämäni) alkutaipaleella, ehkä 4-vuotias.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.2.2019.

Tähtipölyä kassajonossa

Joskus joku maailman arkisin asia näyttäytyy yhtäkkiä sellaisessa valossa, että kyynel pyrkii silmäkulmaan ja pala nousee kurkkuun. Arkisen asian ympärillä alkaa leijua tähtipölyä kuin Samuli Edelmanin laulussa. Juuri niin kävi tänään kaupan kassajonossa. Ei, en ollut pelastava sankari, joka maksaa lompakon unohtaneen ostokset. En ollut avulias lähimmäinen, joka pakkaa vanhuksen kantamukset kestokassiin. Olin pientä ihmettä todistava keski-ikäinen itkupilli.

Törmäsin kaupassa pinkkiin pukeutuneeseen pikkutyttöön, joka tavasi keskittyneesti kauppalistaa ja veti perässään pikkuista muovista ostoskoria. Tyttö luki ääneen listaa ja ilahtui silminnähden aina, kun sai sanasta selvää. Hyppyaskelin hän etsiskeli kaupasta tuotetta kunnes löysi sen. Sitten seuraavan vaikean sanan kimppuun! Mietin jo, miltä näyttäisi, jos toimisin samoin. Liikkuisin kaupassa suu korvissa, hyppyaskelin. Taluttaisiko joku minut pois? Pudistelisivat päätään ja supisisivat, että tuommoiseksi tulee, kun korjaa liian paljon kokeita yhteen menoon? Vai ilahtuisivatko ihmiset, niin kuin minä tuosta pinkistä ilopilleristä?

Kassajonossa tyttö ylsi juuri ja juuri nostelemaan ostokset liukuhihnalle. Tunsin suurta kiusausta tarjoutua auttamaan, mutta jokin sanoi minulle, että tytölle on tärkeää selvitä yksin. Kapulan kurkotus vaati jo varpaille nousua ja kielen työntämistä suusta ulos, enkä taaskaan voinut auttaa, koska tytön piti saada onnistua. Vielä tyhjä muovikori oikealle paikalle, ja sitten maksamaan. Kun tyttö kaivoi kokemattoman kankeudella pinkistä repustaan pinkin, pyöreän muovikukkaron, jossa oli ponin kuva, tähtipöly sokaisi silmäni, enkä nähnyt enää mitään. Ostosten hinta oli eri kuin se raha, joka tytöllä oli kukkarossaan, ja pienen pieni hätäännys karkasi tytön ääneen. Onneksi myyjä oli viisas ja ystävällinen, ja kaikki meni hyvin.

En tiedä, mikä sipaisi sielua ja sydäntä niin, että jokin minussa alkoi sulaa ja valua silmistä ulos. Olen toki nähnyt ihania lapsia ennenkin, työssäni näen heitä joka päivä, olen jopa kasvattanut aikuiseksi kolme maailman ihaninta. Silti jotkut hetket pysäyttävät ajan ja saavat näkemään tarkemmin. Jätin pienen kassajonon sankarin selviytymään pinkin repun pakkaamisesta ja toivotin hänelle äänettömästi hyvää elämää ja suojelusenkeleitä matkaan.

Pihalla kaupan edessä oli tietenkin pieni pinkki pyörä, jonka sarvessa roikkui pinkki kypärä. Koko kotimatkan ajoin tähtipölyssä ja näin pelkkää vaaleanpunaista enkä antanut minkään pilata sitä ihanuuskuplaa, johon tyttö oli minut kiskaissut. En edes sinne pyrkivän ajatuksen suomalaisten lasten pärjäämiskulttuurista, jossa pikkutyttöjen on selvittävä kauppareissusta yksin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 6.10.2015.

Herra Hidas ja niukkuuden ylistys

Herra Hidas ja rouva Impulsiivinen olivat kasvaneet hyvin erilaisissa merkkipäiväkulttuureissa. Rouva Impulsiivisen lapsuudessa nimipäivätkin olivat sellainen spektaakkeli, että kahvia oli keitettävä ämpärillinen ja kakkuja koristeltiin kolmelle vadille. Vieraita ei erikseen kutsuttu, niitä virtasi ovesta tasaisena nauhana. Herra Hitaan lapsuudessa nimipäiviä ei juuri juhlittu, onniteltiin ohimennen pienesti. Syntymäpäiville kutsuttiin lähimmät sukulaiset, muttei aina heitäkään.

Näistä lähtökohdista he yrittivät rakentaa ikioman, uudenlaisen merkkipäiväkulttuurinsa. Aluksi juhlittiin melko spektaakkelimaisesti, koska rouva yleensä järjesti juhlat, eikä hän osannut muuta. Sitten rouva alkoi väsyä spektaakkeleihin ja alkoi pienentää kaavaa. Ei nimipäiväjuhlia, korkeintaan kahvit innokkaille. Jossakin vaiheessa hän alkoi myös älytä kysyä syntymäpäiväsankarilta, millaiset juhlat tämä kenties halusi. Myös itseltään. Joskus juhlia ei kaivannut ollenkaan, joskus oli isojen kekkereiden paikka.

Kahdenkeskisistä muistamisista ei silti rouva Impulsiivisen mielestä saanut luopua. Kortti piti vähintäänkin saada, lahjoista ei ollut niin väliä. Mutta tämä yksinkertaiseksi tarkoitettu onnittelukorttikulttuuri vei herra Hitaan ja rouva Impulsiivisen melkein aviokriisin partaalle. Herra Hitaan mielestä korttiin riitti, kun kirjoitti ”onnea rouva”. Rouva Impulsiivisen mielestä se oli lähes töykeätä. Korttiin piti väsätä runo, piirtää kuvia, liimata tarroja, piilottaa jokin yksityinen sisäpiiriviesti ja käyttää vahvoja sanoja. Olivathan he sentään naimisissa.

– Ethän sinä voi kirjoittaa korttiini samaa tekstiä kuin naapurin Jaskalle.

– No en laita Jaskalle että rouva.

– Hyvää päivää sun kanssa! Rouville pitää laittaa hempeyksiä, sellaisia, mitä et ikinä kehtaisi Jaskalle laittaa.

– Minusta ”onnea” on paljon sanottu, koska se on kauneinta, mitä ihmiselle voi toivoa.

– Onhan se kaunista, mutta kun kaikille sanotaan se. Vaimoille on eri sanat.

– Liian paljot sanat vaikuttavat hyvittelyltä. Tykkään siitä, kun sanotaan ”onnea”.

Kortti-case ei ikinä ratkennut. Herra Hidas luki rouvan jaarituksia ja riimittelyjä niin kauan, että syntymäpäiväaamuina oli myöhästyä töistä. Vuosien kuluessa rouva alkoi lukea vähien kirjainten välistä hempeyksiä, joita siellä hänen mielestään piileskeli. Eräänä juhla-aamuna rouvan sydämessä läikähti niin lujaa, että silmistä pursui pari pisaraa kortille. Siinä luki: ”Paljon onnea, rouva!” ja lopussa oli pikkuruinen sydän.

Kiusaaminen kielletty (lapsilta)

Minulle on kehittynyt ehkä työni myötä vakava allergia vihapuheelle, mustamaalaamiselle ja perusteettomille syytöksille. Kaikkea tuota nimittäin työkseni karsin ja estän ja ehkäisen. Joka päivä olen tuntosarvet pystyssä oppilaitten sanomisille, ilmeilyille ja silmien pyörittelyille. Oliko sopivaa? Oliko alentavaa? Oliko epäreilu syytös? Ja toisaalta valppaana alleviivaamaan kaikkea havaitsemaani hyvää. Mahtavaa, että nostit kaverin hanskan. Hienoa, että sanoit noin kivasti. Ihanaa, kun kehuit toista.

Koen jonkinmoista ristiriitaa siinä, että tehtäväni on kasvattaa lapsia karttamaan vihapuhetta ja kiusaamista maailmassa, jossa monet aikuiset harrastavat sitä kaiken joutoaikansa. Somessa ja nettilehtien kommenttipalstoilla kohteliaisuus, myötätunto ja hienotunteisuus loistavat liian usein poissaolollaan. Kaikki asioita, joita yritän oppilailleni joka päivä opettaa. Vähän sama kuin autokoulun opettaja opettaisi liikennesääntöjä autokoulussa ja sitten joutuisi lähettämään nuoret kuljettajat liikenteeseen, missä puolet kuskeista ajaisi aivan mielivaltaisesti vasenta ja oikeaa kaistaa. Saattaisi autokoulun opettajaakin pikkuisen turhauttaa.

Viime aikoina olen pettynyt suomalaiseen journalismiin, joka sekin on alentunut kiusaamista muistuttavalle tasolle. Maria Nordinin tietoisuustaitokurssista on levitetty semmoista diipadaabaa valtakunnan ykkösaviisissa, etten antaisi oppilaitteni kirjoittaa moista edes luokkalehteen. Jos Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittaa kritiikkiä kurssista, jota ei ole käynyt ja kirjasta, jota ei ole lukenut, pisteitä ei juuri heru. Toimittajan pitäisi perustaa juttunsa muulle kuin huhupuheille ja pysyä puolueettomana. Nyt jo otsikosta paistoi toimittajan asenteellisuus. Olen itse käynyt tuon mainitun kurssin (jota minulle suositteli muuten ylilääkäri ja yleislääketieteen professori!) ja lukenut kirjan, ja todennut molemmat äärettömän hyödyllisiksi työvälineiksi elämässä kasvamisen polulla. Koska kasvamassa me täällä olemme ja joskus se kasvaminen tuntuu kovin pelottavalta. Kasvaminen pelottaa, koska se tarkoittaa muutosta, ehkä koko ajattelun perustuksien muuttumista. Tai ainakin omien uskomuksien vaihtumista tarkoituksenmukaisempiin.

Ihmettelen aikuisten ihmisten tarvetta kritisoida somessa ja kommenttipalstoilla kirjaa, jota he eivät ole lukeneet ja kurssia, jota he eivät ole käyneet. Kaikki asiayhteydestä irrotetut sitaatit voidaan käsittää pahasti väärin, jos kokonaisuutta ei ymmärrä. En itsekään ollut aluksi mikään Maria Nordin -fani, itse asiassa tyyppi hämmensi minua aika lailla. Ostin kurssin, koska se oli aluksi erittäin edullinen, ja ajattelin, että katsotaan nyt, mitä huuhaata tämä on. Ei siis mitään kukkaisia odotuksia. Kurssin jälkeen oli pakko todeta, että omien uskomusten ravisteleminen teki taas kerran hyvää ja avasi maailmasta ihan uusia ulottuvuuksia. En parantunut ihmeellisesti ja yhtäkkiä, mutta olen päässyt kosketuksiin omien tukahdutettujen tunteitteni kanssa – ja se on itse asiassa tie paranemiseen tai ainakin parempaan elämään. En vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään (tai no, yhteen vaihtaisin ja se liittyy lapseeni) ja olen kiitollinen, että uteliaisuuteni pakotti perehtymään Marian kurssiin.

Yksi kurssin (ja kirjan) anti on toimiminen aina rakkaudesta käsin. Jos tekee mieli arvostella kovin sanoin toista ihmistä tai ihmisryhmää, ei toimi rakkaudesta vaan pelosta käsin. Jos haluaa syyttää jotakuta asiavirheistä perehtymättä koko asiaan, ei toimi rakkaudesta käsin. Jos haluaa mustamaalata jonkun tyypin, ei toimi rakkaudesta käsin. Kirjan sanoma oli lopulta melko raamatullinen olematta mitenkään uskonnollinen. Eikä se mielestäni ollut ainakaan huono asia, koska juuri rakkauttahan tämä maailma tarvitsee lisää. Enkä nyt tarkoita mitään romantiikkaa (niin kivaa kuin se onkin) vaan arkipäivän hyviä tekoja, toisten elämän helpottamista, hyvän mielen sanoja. Niitä samoja asioita, joita yritän joka päivä oppilailleni opettaa.

Hoitovaihtoehtoja ja vaihtoehtohoitoja

Koiraltani löydettiin viime keväänä keuhkoista aggressiivinen, pahanlaatuinen, ison tomaatin kokoinen kasvain. Se on 8-kiloiselle koiralle iso vaiva. Kasvain saatiin kuitenkin leikattua pois, ja toipuminen omaksi itseksi alkoi. Kun tieto kasvaimen laadusta pienellä viiveellä tuli, oli pakko kuvauttaa koira mahdollisten etäpesäkkeiden takia. Ja olihan niitä. Sydämen ympärillä kaksi tummaa möykkyä, joille ei löytynyt muuta selitystä. Hurrin vointikin oli toipumisen sijaan alkanut taantua: se ei halunnut joka päivä lenkille ollenkaan ja halutessaankin se raahautui monta metriä perässä hitaasti kävellen.

Eläinlääkärin mukaan juuri mitään ei ollut tehtävissä, ellei sitten halunnut kokeilla sytostaatteja. Ne tosin saattaisivat heikentää elämänlaatua merkittävästi. En tietenkään halunnut ottaa sellaista riskiä. Vaihtoehtona olisi siis seurailla Hurrin tilaa ja lievittää oloa kipulääkkeillä siihen asti, kun se olisi järkevää ja koiran elämä mielekästä.

Noihin aikoihin kuulin ystävältäni taitavasta homeopaatista, joka oli hoitanut sekä eläimiä että ihmisiä hyvin tuloksin. Ajattelin, ettei siitä ainakaan haittaa voisi olla. Otin yhteyttä homeopaattiin ja sain postitse Hurrille muutaman nuppineulan päätäkin pienemmän pillerin. Olo oli melko skeptinen, varsinkin, kun pillereitä annettiin yksi viikon välein. Pilleripäivänä Hurri oli aina tavattoman väsynyt, melkeinpä nukkui vuorokauden ympäri. Mutta sitten alkoi tapahtua kummia: koira alkoi haluta lenkille entisellä innolla ja nyt lenkillä mentiin hihna suorana, hyvä, että perässä pysyin. Metsässä vapaana juostessaan se revitteli kuin lentävä matto, ja kuinka hyvältä se tuntuikaan! Olin onnesta solmussa, kun se yhtenä päivänä otti pienet hatkat jäniksen perään. Elämänilo oli palannut!

Eläinlääkärin mukaan oli pieni ihme, että Hurri oli elossa vielä kesän jälkeen, kun löydöksen vakavuus paljastui. Tämä on sitten varmaan sellainen iso ihme, että elämä maistuu taas entiseen tapaan, vaikkei kipulääkitystä ehditty edes aloittaa. Eilisellä metsälenkillä pysähdyin ottamaan kuvaa talvisesta, kauniista metsästä ja Hurrista, mutta samalla huomasin puhelimeeni tulleen viestin. Ajattelin vastata siihen pikaisesti. Kun nostin katseeni puhelimesta, koira oli haihtunut savuna ilmaan. Tai ainakin koirana pöheikköön. Puhalsin koirapilliin, mutta hännänpäätäkään ei näkynyt. Onneksi huomasin polun reunassa tuoreet jäljet. Läksin seuraamaan niitä umpihankeen ja kirosin, kun jäljet kiemursivat kamalissa ryteiköissä ja kuusien alla. Enimmäkseen etenin konttaamalla ja kuusien alla sain joka kerta kilon lunta niskaani. Jossakin kohtaa älysin kurkata olkani yli, ja kappas vain: Hurri seurasi minua konttaamaani polkua pitkin häntä heiluen! Se varmaan mietti, että mikähän kiva, uusi leikki tämä mamman konttausleikki on…. Joskus olisi ehkä ärsyttänyt, nyt pelkästään nauratti. Hurri oli siis sittenkin totellut koirapilliä (of course!), ja minä olin seurannut kenties Kettu Repolaista. Oi, miksi en koskaan malta!

12-vuotiaan koiran elpyminen elämänhaluttomasta raasusta iloiseksi lentäväksi matoksi ei ole ihan tavallista. En voi todistaa, että se olisi homeopatian ansiota, vaikka homeopaatti sitä mieltä onkin. Mutta ainakaan se ei ole lumevaikutusta, koska koira tuskin tietää, mitä sen suuhun on laitettu. Sillä ei ole ollut odotuksia pillerien suhteen. Silti se on pilleri pilleriltä voinut koko ajan paremmin. Olen valtavan kiitollinen siitä, että vaihtoehtohoitoja on. Ja kaikkein kiitollisin olen siitä, että Hurri on pirteä ja elossa. Homeopaatti sanoi, ettei voi luvata koiran elämän pitenevän yhtään, mutta elämänlaadun paranemisesta hän oli satavarma. Mitä muuta sitä koiralleen voisikaan toivoa?