Uskotko ihmeisiin?

Posted on by
Vastaus

Olen viime aikoina lukenut kaksi kirjaa mielen ihmeellisestä voimasta: Maria Nordinin Eroon oireista ja Harri ja Ilkka Virolaisen Mielen voima. Molemmissa selitetään tieteellisen tutkimustiedon avulla, kuinka ajatuksemme ja tunteemme vaikuttavat terveyteemme ja kuinka mieltään voi kouluttaa uskomaan paranemiseen ja vaikka mihin. Mieli nimittäin uskoo lääkäriä, opettajaa, sinua, läheisiäsi, kirjoja ja mitä ikinä sille syötätkin. Siis uskoo, jos vakuuttuu kuulemastaan. Kun mieli uskoo jotakin, keho alkaa totella. Kun mieli uskoo, että lääkkeen sivuvaikutuksena päätä särkee, päätä alkaakin kohta kivistää. Kun mieli uskoo, että lääkkeeksi luultu sokeripilleri parantaa ihottuman, niin tapahtuu. Kun haavoittunut sotilas uskoo, että ruiskussa on morfiinia, leikkaus onnistuu telttasairaalassa ilman kipushokkia pelkän suolaliuoksen avulla. Toisaalta vahvakaan lääke ei toimi toivotusti, jos potilas ei usko sen tehoon.

Äskeiset esimerkit ovat Mielen voima -kirjasta, mutta niitä löytyy myös lähempää. Kukapa ei esimerkiksi olisi puhaltanut lapsen kipukohtaan (tai ollut itse tuo lapsi)? Ihme tapahtuu, kipu katoaa pelkällä puhalluksella, koska lapsen mieli uskoo niin. Yksi lapsistani satutti pienenä sormensa tosi pahasti. Se jäi pihaleikeissä kokoontaittuvan puutarhatuolin väliin pinteeseen ja sormen pää halkesi. Kipu ja huuto oli sydäntä särkevää. Silloin keksin hakea keittiöstä vahvaa kipulääkettä. Kipulääke sujahti suuhun ja kipu lakkasi kuin leikaten. Rauhallinen tyttö saatiin vietyä tikattavaksi. Kipulääke oli valkoinen ranskanpastilli.

Vein lapsiani talvisin hiihtämään melko usein, koska ajattelin sen olevan kansalaistaito, joka pitää osata – ja kaipasin ehkä itsekin pois kotipihasta. Lähiladun alussa oli kuitenkin hirveä tappoylämäki, joka oli nujertanut monen aikuisenkin hiihtoinnon (miksi vein lapseni juuri tuolle ladulle, on hyvä kysymys….). Lupasin, että mäen päällä lapset saisivat voimapillerin, joka palauttaisi heidän voimansa kuin taikaiskusta. Kaikki kolme sinnittelivät mäen päälle ja voimapillerin saatuaan lähtivät suihkimaan kuin rasvatut salamat latua eteenpäin. Voimapilleri oli yksi säälittävä rusina. Tai siis korjaan: voimia antava ihmerusina.

90-luvulla (kun opettajilla oli vielä monenmoisia valtuuksia….) koulussamme oli salainen ase: Kirosanojenpoistolääke. Jos oppilas kiroili, hän joutui opettajan saattelemana opettajanhuoneeseen, jossa hänelle annosteltiin lusikalla Kirosanojenpoistolääkettä. Luokkaan tullessaan oppilas piteli kaulaansa ja ihmetteli uteliaina töllisteleville luokkatovereille, miten tehokasta lääke oli: ei kertakaikkiaan pystynyt kiroilemaan, vaikka olisi halunnut! Kiroilu loppui yleensä kerta-annoksella. Lääke oli kalanmaksaöljyä.

Olen omassa terveydentilassanikin huomannut, miten vahvasti mieli vaikuttaa vointiini. Kun kävin reumalääkärin vastaanotolla tarkastuksessa ja aikeeni oli kehua, miten hyvin olen voinut pelkän ruokavaliomuutoksen ansiosta, lääkäri alkoikin epäillä kuulemaansa. Hän sanoi, ettei tuommoinen voi olla mahdollista. Noin vaikeaan reumaan ei pelkkä ruokavalio auta. Läksin lääkärin vastaanotolta pettyneenä ja kivulloisena.

Koska mielen rooli on niin vahva, ihmeitä ei oikeastaan vain tapahdu, niitä tilataan. Ihmisessä on kuitenkin semmoinen perusviritys, että jos ei oikein keskity, lipeää äkkiä negatiivisuuden ja kyynisyyden kylmään kyytiin, ja niissä piireissä ei ihmeillä juhlita. Ihmeitä tapahtuu vain kiitollisuuden tilassa, jota pitää ihan harjoittelemalla harjoitella. Onneksi se harjoittelu on mahdollista jokaiselle ja sitä paitsi aivan ilmaista. ”Kiitollisuus on kontrollin luovuttamista ja luottamuksen löytämistä. Tämä on pyhyyden tunnistamista itsessä ja maailmassa.” (Eroon oireista, 2020) Ihmeen kaava on lopulta yksinkertainen: kiitä ja luota.

Kirjavinkkejä:

Harri Virolainen, Ilkka Virolainen: Mielen voima

Maria Nordin: Eroon oireista

Joe Dispenza: Luo itsesi uudelleen




Kiitä sittenkin

Posted on by
Vastaus

Kiitollisuus on vainonnut minua hyvällä tavalla koko elämäni. Olen tuntenut pakahduttavaa kiitollisuutta elämän ihmeiden äärellä, esimerkiksi lasten syntymät, koirien selviytymiset vaikeista operaatioista, omat ja läheisten paranemiset vakavista vaivoista tai täpärät pelastumiset ”läheltä piti” -tilanteissa. Perusarjessa aito kiitollisuus on sen sijaan usein loistanut poissaolollaan.

Mummini oli kiitollisuuden mestari. Hän lauloi joka käänteessä lempilauluaan Pikkulintu riemuissaan. Siinä lauletaan mm. että ”vaikka täällä kärsitkin, kiitä silloinkin, kiitä, kiitä, kiitä silloinkin”. Lapsena tuo pätkä oli minusta käsittämätön. Kuka hullu nyt kärsimyksestä kiittäisi? Mummi lausahti myös joka kerta kuulumisten kyselijöille ”voi, ei oo kun kiitokseen syytä”. Sekin tuntui hiukan oudolta, varsinkin kun mummi lausahti sen palvelutalon pikkuruisessa huoneessa, yksinäisyyteen ja liikkumattomuuteen pakotettuna. Ajattelin, että mummi taisi olla pikkuisen sekaisin. Enpä tajunnut tuolloin, että sekaisin olinkin minä, ja mummi ihan poikkeuksellisen viisas.

80-luvulla sain mieheltäni synttärilahjaksi kirjan nimeltä Kiitä sittenkin. Luin sen vahvasti vastustaen ja päätäni puistellen. Ei uponnut. Vielä. Kirjan sanoma oli sama kuin mummini laulussa: kiitä vaikka mikä olisi. Sitten tuli ruuhkavuodet ja kiitollisuus purskahteli pintaan aina hyvinä hetkinä, kun katsoin nukkuvia lapsiani tai kun olin saanut itse nukuttua ja kykenin näkemään arkeni selväjärkisenä. Tai ohikiitävissä onnen hetkissä, joita lapsiperheessä toki riittää. Enimmäkseen huomioni taisi kuitenkin olla epäkohdissa.

2000-luvulla alettiin puhua kiitollisuudesta vähän joka paikassa. Mikä onni, sillä mummini lauloi tuolloin jo taivaallisessa kuorossa. Aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kiittelin milloin mistäkin, joskus isoista ja tärkeistä, kuten koti ja perhe, joskus pikkuruisista ja koskettavista kuten linnun jäljistä hangella. Päiväkirjan sivut täyttyivät, mutta jokin kiitollisuudessa tuntui vieläkin teennäiseltä ja päälleliimatulta.

Sitten törmäsin Maria Nordinin verkkokurssiin nimeltä Free to Heal. Kurssin teho perustuu – yllätys, yllätys – kiitollisuuteen. Mutta ei pelkästään ulkokultaiseen kiittelyyn, vaan kiitollisuuden tunteeseen. Ja tämä oli se kateissa ollut taika-avain! Kiitollisuutta pitää tuntea niin, että kyyneleet kihoavat silmiin ja rintaa pakahduttaa. Niin, että kiitollisuus leviää kehoon kuin saunan lämpö avantouimariin, kaikkialle. Minun kiitollisuuteni oli paketoitu kontrolloidusti pääni sisälle, jolloin se oli pelkkää sanahelinää. Kiitollisuuden tunne sen sijaan on supervoima. Tutkimuksissa on todettu, että kiitollisuuden tunne tukee terveyttä, lievittää oireita, nopeuttaa paranemista, tukee psyykkistä hyvinvointia, lisää onnellisuutta, voimistaa intuitiota, parantaa havaintokykyä ja vähentää riskiä sairastua (Eroon oireista, 2020).

Kiitollisuus kannattaa siis todellakin päästää kehoon asti. Minä, kuten suurin osa länsimaisista (ja etenkin pohjoismaisista) ihmisistä, olen elänyt vahvasti pääni sisällä ja opetellut olemaan kuulematta kehoni varoituksia ja kehotuksia. Olen ikään kuin salvannut yhteyden kehooni, koska se on kuiskaillut myös kaikkea rasittavaa, kuten ”jää lepäämään” tai ”älä syö enempää”. Nyt tuo yhteys pitää avata ja antaa kiitollisuuden virrata varpaisiin asti. Maria Nordin on julkaissut vastikään menetelmästään myös mahtavan kirjan (Eroon oireista), jossa neuvotaan vaihe vaiheelta, kuinka kadonneesta kiitollisuuden tunteestaan saa kiinni ja kuinka sen avulla voi muuttaa elämäänsä. Free to Heal -menetelmä perustuu neuroplastisuuteen eli aivojen muokkautumiskykyyn. Tunnetta edeltää aina ajatus, joten ajatusta muokkaamalla voimme muuttaa tunnetta. Kiitollisuuden tunne saa kehon solut uskomaan, että kaikki on hyvin, joten ne alkavat toimia kuin kaikki olisi hyvin eli parantua. Menetelmää voi käyttää terveyshaasteisiin tai ihan vain tuomaan elämään lisää iloa ja energiaa. Kirjaa (ja kirjailijaa) on syytetty vaikka mistä puoskaroinnista ja huuhaan levittämisestä, mutta suosittelen, että luet kirjan ihan itse ja muodostat mielipiteesi vasta sitten. Kirjassa käsitellään paljon stressin vaikutusta hyvinvointiin, tietoisuustaitoja, ajatusten ja tunteiden vaikutusta terveyteen sekä aivojen muokkautuvuutta. Punaisena lankana – ja tärkeimpänä kaikista – kirjassa kulkee kuitenkin koko ajan kiitollisuus. Itselleni kirja (ja kurssi) oli tärkeä ja käänteentekevä, enkä usko, että kiitollisuuden tunteesta voi olla haittaa kenellekään. Nyt jos koskaan tekee hyvää katsoa maailmaa kiitollisuudesta käsin. ❤️

Lilat kuopat silmien alla eli helmiä ekaluokasta

Posted on by
Vastaus

–   Ope, sano valas!

–   Valas.

–   Vedä 10 kertaa housut alas!

——————————–

–   Ope, mitä ruokaa tänään on?

–   Kaalilaatikkoa.

–   Ja just tänään sulla on ihan kaalilaatikon väriset vaatteet päällä! Mikä tuuri!

—————————————–

–   Mentiin sitten rakastumaan Tyyne-Marjatan kanssa.

–   No mutta sehän on kiva!

–   No en tiedä. On tää aika rankkaa.

——————————————

–   Aah, sä tuoksut, ope, niin ihanalta!

–   Oho, niinkö? (En käytä mitään hajusteita.)

–   Joo-o. Ihan kukkasilta.

—————————————

–   Kohta kyllä yllätytte, kun vetäisen housut alas! Siellä ei näykään kalsareita!

–   Öö….

–   Tadaa! Kahdet housut päällekkäin!

——————————————–

–   Ope, kuinka vanha sä olit silloin, kun Jeesus eli maan päällä?

———————————————

–   Tekin voitte sitten isoina koululaisina tulla tänne TET-harjoitteluun ja moikkaamaan vanhaa opea.

–   Aiotko sä siis olla täällä kuolemaasi asti…?

———————————————-

–   Ope, sä et ole tainnut nukkua viime yönä kovin hyvin.

–   Ai, miten niin?

–   No kun sulla on silmien alla tommoset lilat kuopat.

———————————————–

–   Iskä! Eikun siis ope! Äh, mä aina sekotan teidät, kun te ootte niin samannäköisiä.

—————————————————

–   Meidän äiti on maailman parhain nainen, mutta sä, ope, olet kyllä maailman viisain!

—————————————————–

Tänne viisauden kukkuloille on hyvä lopettaa ja toivottaa teille kaikille ihanaa joulun aikaa!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 17.12.2017.

Luvan kanssa höperö

Posted on by
Vastaus

Jotkut tunteet ovat niin suuria,  että kaikki sanat jäävät pieniksi. Kaikkein pienin ihminen voi olla niin vaikuttava, että sanat kutistuvat pois. Vastasyntyneen viisas katse pysäyttää. Se kertoo terveisiä jostakin, jonne meillä aikuisilla ei ole enää tai vielä pääsyä. Se antaa toivoa, että kaikki järjestyy ja hyvä voittaa. Koska viisautta on. Se antaa meille aikuisille yhtä aikaa supervoimia ja nöyryyttä, koska vastasyntynyt sylissä tulee tarve suojella tuota pientä  kaikelta – ja samalla tajuaa, ettei se mitenkään onnistu vajavaisin ihmisvoimin. On pakko luottaa, että suojelusenkeleitä on.

Olen joutunut näiden suurien tunteiden valtaan, koska minusta on tullut mummi. Mummin minusta teki pikkuinen, tummatukkainen intiaanin näköinen tyttö, joka syntyi maailmaan aivan joulun alla. Ennen pikkuisen syntymää mietin, miten kauan menee, ennen kuin vauva alkaa tuntua tutulta ja rakkaalta, omalta lapsenlapselta. Hah! Bäng ja zadam vain, rakkaus syttyi jo ensimmäisestä valokuvasta, joka synnytysosastolta lähetettiin. Kun sain tuon ihmeellisen käärön syliini, olin sulaa mummia. Tajusin, ettei tuo lapsi voisi tehdä mitään sellaista, että lakkaisin rakastamasta sitä.

Siinä vastasyntyneen äärellä mummiutuneessa päässäni alkoi raksuttaa jokin oivalluksen tapainen: Me kaikki olemme olleet vastasyntyneitä vauvoja, rakastettavia ihan sellaisenaan, ilman yhtäkään suoritusta tai tutkintoa tai urheilumitalia. Itse asiassa me kaikki olemme niitä samoja vauvoja edelleen. Matkan varrella päälle on vain kasautunut yhtä sun toista: pettymyksiä, vastoinkäymisiä, erehdyksiä, väärinymmärryksiä, sydämen haavoja ja mitä kaikkea. Silti siellä alla on se rakastettava vauva, jonka ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin olla, ja se riittää. Aikuisenkaan ei tarvitse keräillä pisteitä tai meriittejä ollakseen rakastettava, koska se sisäinen vauva on jo sitä. Jostakin syystä meillä kaikilla vain on kauhea kiire piilottaa se vauva ja esittää ihan maailman pätevintä ja pystyvintä – ja samalla se rakastettavuuskin piiloutuu.

Minäkin mietin, onko minusta kunnon mummiksi, kun nuttuja ei näissä näpeissä synny eikä juuri muutakaan vermettä vauvalle. Että osaanko olla riittävän mummi. Sitten muistin, että vauvat eivät ole vaatimassa nuttuja tai ohjelmanumeroita. Vauvat ovat muistuttamassa, mikä täällä maailmassa on tärkeintä. Ja sen tärkeimmän osoittamiseen on onneksi miljoonia tapoja, joista yksi suosikkini on laillistettu höpertyminen. Koska mummius. Koska rakkaus. Koska ihanuus.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 13.3.2017.

Rohkeus ei ole pelon puutetta

Posted on by
Vastaus

Näin kerran Koirakuiskaaja-ohjelmassa jakson, jossa arasta ja kaikkea mahdollista pelkäävästä koirasta yritettiin kouluttaa iloista ja rohkeaa. Koiraa on turha viedä psykoterapiaan tai sanoa, että ei tässä ole mitään pelättävää. Kun koira pelkää, niin se pelkää. Koiran häntä on se indikaattori, joka paljastaa koiran tunnetilan. Pelokkaan koiran häntä on koipien välissä, iloisen ja huolettoman häntä heiluu korkealla (hiukan yleistäen). Tuossa Koirakuiskaaja-jaksossa pelokkaan koiran häntään kiinnitettiin naru, joka nosti hännän korkealle. Aikansa naru hännässä kuljettuaan koira alkoi muuttaa käytöstään. Sen ryhti koheni, se alkoi tutkia ympäristöään kiinnostuneena – ja lopulta häntä alkoi pysyä ylhäällä ihan itsestään. Mitä tapahtui? Koira alkoi ”esittää” rohkeaa, ja pelko kaikkosi.

Elämä tarjoilee meille rohkeuskouluja pitkin matkaa. Yksi omistani alkoi 9-vuotiaana, kun menetin yhtäkkiä sujuvan puhekykyni ja aloin änkyttää hallitsemattomasti. Joidenkin opettajien mielestä se oli niin kiusallista kuultavaa, että he vapauttivat minut kokonaan vastaamisesta ja ääneen lukemisesta (ehkä he kuvittelivat tekevänsä minulle palveluksen). Esitelmien pitoa osui kohdalleni silti painajaismaisen paljon. Minä änkytin, luokka nauroi ja matki, eivät tietenkään kaikki, mutta liian moni. Yläasteella opo kehotti hakeutumaan sellaiseen ammattiin, jossa ei tarvitsisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa. Jei, juuri sitä, mistä en ainakaan haaveillut.

Aloin pelätä julkista puhumista kuollakseni. Siitä huolimatta jokin vastustamaton voima työnsi minua opettajankoulutukseen, puheammattilaiseksi. Halusin sitä niin paljon, että oli pakko alkaa esittää rohkeaa. Häntään kiinnitettynä naruna toimi mantra, jota jankutin itselleni lakkaamatta: ”Osaan puhua sujuvasti ja olen hyvä opettaja.” Aloin uskoa uuteen identiteettiini ja minusta tuli kuin tulikin opettaja. Ei niin hyvä kuin haaveilin, mutta riittävän hyvä. Ja sellainen, jonka luokassa virheille ei naureta eikä kenenkään puhevikaa matkita.

Kesällä luin Nelson Mandelan mielenkiintoisen elämäkerran. Mandelaa pidetään rohkeuden esikuvana, mutta juuri hän kertoo usein vain esittäneensä rohkeaa. ”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta.”  Kirjassa minua puhutteli eniten lause: ”Esitä sitä, joka haluaisit olla.” Ensin ajattelin, että mitä feikkiä. Sitten hokasin, että aitouden ydinhän onkin usein pelkojen ja haitallisten uskomusten takana piilossa. Kenenkään aitous ei nimittäin ole pientä ja säälittävää, vaan valoisaa ja kaunista. Piilotettu aitous suorastaan vaatii, että alat esittää sitä, joka jo haluaisit olla. Sitä, joka sinun kuuluukin olla. Ehkä yksi elämän tarkoituksista onkin tulla aidoksi itseksi ja lakata pelkäämästä. Nyt on sinun vuorosi loistaa.

Kuva Pixabaysta.

Rakas Keho, elämänkumppanini

Posted on by
Vastaus

Olen aloittanut ajatusleikin, jossa kehoni ei olekaan pelkkä mukana kulkeva pään jatke, vaan rakas elämänkumppanini. Olen siis naimisissa kehoni kanssa. Tämä liitto on kestävä ja pysyvä sikälikin, että tästä ei voi erota, vaikka kuinka sietämättömältä tuntuisi. Tai VOI, mutta se olisi melko radikaali toimenpide…

Miksi ihmeessä olen alkanut ajatella, että olen parisuhteessa kehoni kanssa? Onko minusta tullut osa sitä porukkaa, joka kuvittelee olevansa parisuhteessa Eiffel-tornin tai Vapaudenpatsaan kanssa? Ainakin meille on yhteistä se, että hekin ovat vakavassa suhteessa myös kehonsa kanssa, tiedostivat tai eivät. Me kaikki olemme tärkeässä ja kestävässä suhteessa kehomme kanssa, halusimme sitä tai emme. Se on tärkein (ja kovin unohdettu) suhteemme, jonka päälle rakentuu tai hajoaa kaikki muu. Parisuhde tuo suhde on tietenkin vain mielikuvissani, koska se auttaa minua muistamaan, että kyydissä on kaksi tärkeää: keho ja mieli.

Parisuhteen pituus ei koskaan kerro mitään sen laadusta, kuten ei tässä yli puoli vuosisataa kestäneessä keho-mieli -liitossanikaan. Kaikesta päätellen itse olen Mieli ja Keho on puoliso. Annan tässä liitossa itselleni mittaamattomasti puheaikaa, puolisoani en sen sijaan jaksa tai halua kuunnella. Vaikka tässä nimenomaisessa liitossa juuri puolisoa kannattaisi kuunnella (kuten ehkä muissakin). Keho (jokainen keho) on nimittäin täydellisen epäitsekäs ja mittaamattoman viisas tyyppi. Kaikki, mitä se toivoo tai pyytää, on aina parisuhteen parhaaksi. Mieli sen sijaan hölisee paljonkin sellaista, mikä ei ole kenenkään parhaaksi.

En oikeastaan ole vielä edes oppinut ymmärtämään Kehon puhetta. Se kuiskailee niin hienovaraisesti, etten oikein jaksa keskittyä. Moitin myös Kehoa (=puolisoani) peilin edessä ankarasti: ”Näytät aivan kamalalta tänään! Tee jotakin tuolle kropallesi /silmäpusseille/ hapsutukalle jne.” Keho haluaisi levätä, mutta minä raahaan sen jumppaan, lenkille, kylään ja ties mihin. Keho pyytää ruokaa, mutta minä rankaisen sitä pitämällä nälässä. Toisaalta myös tungen yhtäkkiä Kehoon valtavia määriä Sirkus-aakkosia, vaikka Keho yritti pyytää jotakin aivan muuta. Keho kaipaisi hiljaisuutta ja olemista, mutta minä laitan popit soimaan, Netflixin pyörimään tai äänikirjan vaimentamaan Kehon äänet. Keho on tässä liitossa niin väärinymmärretty ja laiminlyöty, että sen pitäisi ottaa yhteyttä jo lakimieheen. Mutta eihän se voi. Niinpä se alkaa huutaa. Se huutaa ensin hiljempaa: flunssilla ja päänsäryillä. Jos en vieläkään kuuntele, se alkaa huutaa kovempaa: migreenillä ja vatsavaivoilla. Jos en edelleenkään kuuntele, se ampuu kovilla ja lataa reuman pysäyttämään sätkyilyni. Anteeksi Keho, nyt ymmärrän. Tässä parisuhteessa on annettava tilaa molemmille. Molempia on kuunneltava. Molempia on hellittävä. Molempia on kunnioitettava.

Kuinka sitten näin liikunnallinen ihminen on voinut saattaa itsensä tämmöiseen kehoa laiminlyövään tilaan? No siksipä juuri. Urheilijat ovat nimittäin siinä lajissa parhaita. Ette ikinä arvaa, mikä ihmisryhmä kuuntelee tutkimuksen mukaan kehoaan kaikista huonoimmin: ammattitanssijat! Tuo kehollisista kehollisin porukka, joka työskentelee kehonsa kanssa aamusta iltaan, vuodesta toiseen. Ja siinäpä se. Keho on alennettu elämänkumppanista työvälineeksi. Vaikka kolottaisi, väsyttäisi, itkettäisi tai tärisyttäisi kuinka, Joutsenlampi on vedettävä läpi kepeästi kuin keiju ja lakkaamatta hymyillen (no, ainakin eläytyen). Vaikken ammattitanssija olekaan, tiedän urheilusta yhtä jos toista. Siinä jää helposti koukkuun ajatukseen, että enemmän on aina parempi kuin vähemmän. Ja että verenmaku suussa juokseminen ja maaliviivalla oksentaminen on hyvä merkki: annoit kaikkesi. Ja jos lenkillä tuntuu kertakaikkisen hirveältä, se on pelkästään hyvä: olet jollakin tasolla ylittänyt itsesi ja nyt kehityt. Ilmankos minusta ei koskaan tullut aituritähteä. Tuli piirikunnallinen pinnistelijä. Siitä voisi kyllä jonkinmoisen mitalin saada.

Mutta nyt loppuu pinnistely. Alan hoitaa tätä elämänpituista parisuhdettani laittamalla Kehon vihdoin ansaitsemalleen etusijalle. Alan helliä Kehoa. Puhun sille kauniisti. Sitten alan kuunnella, kuunnella ja kuunnella kaikkien hukattujen vuosien edestä. Ties vaikka se toinenkin pitkä parisuhde hyötyisi siitä, että keho ja mieli kuuntelevat toisiaan.

Puhutteleva paljaus

Posted on by
Vastaus

Tänään ihailin metsälenkillä marraskuisia paljaita puita, kauniita, puhtaita runkoja ja hentoja, huurteisia heinänkorsia. Koko ajan vaivasi, että marraskuisella metsällä tässä silmieni edessä oli jotakin sanottavaa. Siinä se seisoi puhuttelevana ja hiljaisena, paljaana ja levollisena. Ja yhtäkkiä valkeni.

Marraskuulla ja kivillä on ollut minulle asiaa koko elämäni. Olen keräillyt kiviä, ihaillut, kuvannut ja silitellyt. Kivet ovat kutsuneet minua pysähtymään ja rauhoittumaan. Marraskuu tekee samaa. Se on tuntunut joka vuosi lempeältä syliltä, johon tekisi mieli käpertyä, mutten ole oikein ymmärtänyt, miksi. Marraskuu lepää omassa rauhassaan vailla suorituksia tai yrittämistä, se ei viserrä eikä viekoittele, ei leisku eikä lepata. Marraskuu on. Ja minunkin pitäisi.

Marraskuun paljaus muistuttaa aitoudesta. Omana, paljaana itsenä oleminen riittää. Ei tarvita ihmeellisiä suorituksia tai satoja tykkäyksiä, että olisi rakastettava. Levollinen, riisuttu marraskuu vetää minua puoleensa. Samoin tekee ihminen, joka on marraskuun kaltainen, ei synkkä (koska minun marraskuuni ei ole synkkä), vaan paljas, aito ja levollinen. Kun ihminen oppii marraskuulta sen, minkä marraskuu aina tulee meille opettamaan, alkaa elpyminen, omaksi itseksi kasvaminen ja omassa itsessään lepääminen.

Kesän kauneus on helppoa, samoin kimmeltävien hankien tai hehkuvan ruskan. Marraskuun kauneus on syvempää laatua, se näyttää, mitä on kaiken alla. Koristelematon totuus, karu kauneus, jonka paljaudessa on jotakin pyhää. Ihmisissäkin minua on alkanut viehättää karumpi, elämän muovaama kauneus. Sellainen, josta huokuu aitous ja itsessään lepääminen. Sellaiseen ihmiseen kauneus tarttuu kuin huurre heinänkorteen. Marraskuinen kauneus.

Marraskuu on niin viisas, että siitä pitäisi tehdä ihmiskunnan esikuva. Marraskuisuus olisi kehuista kaunein. ”Siinä vasta marraskuinen tyyppi”, sanottaisiin ja tarkoitettaisiin levollista ja aitoa ihmistä. Tyyppiä, joka ei yrittäisi esittää eikä suorittaa. Olisi vain. Ihan niin kuin marraskuu. Ihanaa marraskuuta, tyypit!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 21.11.2018.

Kivellä on asiaa

Posted on by
Vastaus

Jotkut oivallukset tömähtävät tajuntaan kuin kivi päähän: yhtäkkiä kopsahtaen. Niin kuin nyt tämäkin, että kivet osaavat puhua. Tajusin sen aamukahvipöydässä, kun luin jostakin otsikon, että kivien katsominen rauhoittaa. Niinpä niin. Luin jostakin otsikon, mutta enpä sitten lukenut enempää, kun utelias mieli ahnehti jo seuraavaa otsikkoa. Kiveä olisi kannattanut katsella ihan siinä aamukahvipöydässäkin tovi jos toinenkin.

Olen aina rakastanut kiviä, bongaillut niitä luonnosta ja kantanut kauneimpia taskussa kotiin. Viisikymppisjuhliini keräsin kiviä pöytäkoristeiksi. Kivillä on tuntunut olevan minulle asiaa, en vain ole aiemmin ymmärtänyt niiden kieltä. Nyt tuon aamukahviosuman jälkeen viesti valkeni: Rauhoitu, hyvä ihminen. Pysähdy ja ole paikoillasi. Tässä ei ole kiire minnekään.

Kun mieli lepattaa kuin sokerihumalainen perhonen, ja impulssit nykivät joka suuntaan, tekisi mieli olla kivi. Sellainen, jota eivät kaikenmaailman tuulet ja tuntemukset hetkauta yhtään mihinkään. Sellainen vakaa ja luotettava. Vahva ja turvallinen. Ympärillä voi olla senpäiväinen myrsky ja myllerrys, mutta kivi ei horju. Siihen ei pysty tuuli eikä tuiverrus, ei raivo eikä rumat sanat.

En nyt tietenkään halua muuttua kiveksi, mutta selvästi se on kasvusuuntani: vähemmän perhosta, enemmän kiven vakautta. Lepatusta ja liikutusta löytyy jo omasta takaa ihan riittämiin, kiven rauhaa ja tasapainoa lisää, kiitos. Olen nyt vuoden verran pysähtynyt aamuisin vartiksi olemaan ja hengittelemään. Meditaatio-sana on ehkä liioittelua tapauksessani, mutta ainakin pysähdyn, se on jo jotakin. Nyt tuli mieleeni, että entä jos pitelisin samalla kaunista kiveä kädessäni – auttaisiko se muistamaan kiven viisauden?

Monen mielestä sattumaa, mutta juuri nyt minusta tuntuu merkitykselliseltä sekin, että olen valinnut elämänkumppanikseni ihmisen, jonka nimi tarkoittaa kiveä. Ja sekin, että asun kadulla, jonka nimessä on kallio. Kallion päällä, kiven kainalossa sokerihumalainen perhonenkin alkaa löytää lentoonsa ihmeellistä vakautta ja mieleensä lempeää rauhaa. Te kaikki ihanat sileät ja pyöreät kivet, kauniin väriset ja kimmeltävät kivet, ihmeellisen muotoiset ja kuviokivet, sammalenpörröiset pehmokivet – you rock! Ja minä kuuntelen.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.9.2016.

Kaikki muuttuu hyväksi

Posted on by
Vastaus

Kuuntelin Saku Tuomisen kirjan Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun kuuntelin saman kirjan kahdesti putkeen. Kirja kolahti suoraan sieluuni ja resonoi varpaissa asti. Olen miettinyt kovasti samanmoisia kuin kirjan kirjoittaja. Jokin aika sitten pidin suorastaan mottonani, että ”kaikki on hyvin”. Ja sehän on mainio motto. Se ikään kuin palauttaa ihmisen maan pinnalle ensimmäisen maailman murheistaan ja muistuttaa kauniisti, ettei ole mitään oikeata hätää. Isoimmat asiat ovat hyvin – eli kaikki on hyvin.

Vaan entäs, kun onkin oikea hätä, huoli ja niin suuri murhe, että sen alle meinaa lyyhistyä? Kun kaikki ei todellakaan ole hyvin. Kun kaikki suistuu raiteiltaan ja kaiken hyvänkin päällä lepää musta varjo. Kelpo mottoni lakkasi toimimasta, kun tyttäreni sairastui vakavasti. On täysin mahdotonta sanoa (tai edes ajatella), että kaikki on hyvin, kun oma lapsi makaa tuskissaan vuodepotilaana kuukaudesta toiseen, eikä yksikään lääkäri osaa auttaa. Hoin itselleni (ja tyttärelle), että kaikki järjestyy, vaikka noissakin sanoissa roikkuminen tuntui joskus vaikeammalta kuin mikään tähän asti. Onneksi löysin yhä sydämiä kummallisista paikoista ja tilanteista. Nyt ne eivät enää kuiskineet, että kaikki on hyvin, mutta toivoa ne silti toivat. Jokainen sydämen muotoinen kivi ja kaarnanpala kannatteli seuraavaan hetkeen ja tuntui muistutukselta ihmeistä.

Kuinka kaikki sitten muka on hyvin, kun asiat ovat todella huonosti? Kirjan mukaan siten, että ”kaikki on hyvin” on elämänasenne eikä fakta. Se kannattelee murheissa, koska se antaa toivoa. Toivoa siitä, että tuska menee pois tai ainakin muuttuu siedettävämmäksi, että siitä kasvaa aina myös jotakin hyvää, että me selviydymme, että kaikissa vaikeuksissa tarjoillaan aina myös mahdollisuutta kasvuun. Kyse on siitä, millaista tarinaa itsellemme kerromme – ja tuo tarina vaikuttaa kaikkeen. Viis siitä, onko se totta. Tosin siitä, mitä oman päämme sisällä jatkuvasti hoemme, tulee usein totta.

Saku Tuominen puhui kirjassaan myös yhdestä lempiaiheistani eli tunteiden tarttumisesta. Jokainen luokkani joutuu suitsimaan negatiivisuutta ja ruokkimaan hyvää. Epämieluisan tehtävän kohdalla luokassani ei saa buuata eikä inhokkioppitunnin alussa vaikeroida ääneen. Asioista saa kyllä keskustella ja tunteistaan puhua, mutta negatiivisuutta ei saa lietsoa, koska silloin voi tietämättään sammuttaa sen pienen, hennon innostuksen alkuliekin, joka kenties juuri olisi syttymässä jossakin päin luokkaa (you wish…). Negatiivisuus on aina positiivisuutta voimakkaampaa, siksi hyvää pitää jatkuvasti vahvistaa ja kielteisyyttä suitsia.

Vaikka kirja on timantti, kirjan nimi on itselleni tällä hetkellä hiukan liikaa. Joskus toiminut mottoni kuulostaa yltiöpäiseltä ja epäuskottavalta. Uskottavalta ja toimivalta sen sijaan kuulostaa kirjassa mainittu 1300-luvulla eläneen, kovia kokeneen nunnan rukous:

”Kaikki muuttuu hyväksi, ja kaikki muuttuu hyväksi, ja aivan kaikenlaiset asiat muuttuvat hyväksi.”

Kiitos tästä uudesta motosta, Juliana Norwichialainen. Tähän tarinaan voin uskoa. Koska jonakin päivänä – ehkä jo huomenna – kaikki muuttuu hyväksi.

Kaikki on hyvin

Posted on by
1

Olen alkanut bongailla sydämiä merkillisistä paikoista. Yhtenä iltana sydän ilmestyi tiskipöydälle vesipisarasta. Toisena sydän kuoriutui esiin Maasdam-juustosta. Kolmantena sydän oli sulanut esiin jääköntistä. Pidän näitä sydämiä rakkausviesteinä yläkerrasta. Ne sanovat jotenkin suloisella tavalla, että älä murehdi, kaikki on hyvin.

Kyse ei ole vetovoiman laista, jossa erityisesti keskittyisin ajattelemaan sydämiä ja sitten näkisin niitä joka paikassa. Päinvastoin. Ajatukseni ovat olleet kaikkea muuta kuin sydämellisiä noiden sydänten ilmestyessä. Ne ovat tulleet pelastamaan minut synkkyyteen vaipumiselta.

Tiskipöydän sydän ilmestyi, kun meille oli tulossa viikonloppuvieraita ja olin raivaamassa keittiön kaaosta. Perjantaiväsymys painoi hartioita kuin lyijyliivi. Raivattavaa oli aivan liikaa, ja osa ruokatarvikkeistakin vielä kaupassa. Huokailin ja kiukuttelin. Sitten ilmestyi sydän. Mikäs hätä tässä oikeastaan oli? Rakkaita ihmisiä tulossa, koko viikonloppu aikaa. Olisiko isokin ongelma, jos kaikki ei olisikaan aivan tiptop vieraiden saapuessa? Kaikki oli siis hyvin. Sydämen jälkeen kaikki sujui aivan eri fiiliksissä, suorastaan rakkaudellisissa.

Juustosydän ilmestyi päivänä, jona olin kuullut lääkäriltä, ettei peukalon tyven kipu olekaan paranevaa laatua, vaan pahenee ajan kanssa. Yritin höylätä juustoa leivän päälle, mutta se ei meinannut kivun takia onnistua. Itketti ja harmitti. Epätoivoisen äheltämisen jälkeen sain siivun vihdoin onnistumaan, ja mitä paljastuikaan sen siivun alta: täydellinen sydän! Turha murehtia. Kaikki on hyvin. Kivusta huolimatta kaikki menee hyvin.

Lumisydämen löysin eilen iltalenkillä, kun murehdin märkää, pimeää ja synkkää tammikuuta. Tämmöisiäkö talvet olisivat nykyään? Mitä maapallolle on tapahtumassa? Ajatukseni olivat yhtä synkkiä kuin musta maa. Sitten keskellä polkua kimmelsi tuo kuvan kaunis lumisydän. Taas helpotti. Kaikki menee kuitenkin lopulta hyvin. Tänä aamuna maa olikin lumesta valkoinen ja kaunis, ja aurinko paistoi.

Yhtäkään löytämääni sydäntä en ole muokannut tai askarrellut paremmaksi, ne ovat olleet ilmestyessään juuri tuollaisia kuin kuvassa. Realistisempi mieheni suhtautuu hiukan epäilevästi näihin sydänviesteihin – pelkkää sattumaa kuulemma. Mutta sillä ei oikeastaan ole edes väliä, onko sydämien ilmestyminen sattumaa vai ei. Tärkeintä on se, että ne ilahduttavat ja nostavat minut joka kerta pelosta rakkauteen. Elämä on monin verroin kepeämpää, kun uskoo, että kaikki on hyvin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 7.1.2018.