Kiitos, isä!

Sinä synnyit sodan melskeeseen, keskelle aivan toisenlaista Suomea kuin nyt. Ihmisillä oli oikeasti syytä pelkoon joka päivä, pulaa ruoasta, pulaa melkein kaikesta. Kauheita asioita tapahtui omassa lähipiirissä: lapsia kuoli tavallisiin sairauksiin ja rakkaita ihmisiä jäi rintamalle. Kotiin selviytyneet olivat monin tavoin haavoittuneita, mutta sitä ei ollut aikaa jäädä murehtimaan.

Tämän kaiken olen kuitenkin ymmärtänyt vasta aikuisena, koska meille kerroit lapsuudestasi yleensä vain hassuja ja hauskoja asioita. Elin pitkään luulossa, että lapsuutesi oli ollut yhtä hassuttelua ja seikkailurataa päivästä toiseen. Omille lapsillesikin, minulle ja pikkuveljelleni, halusit taata hauskan lapsuuden. Varhaisimpia muistoja yhteisistä tekemisistämme on haitarin soittosi. Istuin polvellasi, ja sinä soitit. Osasit soittaa melkein mitä tahansa (ainakin lapsen mielestä), mutta se ei tietenkään sinulle riittänyt: piti keksiä omia kappaleita! Klassikkona mieleeni on jäänyt Lättäjalkalehmän kotiinpaluu, jonka muuten osaan vieläkin.

Jaksoit innostua majan rakennuksesta, puihin kiipeilystä, hyppyrin rakentamisesta pulkkamäkeen, polkupyörällä ajamisesta laiturin päästä järveen ja kaikesta hullusta. Rakensit meille mahtavan riipan, josta pääsi pudottautumaan järveen, ja sellaisen pomppukeinun, jonka EU kieltäisi välittömästi, koska se lennätti meitä vuorotellen puiden latvojen tasalle – tai siltä ainakin tuntui. Saimme tehdä kaikkea hullua ja vähän vaarallistakin, koska olit – ja olet yhä – mieleltäsi vallaton pikkupoika. Jos kiipesimme korkeaan puuhun, et todellakaan huudellut, että nyt alas sieltä, vaan että hienoa, onko komeat näkymät? Kotona halusit asentaa lastenhuoneeseemme puolapuut ja renkaat, että saisimme temppuilla tarpeeksemme. Ei ehkä ihme, että molemmat lapsesi opettavat tällä hetkellä liikuntaa työkseen.

Pienenä luulin, että olet oikeasti Tarzan. Saatoit hiukan myös antaa ymmärtää, että näin on. Sukelsit ja kroolasit kuin Tarzan ja kerroit päihittäväsi krokotiilin paljain käsin, jos sellainen tulee järvessä vastaan. Yhdessä harjoittelimme vakuuttavaa Tarzan-huutoa, jonka vain sinä osasit aidosti. Tietenkin, olithan oikea Tarzan. Kävimme myös katsomassa raakoja, alkuperäisiä, mustavalkoisia Tarzan-elokuvia yhdessä. Muistan, että pelotti jotenkin turvallisella tavalla.

Opetit myös rakkautta luontoon. Emme harrastaneet ulkomaanmatkoja, vaan kanoottiretkiä, hiihtoretkiä, nokipannukahveja ja eväsleipiä, marjastusta ja mökkeilyä. Opetit, kuinka kuusen pihka parantaa kaiken ja kuinka muurahaisen pissaa voi syödä. Osaat yhä tehdä Suomen parhaat vastat ja korjata aivan kaiken. Olet korvaamaton apu ja uskomattoman aikaansaava. Vieläkin, kasikymppisenä, olet ahkerampi kuin minusta koskaan tulee.

Olen onnentyttö, koska minulla on juuri tuollainen iskä – maailman paras. ❤

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 11.11.2017.

Oodi marraskuulle

Olen selkeästi kesäihminen. Ja syysihminen. Ja talvi-ihminen. Mutta kevään kanssa meillä on välien selvittely kesken, koska kevät ei tottele. Kevät paistaa lojottaa alastomaan, paljaaseen maaparkaan juuri silloin, kun se on rumimmillaan. Kevät alleviivaa maisemasta koirankakkakasan, henkensä heittäneen, mädän kukkaraasun, kuralätäkössä lilluvan käärepaperin ja käytetyn tiesminkä. Se kohdistaa spottinsa häpeämättömän julmasti siihen, minkä pitäisi antaa rauhassa pukeutua vihreään. Vai kuka muka haluaisi seisoa estradilla kirkkaassa valossa alastomana, spotti kohdistettuna selluliittimuhkuroihin, raskausarpiin ja juustojuhlien jälkeiseen finnirykelmään? En minä ainakaan. Mutta kevään mielestä se on ok ja suorastaan hauskaa. Kevät on julma ja vaativa, vaikka olen antanut sille hyvin selkeät ohjeet: himmeämpää valoa aluksi, vihreää vaatetta maiseman peitoksi ja vasta sitten täysi loiste päälle. Mutta kevät ei opi. Kevät porskuttaa menemään kuin pitelemätön häirikköoppilas: muut sopeutukoot, kevät tekee, mitä huvittaa.

Toista on marraskuu. Ihmisen ihana lepokuu, armas talvihorros ja suopea, suklainen syli. Marraskuu kutsuu ihmistä lepäämään, heittämään huolensa ja piilottamaan murheensa pimeään. Se käärii sinut villaiseen vilttiin, valaisee varoen kynttilänliekillä ja syöttää suklaata suuhusi. Se ei vaadi bikinikuntoa eikä pihatöitä, se ei kuiski korvaasi ikkunanpesua tai haravahuhkintaa, se ei vaadi mitään. Marraskuu silittää poskea pehmeällä peitolla ja keittää sinulle kuumaa juomaa. Marraskuu lupaa lepoa ja rauhaa, suloista pimeyttä, jossa mieli saa levätä, koska lika, pöly, virheet ja epätäydellisyys eivät näy. Näkyy vain kynttilänliekki ja hempeä hämärä. Näkyy se, mitä kirkkaassa valossa ei näe. Alkaa näkyä ihanuutta siellä, missä päivänvalossa oli pelkkää sotkua, kauneutta siinä, missä valo näytti virheen. Alkaa näkyä asioita, joita voi nähdä vain marraskuussa.

Marraskuu on taikakuu. Suorittajasta sukeutuu sohvaperuna. Himoliikkujasta himmailija. Raivoreippaasta rapsuttelija. Marraskuu on ihana.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 3.11.2015.

Opettajaksi kasvamisen kolmiportainen polku

Olen havainnut tällä kolmikymmenvuotisella opettajaurallani kolme selkeää vaihetta: menetelmävaihe, oppilaantuntemusvaihe ja itsetuntemusvaihe. Jokainen vaihe on kestänyt kymmenisen vuotta ja mielenkiinnolla odotan, mitä vaiheita vielä on edessä (koska eläkevaihe ei häämötä edes horisontissa). Joku toinen saattaa edetä vaiheissaan vauhdikkaammin tai ehkä aivan eri järjestyksessä. Sinnikkäänä ihmisenä minulla on ollut tapana yrittää viimeiseen hikipisaraan asti, ja vasta hakattuani päätäni seinään niin kauan, että luu paistaa, havahdun huomaamaan, että tämä ei ehkä enää toimi.

Menetelmävaiheessa olin motivoitunut uusista opetusmenetelmistä ja kasvatusideologioista. Vaihtelin menetelmiä usein ja ahkerasti, ja varsinkin, jos kuulin tai luin jostakin hyväksi havaitusta uutuudesta muualta. Melkein kaikki toimi loistavasti. Ainakin omasta mielestäni. Oppilaista en niin tiedä, koska fokukseni ei ollut heissä vaan menetelmissä. Uusimpia tuulia en uskaltanut olla kokeilematta, koska joku jossakin olisi saattanut luulla, että olen huono opettaja. Olin joskus aivan liekeissä omista koreografioistani oppitunneilla, oppilaista en taaskaan niin muista, koska fokus…you know. Oudosti migreeni ja flunssakierteet vaivasivat, ja olin aivan poikki.

Kymmenen vuoden päästä havahduin koreografiahuuruistani oppilaitten todellisuuteen. Hyvänen aika. Luokkahan oli täynnä aivan erilaisia oppijatyyppejä. Aloin tehdä uusimmista opetusmenetelmistä lennokkeja ja heittelin niitä kuuhun. Keskityin lapsiin ja muovailin itsestäni sellaista opettajaa, millaista katsoin kunkin oppijan tarvitsevan. Onneksi oli tullut joskus keskityttyä menetelmiin, koska niitä pursui nyt taskuista. Erilaisten tarpeiden valtava määrä kuitenkin uuvutti. Oli pakko jäädä vuorotteluvapaalle.

Nyt elän ja opetan tuota itsetuntemusvaihetta. Pakko sanoa, että tämä on vaiheista paras. Menetelmiä on taskussa ja uusia sataa, mutta ne eivät ohjaile minua. Nyt menen oppilaantuntemus edellä itsetuntemuksen opettamia rajoja kuunnellen. Tiedän jo, ettei ihan kaikkeen tarvitse venyä. Jos joku oppilas kenties hyötyisi jostakin menetelmästä, mutta se vaatisi minulta sellaista panosta, jonka tiedän hajottavan tai kuormittavan minua liikaa, jätän väliin. Se nimenomainen oppilaskaan ei lopulta hyödy siitä hienosta menetelmästä, jos opettaja makaa migreenissä kotona ja naapuriluokan opettaja yrittää oman työnsä ohella hypätä huutelemassa jotain ohjeita. Mikään menetelmä kun ei korvaa aidosti läsnä olevaa opettajaa.

En hämmästy, jos seuraavana vuorossa on niskurointivaihe. Leikkaan työstäni kaiken liikaa kuormittavan byrokratian ja keskityn vain siihen, mikä tässä työssä on olennaisinta: lasten opastaminen myötätuntoisiksi ja empaattisiksi, itseään ja erilaisuutta kunnioittaviksi ihmisiksi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 26.3.2017.

Curling-tyyppi

Bongasin tänään somesta uuden termin: curling-puoliso. Curling-vanhemmuudesta varmaan kaikki ovat kuulleet: ne sellaiset äidit ja isät, jotka siloittelevat lapsensa tietä ja poistavat jo etukäteen kaikki pettymykset ja pahat mielet palleroisensa polulta. Olin vähän ylpeä siitä, etten ainakaan ollut mikään curling-vanhempi – pettymyksiä ja pahaa mieltä piisasi… No ei ehkä tavallista enempää kuitenkaan, mutta niitä ei ainakaan kaikin voimin kaihdettu. Tänään tajusin, että olen tainnut silti olla aika vahvasti curling-tyyppi. En ehkä curling-puoliso, mutta curling-tyyppi.

Millainen on sitten curling-tyyppi tai -puoliso? Sellainen, joka pyrkii tasoittamaan toisten tunnetiloja, jotta kaikilla olisi kivaa ja leppoisaa. Sellainen, joka vääntää itsensä vaikka umpisolmuun, jos ikävä tunnelma sillä kevenee. Sellainen, joka patoaa omat pahat mielensä ja suuttumuksensa jonnekin peräsuolen peränurkkaan ja toivoo, että ne katoaisivat sieltä muun kuonan mukana viemärin kohinaan. Sellainen, joka huomaa heti, kun tunnelma alkaa valahtaa ja luulee, että on yksin hänen vastuullaan korjata tilanne. Sellainen, joka vaikuttaa ihan hullun positiiviselta, mutta onkin pelkästään hullu. No ei ehkä hullu, muttei kauhean viisaskaan.

Curling-tyypin vahvuus on hyvän ilmapiirin luominen, mikä on tietty hieno taito. Mutta kuten kaikki vahvuudet, tämäkin on toisaalta myös viheliäinen vamma. Curling-tyypin pitäisi tajuta, ettei ikävien tunteiden patoaminen yhtään mihinkään ole tervettä. Jonakin päivänä tulee nimittäin räjähdys tai terveyden romahdus tai jotakin muuta kamalaa, joka ei parannakaan ilmapiiriä. Mutta eihän curling-tyyppi itselleen mitään mahda. Hän hinkkaa ilmapiiriä rattoisammaksi vaikka väkisin. Kunnes tulee niin totaalinen stoppi, ettei harja enää heilu.

Jonakin sysisynkkänä päivänä curling-tyyppi tajuaa, että hän voi olla myös pahalla tuulella. Että hän voi sanoa, ettei jaksa eikä huvita. Taivas ei siitä putoa eikä maapallo lakkaa pyörimästä. Ehkä joku muu saa tilaisuuden keventää ilmapiiriä. Tai sitten kukaan ei tee sitä, ja elämä on hetken synkkää. Eikä siitäkään taivas putoa. Curling-tyypin elämä sen sijaan helpottuu, ja hän pystyy vihdoin olemaan isosti ihminen. Välillä kiva, välillä umpisurkea.

Kuva: Pixabay

Aikuisuus on

Lapsena sitä ajatteli, että aikuisuus se vasta on hienoa: vaihtoehtojen valtameri, mitä kohti kannatti meloa reippain vedoin rajoittamattoman vapauden kiilto silmissään. Odotin kiihkeästi aikuisuutta, ja mitä vanhemmaksi kasvoin, varsinkin merkkiä aikuisuudesta. Odotin ihmeellistä vakautta ja varmuutta, jotakin päälleni laskeutuvaa aikuisuuden viittaa tai päähäni tömähtävää viisasten kiveä. Ei tullut viittaa eikä kiveä, tuli perhe ja työ ja muutama kivinen karikko. Pikku hiljaa aloin oivaltaa, mitä aikuisuus on. Se ei olekaan valmiiksi tulemista tai rajoittamatonta vapautta, vaan vastuun ottamista omasta ja itseä pienempien ja heikompien elämästä. Aikuisen tehtävä on ottaa vastuu omista teoistaan ja hyvinvoinnistaan eikä hakea vastuunkantajaa jostakin päättäjästä, vanhemmasta tai edes kumppanista. Kuulostaa vaikealta, mutta niin kuulosti apupyörien irrottaminenkin joskus.

”Minusta ei koskaan tule aikuista”, huutelee viisikymppinen julkkis ylpeänä iltapäivälehdessä. ”Jipii, olen Facebook-testin mukaan 16-vuotiaan tasolla!” tuulettaa kolmen lapsen äiti statuspäivityksessään. Aikuisuuden brändi kaipaa siis pikaista päivitystä – kaikki haluavat täyttää kahdeksantoista, mutta harva hinkuu enää aikuiseksi. Monen yllätykseksi aikuisuus ei kuitenkaan tarkoita parasta ennen -päiväyksen peruuttamatonta ylittymistä vaan oikeanlaista asennetta. Aikuisuus on viisautta. Aikuisuus on uskallusta. Aikuisuus on sitä, että pääsee takapenkiltä oman elämänsä kuljettajan paikalle.

Aikuisuus on myös sitä, ettei päästä omia pelkojaan valumaan lapsen reppuun. Aikuisen tehtävä on suojella lasta, valaa uskoa ja toivoa onnelliseen elämään ja turvalliseen maailmaan. Aikuisen tehtävä on luoda turvaa ja luottamusta, vaikka pikkuisen feikisti. Joka päivä itsekin vakuuttelen oppilailleni, että maapallo pelastuu, pandemiat hiipuvat ja pakolaisille löytyy koti, kun maailmantuska tihkuu pulpettien takaa opettajan syliin. Lasten tehtävä ei ole kantaa murheita aikuisten ongelmista, heidän kuuluu juosta perhosten perässä ja riemuita tontun muotoisesta pilvestä.

Onneksi aikuinenkin saa joskus riemuita: saa tehdä salaa lapsilta kiellettyjä hekumallisia juttuja. Ja nyt tarkoitan tietenkin sitä, kun oppilas yllätti meidät tänään opettajanhuoneesta kesken kakunsyönnin. Oppilaan mielestä se oli erittäin epäreilua, mutta meistä aikuisista pelkästään kohtuullista. Koska aikuisuus on.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 7.9.2015

10 asiaa, jotka viisikymppinen on oppinut elämästä

Viisikymppisenä elämänkoulua on käyty jo niin kauan, että on pakostikin oppinut jotakin. Elämänkouluja on monenlaisia, ja tässä erityisessä yksityiskoulussani olen oppinut ehkä eri asioita kuin joku toinen omassa erityisessä yksityiskoulussaan. Jokaisen on lopulta tallattava oma polkunsa itse, mutta jospa jokaisen ei tarvitsisi ainakaan samoihin juurakoihin kompastua. Seuraavat 10 asiaa ovat sellaisia, jotka olen oivaltanut tärkeiksi, ja jos et vielä ihan viisikymppinen olekaan, niin ota opiksesi. Saat elämässä etumatkaa – ja saatat päästä helpommalla kuin se, joka on joutunut ihan oman peräpuskurin kautta opettelemaan tuon kaiken.

1) Ihmiset tekevät virheitä. Sinä olet ihminen.

2) Naura aina, kun voit. Paljon. Etenkin itsellesi.

3) Kehu myös ääneen. Älä pelkästään ajattele.

4) Armahda. Älä kanna kaunaa, se myrkyttää mielen ja rumentaa naaman.

5) Tiedosta, mitä syöt. Se vaikuttaa kaikkeen. Mutta muista myös herkutella!

6) Kun mukaan pitää ottaa tärkeitä papereita, tarkista kahdesti. Silmillä. Koiran passi tuntuu käteen samalta kuin ihmisen.

7) Jos kolhit auton betoniporsaaseen, kiitä. Betoniporsas olisi voinut olla joku elävä.

8) Tee asioita, joista tulet iloiseksi. Älä niitä, joita luulet, että pitää.

9) Laita juhlapäivinä itsesi juhlakuntoon ensimmäiseksi. Papiljottipäisenä pyjamanoitana ei ole kiva ottaa vastaan etuajassa tulleita vieraita, vaikka ovenkahvat kiiltäisivät kuinka.

10) Muista, että kaikki menee ohi. This too shall pass.

Muistan liian monet juhlat, joissa pöytä on notkunut herkkuja, koti on kiiltänyt puunattuna (no siis arkeen verrattuna…), lapset ovat liehuneet juhlamekoissaan tukat letitettyinä, ja äiti viikannut servettejä paitulissa ja papiljoteissa, kun ovikello soi ja ensimmäiset vieraat saapuvat. Ei enää ikinä sellaista, kiitos. Tämä äiti on nykyään juhlavalmis ennen kuin yksikään kahvikuppi on pöydässä tai kakku koristeltu (okei, eipä tarvitse enää pukea lapsiakaan, mutta nuoret äidit: olkaa viisaampia kuin minä). Paljon mukavampi sitä paitsi puuhastella keittiössä juhlapäivänä huoliteltuna kuin pyjamanoitana.

Kaikki kymmenen kohtaa on kantapään kautta ja ihan itse elämällä opittuja, ei elämäntaito-oppaasta poimittuja. Aika monen numeroidun kohdan taakse kätkeytyy enemmän tai vähemmän kyyneleitä – joskus ihan pelkästään hervottomasta nauramisesta. Listan käyttöohje kuuluukin: Noudata kirjaimellisesti kohtia 1-10 koko loppuelämäsi – ja aina kun et pysty, palaa kohtaan yksi. Koska aina voi aloittaa alusta – tai laatia oman listan.  

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.6.2016

Rekkariterapiaa

Poden autosokeutta. Minun on mahdotonta erottaa erilaisia automerkkejä toisistaan enkä tunnista edes naapureitteni autoja liikenteessä, vaikka näen ne joka päivä. Ainoa asia, jonka autoista jotenkuten opin muistamaan ja tunnistamaan, on rekisterikilven kirjaimet. Numerot menevät yli hilseen, mutta kolme kirjainta yleensä muistan – kunhan kehitän niihin mieleenpainuvan muistisäännön. Vanha Corollani, TXG, esimerkiksi oli Texas Girl. Ystäväni auto oli BFC eli Best Friend’s Car. Nykyinen autoni on RSC, Rouvan Safety Car. Numeroista ei edelleenkään ole mitään hajua.

Tänään huomasin kehitteleväni liikenteessä rekisterikirjaimista halpaa terapiaa. Jos toivoa epätoivoiseen tilanteeseen ei heru mistään muualta, sitä on luotava itse. Liikennevaloissa vastaan ajoi OMG. No niinpä, ajattelin. Tuommoista oumaigaadia on ollut elämä jo liian pitkään. Sitten eteeni kurvasi CRY. Kiitos vain, mutta itketty on niin, että kohta silmämunat kuivuvat kuoppiinsa. Ajattelin, että seuraavaksi saisi tulla jo jotakin kivaa ja toiveikasta. Silloin vastapäisiin liikennevaloihin pysähtyi JHA. Jiihaa! Ehkä kohta jo voisin hihkua ”jiihaa”….? Tai ainakin se meillä asuva kantrimies voisi. Minä voisin hihkaista jotain muuta. Autoa parkkeeratessani huomasin, että vieressä tönötti IOO. Oikeasti tuommoiset kirjaimet! Eli ihan satasella mennään vielä, odottakaas vain.

Tämmöistä voi liikkua ihmisen mielessä, kun toivoa kaivetaan kiven alta joka ikinen päivä. Jokainen koiralenkillä löytynyt sydän on merkki, että tästä selvitään. Jokainen toiveikas rekkari on merkki, että kaikki järjestyy. En tiedä, minä päivänä, mutta se on Ison Ilon Päivä. Jiihaa ihan satasella!

Murheellisten pilvien alla

Tänään oli raskas aamu. Oman elämän kipeät asiat läsähtivät päin näköä niin, että piti vähän aikaa parkua ihan olan takaa. Kaikki järjestyy -asennetta ei meinannut millään löytyä. Kuivasin kyyneleet ja lähdin kuitenkin toimittamaan asioitani.

Ajelin autojonossa hissukseen, kun huomasin tien reunassa rollaattoriin nojailevan, vuoroaan odottavan mummelin. Pysäytin ja päästin hänet ylittämään tien. Moni heilauttaa tuossa tilanteessa autoilijalle kättään pikaisesti ja jatkaa matkaa. Vaan mitä teki tämä mummeli? Kääntyi katsomaan minua, hymyili valloittavasti, vilkutti ja ihan kuin olisi sanonut ”tuitui”. Ai että tuli hyvä mieli. Ensinnäkin siitä, että tajusin pysähtyä, ja sitten mummelin reaktiosta. Ajattelin siinä paikassa, että minäkin haluan isona olla tuollainen iloa pirskahteleva mummeli. Hymyilisin leveästi sinne ja tänne ja vilkuttaisin perään. Sanoisin ehkä tuitui, tai jotakin muuta.

Tuon pikkuriikkisen välikohtauksen jälkeen huomasin ajelevani autoa hymy huulilla ja ilon pyrkivän rintaan läpi kaikkien murhemöykkyjen ja huolipesäkkeiden. Ilo on sitkeä pieni luonnonvoima, joka raivaa tiensä perille juuri silloin, kun mieleen hiipii pelko, etten varmaan koskaan enää naura. Nyt tiedän, että nauran kyllä. Koska ilo on kuin aurinko. Se on koko ajan paikalla, vaikkei sitä aina huomaa. Se ei tarvitse kuin pienen raon murheen pilviverhoon valaistakseen synkkyyteen vaipuneen mielen. Joskus murheen pilviä siirtää sivuun toinen ihminen, joskus lemmikkieläin, joskus joku muu. Joskus ne siirtyvät sivuun aivan itsestään, koska on vastaansanomaton ilon aika.

Tänään hiukan ihmettelin, kun niin moni autoilija ajoi mummelin ohi pysähtymättä. Mutta ehkä he eivät nähneet koko mummoa. Ehkä olin ainoa, joka näki hänet, koska mummeli olikin minua varten tänne lähetetty enkeli, ilon lähettiläs. Terveisiä hänelle! Tuitui.

Pappa, tosielämän Selviytyjä

Miksi ihminen kiinnostuu omista juuristaan vasta, kun kysymyksiin ei ole ketään enää vastaamassa? Miksi en kysynyt pappani elämästä silloin, kun hän vielä eli? Miksi, oi miksi. Onnekseni käsissäni on kuitenkin äänite, jossa pappaani haastattelee joku toimittajantapainen. Ilman tuota haastattelua en tietäisi, millaisen sankarin sukua olen. Ihan hippusen sankari siis itsekin – kuten jokainen meistä, koska esivanhempamme eivät todellakaan päässeet elämässään helpolla. Tämä postaus on arvostuksen ja kunnianosoitus papalleni, joka eli varsin ihmeellisen elämän.

6-vuotiaana pappani myytiin huutolaispojaksi perhettä raastavan köyhyyden takia. Tämä tarina tulee ihan iholle asti, kun oivalsin, että samoissa maisemissa, joissa huolettomana lenkitän koiriani joka päivä, pappani on pikkupoikana seissyt huutokaupattavana. En melkein kestä ajatusta. Pappa vaihdettiin jauhopussiin, ja hän joutui oloihin, joissa sai joka päivä selkäsaunan, muttei välttämättä ruokaa. Töitä piti silti paiskia ahkerasti. Lopulta pappa karkasi talosta ja lähti kerjuulle.

13-vuotiaana hän kuuli, että punakaartiin liittyjille luvattiin joka päivä ruokaa. Nälkä siis ajoi lapsen sotilaaksi – ideologiasta tai sodan syistä ei ollut hajuakaan. Kylläisyys jäi tosin pelkäksi haaveeksi, sillä pappani vangittiin jo sisällisodan alkumetreillä, ja vankileirillä sai syödäkseen vain perunankuoria ja lipeäkalalientä. Vankeus kesti 5 viikkoa ja 2 päivää. Vapautumispäivänä partiolaiset ja saksalaiset olivat vastassa ruisleipineen, joiden kimppuun nälkäiset vangit hyökkäsivät. Tuo ensimmäinen ateria vapaudessa koitui monen kohtaloksi: suolisto ei kestänytkään viikkojen paaston jälkeen niin vahvaa ruokaa, ja nuorukaiset söivät itsensä kuoliaiksi. Pappani selvisi pahoilla vatsanväänteillä.

20-vuotiaana pappa liittyi kauppalaivastoon työskenneltyään sitä ennen mm. paimenpoikana. Merillä hän seilasi 2 vuotta, kunnes päätti hakeutua töihin maan kamaralle. Merillä oli vaaransa, mutta niin oli maissakin. Yhtenä yönä pappa havahtui savun hajuun, ja luuli vuokraemännän polttaneen ruokaa pohjaan. Vinttikamarin ovesta kurkistaessa liekit löivät kuitenkin vastaan. Ei auttanut kuin loikata vintin ikkunasta perunapellolle. Koko omaisuus meni vaatteita myöten, mutta onneksi töihin pääsi lainavaatteissa.

Talvisodassakin nälkä ohjasi papan seikkailemaan omin päin. Muut jäivät lepäämään, kun pappa lähti seuraamaan hirven jälkiä – metsämiehen haaveissa siinteli juhla-ateria koko komppanialle. Pahaksi onneksi alkoi sataa lunta, jolloin omat sekä hirven jäljet peittyivät, ja pappa eksyi. Hän harhaili eksyksissä viisi vuorokautta syöden pelkkää lunta. Kaksi kertaa tuona aikana hän putosi jäiden läpi ja kastui perinpohjaisesti. On silkka ihme, että pappa oli vielä hengissä, kun omat joukot lopulta hänet löysivät.

Seikkaileminen jäi merkillisestä lapsuudesta ja nuoruudesta niin veriin, ettei pappa osannut oikein koskaan olla seikkailematta. 58-vuotiaana hän keksi yhtäkkiä kävellä Hammerfestista Rovaniemelle. Kävelymatkaa kertyi yhteensä 700 kilometriä. Erään kerran hän käveli huvin vuoksi kotoa Varkauteen, yhteensä 250 kilometriä. Vielä 7-kymppisenä hän käveli joka arkipäivä 25 kilometrin lenkin, kun käveli kotoaan meille, lenkitti koiramme ja käveli takaisin. En pitänyt sitä silloin mitenkään ihmeellisenä, se nyt oli ihan tavallista pappameininkiä.

Nyt olen ihailusta ja ihmetyksestä aivan ymmyrkäisenä. Olen tavattoman ylpeä saadessani olla tuollaisen selviytyjän sukua. Pappa sanoi aina olevansa ”metsän kasvattama”, ja se piti täysin paikkansa. Pappa oli viisas ja rauhallinen mies, vaikka koulujen käynti jäi vähiin. Kaikki ihmiset olivat hänelle yhtä arvokkaita, vaikka luokkajako näkyi selkeänä koko hänen elinaikansa. Hänelle kukaan ei ollut pelkän asemansa vuoksi mitään, vain ihmisyys merkitsi. ”Hyvin menee, kun ei valita”, kuului papan motto. Rakkaita terveisiä sinne jonnekin, pappa! Kiitos mahtavasta asenteesta ja sitkeydestäsi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 1.5.2018.

Herra Hidas ja yhden pysähdyksen taktiikka

Herra Hidas teki eteisessä selvästi lähtöä jonnekin. Ennen kuin hän ehti ilmoittaa aikeistaan, rouva Impulsiivinen pelmahti utelemaan, että minnekäs sitä nyt. Herra Hidas ilmoitti menevänsä Prismaan hakemaan yhtä erityislaatuista ruuvia. Rouva Impulsiivisen kulmakarvat hyppäsivät hiusrajaan, hän alkoi säntäillä edestakaisin eikä hyperventilointikaan ollut kaukana. Jestas, Prismaan, tuosta vain! Muistilista oli löydettävä äkkiä! Koska Prismaan ei kerta kaikkiaan saanut lähteä yhden ruuvin takia! Se oli epäekologista, se oli itsekästä, se oli turhanpäiväistä, se oli…se oli… se nyt vain oli KIELLETTYÄ!!

Ennen kuin Rouvan Tärkeä Muistilista löytyi, herra Hidas oli jo matkalla. Hyväntuulisena tietenkin, koska listalla oli vain yksi ruuvi. Hah. Kun rouva lähti Prismaan, lista oli niin pitkä että sitä varten piti olla oma kassi. Listalla oli ainakin kahden viikon ruokaostokset (ekologista), apteekkitavarat (koska Prismassa oli myös apteekki), suutariasiat (eihän sinne nyt muuten tule mentyä!), sukkahousu- ym. naistentarvikeasiat (koska se on kätevää), maton pesulaan vienti (koska ei pesula nyt niin kaukana Prismasta ollut), kirjaston kirjojen palautus (sen kautta pystyi aivan hyvin koukkaamaan palatessa), lemmikkikaupan asiat (luut, pallot yms.) sekä Alkosta Koskenkorvaa. Eikä siis mihinkään viihdekäyttöön, herra paratkoon, rouvan syntymähumalassa oli viihdettä riittämiin, vaan pakuriuutteen valmistukseen. Mutta sitä Koskenkorvaa ei voinut hakea oman kylän Alkosta, koska oppilaiden vanhemmat olisivat takuulla sattuneet Alkoon samaan aikaan, ja siitäkös olisi juttu lähtenyt. Niin on lopussa, naisparka. Seurailkaapa vähän, onko töissäkään selvin päin. Ilmanko on kokeiden pisteet laskettu miten sattuu. Kerrankin lähetti lapset tuntia liian aikaisin kotiin.

Rouva Impulsiivisen mielestä hänen tapansa keskittää asioiden hoitaminen kerta rysäykseen oli paitsi aikaa myös luontoa ja rahaa säästävää. (Jos ei lasketa niitä sakkoja, jotka hän sai unohtaessaan pysäköintikiekon, ja hävikkiä, joka tuli edellisen kaupan ostosten unohtamisesta seuraavaan.) Siksi rouva Impulsiivinen puhisi harmituksesta, kun hän vihdoin löysi kilometrin mittaisen muistilistansa, ja herra Hidas oli jo ties missä.

Samaan aikaan herra Hidas istui Prisman kahvilassa, koska ruuviasian toimittamiseen oli mennyt aikaa neljä minuuttia. Kahvilassa hän vihelteli ja tarkkaili ohikiitäviä, stressaantuneita ihmisiä, jotka raahasivat maata viistäviä ostoskassejaan ja sitä yhtä, jossa oli vielä se pitkä lista niitä oheisasioita. Otsasuonet pullistelivat, ihmiset tiuskivat toisilleen ja retuuttivat lapsiaan hitusen liikaa käsivarresta puristaen.

Rouva Impulsiivinen murehti hukattua elämää, koska niin moni asia olisi hoitunut ruuvin kanssa samalla reissulla. Ainakin ne apteekkiasiat olisi voinut hoitaa. Paitsi ei. Taas olisi tullut sitä väärää d-vitamiinia. No lemmikkiasiat olisi ainakin voinut tuoda. Paitsi ei. Kerrankin toi aivan surkean pallon, joka kesti koirien käytössä vajaan minuutin. Suutarihommat nyt kuitenkin olisi voinut hoitaa. Paitsi että tuskin olisi osannut selittää, millaisen paikan rouva olisi niihin lenkkareihin halunnut. Jonkun ruman olisivat laittaneet. Kaikki täällä pitää itse hoitaa, rouva huokaisi, ja lisäsi listaan vielä särkylääkkeen, koska herra Hitaan epäekologisuus aiheutti hänelle toistuvaa päänsärkyä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.5.2016.