Synttäripäivä!

Posted on by
Vastaus

Blogini täyttää tänään 5 vuotta! Ensimmäisen postaukseni Nuttu nurin, onni oikein -blogiini kirjoitin 30.8.2015 ja otsikoin sen Nyt ja tässä. Kun kaivoin tekstin esille synttäripäivän kunniaksi, ajattelin sen vanhentuneen julkaisukelvottomaksi, sellaiseksi nolottavaksi eri elämänvaiheen tilitykseksi. Hämmästyksekseni se olikin yllättävän ajankohtainen. Kirjoitin onnen hetkistä, niistä pienistä, pysäyttävistä hetkistä, joissa tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että onni on tässä.

Muistan vieläkin sen hetken, kun oivalsin mielestäni jotakin tärkeää onnesta. Se tapahtui helmikuussa 2008. Olin jäänyt vuodeksi vuorotteluvapaalle opettajan työstäni ja olin lenkillä Hippu-koirani kanssa. Sää oli talvinen: lunta oli maassa, hanki kimmelsi kauniisti ja aurinkokin pilkisteli pilvien raoista. Yhtäkkiä näin jotakin suloista: lintu oli tepastellut hangella ja jättänyt jälkeensä pikkuruisten jalanjälkien ihastuttavan kuvion. Pysähdyin ihastelemaan noita jälkiä ja tajusin kuin salaman lyömänä, että tässä se onni on. Oivallus itketti (onnesta) ja tuntui sielussa asti.

Nuorempana olin ollut huikaisevan onnellinen monta kertaa. Yritin takertua onneen kaksin käsin, mutta aina se pettymyksekseni livisti. Odotin kai jotakin elämän tai vähintäänkin viikkojen mittaista onnellisuuden vaahtokylpyä, jossa voisin uinua hymy huulilla liikoja onnellisuusvaahtoja välillä kasvoiltani pois pyyhkien. Ei tullut vaahtokylpyä. Tuli kriisejä, sairauksia, hormonisäätöjä, rahapulaa, stressiä ja mitä kaikkea. Enkä osannut nähdä kaikkia niitä ihania pieniä onnen hetkiä, joita elämä koko ajan tarjoili ihan hopealautaselta. Porhalsin liian kovaa.

Tuota ensimmäistä postaustani lukiessani tajusin, kuinka tärkeää on keräillä noita pieniä onnen hetkiä. Jokaiseen, pikkuruiseenkin, onnen tapaiseen kannattaa pysähtyä, kääriä se kultapaperiin ja tallettaa pahan päivän varalle. Murheen koittaessa noita paketteja voi hellästi availla ja ihmetellä, kuinka monesti elämä onkaan ollut hyvää. Murhe ei katoa, mutta kummasti helpottaa.

Synttäripäivinä on tapana antaa lahjoja. Niinpä minäkin annan teille, rakkaat, hämmästyttävän uskolliset lukijani, tänään lahjaksi kaksi kaikkien aikojen luetuinta postaustani: Kun kaikki muuttuu paitsi koulu ja Navanalusjuttu. Kaikissa aloittelevien bloggareiden ohjeissa korostetaan, että muista profiloitua ja rajata aihepiirisi – äläkä missään tapauksessa kirjoita kaikesta maan ja taivaan väliltä. No, minäpä nyt kuitenkin teen juuri niin kuin ei pitäisi. Kirjoitan inspiraation ohjaamana kaikesta mahdollisesta, ja välillä mahdottomastakin. En nimittäin välittäisi profilitua miksikään koulubloggariksi, enkä varsinkaan navanalusbloggariksi… Joten jatkan samalla tutulla sillisalaattilinjalla. Yksi uskollinen lukijani kuvaili sillisalaattiani mahdottoman kauniisti: ”Se on just sun blogissa parasta, kun ei koskaan voi tietää, pitääkö tällä kertaa pyyhkiä kyyneleitä liikutuksesta vai hillittömästä nauramisesta.”

Kiitos, että olette siellä! Pysykää kyydissä edelleen!

Navanalusjuttu

Posted on by
1

Tulin kotiin jumpasta ihanasti väsyneenä (tarinan edetessä huomaat, että kenties jopa liian väsyneenä). Jumpan jälkeen mennään yleensä suihkuun, ja niin tein minäkin. Siinä riisuutuessani päähäni pälkähti, että siistinpä tässä samalla bikinirajani, kun kerran olen jo ilkosillani. Silmiini osui tyttäreni vahaliuskapaketti, jota en ollut siis eläessäni ennen avannut, mutta nytpä avasin. Vahaliuskat – miten näppärän kuuloinen karvanpoistomenetelmä! Helppoa ja nopeaa.  

Liimasin vahaliuskat kohdilleen ja hankasin niitä vielä tovin, että kiinnittyvät kunnolla. Sitten päättelin, että ne pitäisi riuskalla otteella repäistä irti, ja homma olisi valmis: karvat kadonneet ja iho silkoinen. Nykäisin vähän – ja itkin vähän. Nykäisin lisää – ja itkin ääneen. Kautta karvatuppeni, miksei paketissa ole varoitusta neonvärisin, vilkkuvin kirjaimin?! “Liuskojen irroitus on elämäsi kivuliain kokemus!”  “Pure puukapulaa, kun repäiset liuskaa irti!” Tai saattoihan siinä lukeakin, mutta enhän minä mitään käyttöohjeita lueskele. Ne on uusavuttomille raasuille.

Kun itkultani pystyin jotakin näkemään, huomasin järkytyksekseni, ettei yhtään karvaa ollut irronnut. Nivusissani komeilivat vihreät, leveät liimaliuskat, joista oli irronnut vain paperinen suojus. Great. Äkkiä suihkuun ja hankaamaan noita vihreitä iljetyksiä saippualla ja shampoolla ja kaikella, mikä käteen osui. Kiihkeän hankaamisen jälkeenkin vihreys istui nivusissa kuin karmea tauti. Oli pakko nöyrtyä lukemaan paketin käyttöohje. Jospa siitä löytyisi apu. “Älä missään tapauksessa hankaa vahaa saippualla.” Jaahas. Ja nyt sen sitten kerrotte.

Kekseliäänä tyttönä muistin, että ainakin pihka irtoaa rasvalla! Siispä ruokaöljyä vanulappuun ja taas hankaushommiin. Vaan sekin olisi pitänyt jättää tekemättä. Nyt nivusissani oli paitsi vihreää liimaa, myös joulupukin partaa muistuttava vanukerros. Voihan vanulappu sentään. Lopputulos oli niin kaukana karvattomasta silkoisuudesta, että oli pakko vähän nauraa.

Turvauduin nuoriso-osaston apuun. Hiippailin kylpytakissani vahaliuska-asiantuntijan eteen ja esittelin tilanteen karmeuden. Hysteerisen naurun seasta sain sen verran selvää, että vahaliuskapaketissa oli kuulemma joitakin vahanpoistolappuja, joilla vihreys ja joulupukin parta kenties lähtisivät. Oi, miksi, miksi en lue käyttöohjeita ennen toimeen tarttumista!

Poistolappuset toimivat välttävästi. Ilmeisesti saippualla ja vanulapuilla hankaaminen olivat tehneet tapauksestani astetta haastavamman. Silkoista jälkeä ei tullut, eikä edes uimahallikelpoista. Nivuseni huusivat punaisina monta päivää, ja housut tarttuivat vihertävään liimaan ainakin viikon. Turha ehkä mainita, että en ole vahaliuskoihin koskenut sen koommin.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 20.9.2017.

Nyt ja tässä

Posted on by
1

Juuri nyt on kaikki hyvin. Ihan pienen hetken vaikka, mutta juuri nyt nautin. Istun mukavasti sisällä, kun ulkona sataa vettä. Juuri nyt edessäni on kupillinen kuumaa pakuriteetä ja lautasella mustikkaraakasuklaata. Juuri nyt ei koske mihinkään eikä tarvitse tehdä mitään. Lapseni ovat maailmalla ja turvassa. Tai mistä minä tiedän. Mutta koska toisin ei ole mainittu, ajattelen, että kaikki kolme nauravat juuri nyt ja ovat ystäviensä tai rakkaittensa lähellä. Lähetän heille halauksen ja kivoja ajatuksia ja pienen silityksen poskelle. Lähetän usein myös käsittämättömiä hymiöitä puhelimella, koska tekstaan ilman silmälaseja, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Juuri nyt ylläni on huppari, jonka molemmat taskut koira on pureksinut puhki, mutta se ei haittaa, koska en tarvitse taskuja juuri nyt. (Kysykää myöhemmin uudestaan, kun en löydä auton avaimia mistään…) Juuri nyt kynsilakka on lohkeillut ja haalistunut rumaksi, mutta ei tunnu missään, koska tämä hetki on onnellinen. Juuri nyt elämä on hetken kepeää kuin perhosen lento.

Keräilen onnen hetkiä varastoon, sellaisia kuin juuri nyt. Varastossa on hetki, kun näin kauniit linnun jäljet hangella (ja itkin vähän). Siellä on myös hetki, kun näin huurteisen, käsittämättömän kauniin heinänkorren, ja toinen, kun vanha, vaikeasti liikkuva pariskunta ylitti suojatien edestäni käsi kädessä, ja silmäni sumenivat. Keräilen mieleeni onnellisia tuokioita, koska tulee toisenlaisia hetkiä, jotka eivät ole kuin perhosen lento. Ne eivät nouse lentoon ollenkaan. Sellaiset hetket painavat kumaraan ja laittavat kivenjärkäleitä taskuun. Sellaiset hetket sattuvat sieluun ja sydämeen ja saavat sinut epäilemään uskoasi ja koko elämän tarkoitusta. Niistä hetkistä en tahtoisi muistijälkiä.

 Mitä jos mieli onkin kun mummolan vintti? Kun se on täynnä tavaraa, sinne ei yksinkertaisesti enää mahdu mitään muuta. Jos mieli on täynnä onnea, sinne ei ehkä mahdukaan enää surkuhetkiä (ainakaan turhanpäiväisiä – kokonaan suruitta ei kukaan meistä selviä). Kun keskittyy keräämään onnen hetkiä, niitä myös huomaa lisää. Yhtäkkiä maailma onkin täynnä ihmeellisiä linnunjälkiä ja hopeisia heinänkorsia, rakastuneita vanhuksia ja nauravia lapsia. Yhtäkkiä maailma onkin hyvä.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 30.8.2015

Elämä pausella

Posted on by
2

Tämä teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä viime joulukuussa. Toivoin, ettei se olisi ajankohtainen enää ikinä. Valitettavasti asiat eivät ole tuosta kauheasti muuttuneet, mutta roikumme toivossa ja uskomme parempien aikojen olevan tulossa. Mielellään pian, kiitos.

Kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Sellainen, jollaista en enää halua kokea. Blogissani on ollut hiljaista, koska olen keskittynyt elämäni tärkeimpään ja vaikeimpaan projektiin. Kun elämässä on iso kriisi, ympäriltä karisee kuin itsestään kaikki, mikä ei ole välttämätöntä, sellainenkin, minkä joskus luuli olevan välttämätöntä.

Kuluneen vuoden projektini on ollut lapseni paraneminen. Oheisesta linkistä voit lukea, millaisesta sairaudesta on kyse. Tosin tuon postauksen kirjoittaminen otti niin tyttäreni voimille, että sitä seurasi voinnin romahtaminen, ja nyt ollaan taas pisteessä, jossa hän joinakin päivinä jaksaa kävellä postilaatikolle, useimpina sekin on liikaa. 

En ole kokenut ikinä mitään yhtä raskasta ja sydäntä raastavaa kuin oman lapsen sairastuminen tavalla, jossa lääkärit eivät osaa auttaa. Koska tytär asuu  nyt meillä, sairaus on läsnä jokaisessa hetkessä (paitsi niissä, kun olen töissä). Eikä se ole kovin hilpeää nuoren ihmisen elämää. Ympärillä samanikäiset valmistuvat, pariutuvat, viettävät kihlajaisia ja häitä, saavat lapsia, matkustelevat, juhlivat ja käyvät töissä. Heidän elämänsä on täynnä tapahtumia, kuten omanikin tuossa vaiheessa oli. Tuntuu kohtuuttomalta, että samaan aikaan lahjakas, taitava ja viisas lapseni viettää elämäänsä sikiöasennossa maaten tai hyvinä päivinä postilaatikolle raahautuen.

Lapsen sairastuminen laittaa asiat uuteen järjestykseen. Ykkösenä on koko ajan parannuskeinojen etsiminen (ja niitä on kuulkaa etsitty, hoitavien tahojen ja keinojen luettelo on pitkä kuin päivystysjono – mikä sekin on tullut valitettavan tutuksi). Siinä kannoilla (ja rinnalla) on tietenkin arjesta selviytyminen eli rutiinit ja omasta jaksamisesta huolehtiminen. Onneksi on koira, joka pakottaa ulos joka päivä! Työni kaikessa hektisyydessään on tässä kohtaa siunaus, koska se vaatii sataprosenttisen läsnäolon. Enpä olisi joskus uskonut kokevani, että käyn töissä lepuuttamassa aivojani…

Uudelta vuodelta on tapana toivoa ja odottaa kaikenlaista hyvää ja onnellista. Minulla on tasan yksi toive. Että lapseni paranisi. Mitään asiaa en ole elämässäni yhtä paljon rukoillut. Samalla lähetän terveisiä ja voimia kaikille lapsen sairauden kanssa kamppaileville vanhemmille. Sairaudet ja ennusteet ovat erilaisia, mutta huoli on sama. Tervetuloa uusi, parempi, ihmeitä tekevä vuosi!

Kuvassa taiteilija Alexander Reichsteinin valohahmoja.

Kun kaikki muuttuu paitsi koulu

Posted on by
1

Olen ollut opettaja jo iäisyyden. Tiedän sen siitä, että oppilaat kyselevät minulta, millä luokalla olin talvisodan alkaessa ja kuinka vanha olin silloin, kun Jeesus eli maan päällä. Silti kuvittelen usein olevani yhä nuori ja notkea opettaja, koska en ajattele ikääni. Viime aikojen uutiset ovat kuitenkin saaneet minut tajuamaan, että oikeasti haluan olla vanha kääpä. Tai ainakin vakaa mänty.

Haluan olla jotakin, joka ei muutu ja heilahtele kaikkien tuulahdusten mukana. Lapsilla on tarpeeksi muutosten tuulia omissa elämissään, kun jollakulla muuttuu osoite tämän tästä, toisella koko perhekunta, ja samalla maailma ympärillä uhkaa sortua palasiksi. Koulun kuuluu olla turvasatama. Vakaa ja sama kaikille. Hitaasti muuttuva ja ennalta-arvattava. Haluan olla kääpä, koska koen oppilaiden tarvitsevan sitä, että ope on vähän jäärä ja koulussa on vähän vanhanaikaista, mutta niin ihanan turvallista. Kun maailma muuttuu ympärillä niin, että paukkuu, on oltava paikka, jossa luokka on samalla paikalla, päivärytmi lukujärjestyksen mukainen ja opettaja muuttumaton kuin vanha mänty.

Opettajan ei tarvitse lähteä puuhaamaan jumppapalloja luokkaan tuoleiksi heti, kun jossakin hihkutaan niiden edistyksellisyyttä. Opettajan ei tarvitse tehdä niin kuin minä tein. Parin viikon kokeilun jälkeen meillä kannettiin jumppapalloja luokasta ulos ja tuoleja takaisin sisälle, koska kenenkään hermo ei kestänyt sitä tauotonta nitinää, jonka kuminen jumppapallo ja muovinen kokolattiamatto saivat aikaan. Oppilaan vahva takaraivo onneksi kesti sen pamauksen, joka syntyi jumppapallon jousto-ominaisuuden testauksessa kesken oppitunnin. Opettajan ei myöskään välttämättä tarvitse sisustaa luokkaansa lattiatyynyillä, joiden päällä oppilaat voivat makaillen laskea matikan laskujaan, niin kuin minä tein. Lapsilla oli mukavaa, tosin numeroista ei saanut selvää. Opettajalla ei ollut mukavaa, ja polvista katosi tunto. Opettajan kuuluisi lipua luokassa kuin tuuli ja pysähtyä vaivihkaa oppilaan kohdalle kuiskimaan ohjeita, kehumaan ja koskettamaan rohkaisevasti olkapäästä. Konttaamalla kaikki tuo kävi jokseenkin hankalaksi. Lattiatyynyt kannettiin ulos, järki palasi päähäni ja tunto polviin.

En tavoittele taantumusta tai kehityksen jarruttamista. Haluan valaa uskoa ja rohkeutta siihen, että jokainen opettaja voi olla hyvä omalla ainutlaatuisella tavallaan. Joku tarvitsee siihen kasan jumppapalloja, toinen luokan täysremontin, kolmas pitkiä hengitysharjoituksia oppilaiden kanssa, neljäs rutiiniksi muodostuneen aamupiirin.

Tärkeintä luokassa on kuitenkin se, mitä ei näe, vaan tuntee. Jos ilmapiiri on hyväksyvä ja lämmin, ja jos opettaja tuntee oppilaitaan kohtaan inhimillistä rakkautta ja kykenee sitä jotenkin sinne pulpettien väliin välittämään, on istuimen materiaalilla aika vähän merkitystä. Luokan sisustus on toisarvoista, koska jokainen osaa kantaa tuoleja ulos ja jumppapalloja sisään. Niiden näkymättömien (ja tärkeimpien) asioiden kantaminen luokkaan on paljon vaikeampaa.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 19.11.2015.

Apua, minusta on tullut ähkijä!

Posted on by
Vastaus

Muistan elävästi, kun teineinä olimme urheilukisamatkalla ulkomailla ja yövyimme perhemajoituksessa. Ystäväni oli majoittunut mukavaan perheeseen, jonka isä kuskaili meitä urheilukentälle ja milloin minnekin. Me, kiittämättömät teinit, emme suinkaan viritelleet kohteliasta small talkia tai ihmetelleet maisemia, ei sinne päinkään. Me laskimme hiljaa perheen isän ähkäisyjä. Ja voi pojat, niitä riitti! Kun pääsimme sadan kieppeille, olimme jo hysterian partaalla. Seuraava ähkäisy sai takapenkin repeämään ja kieriskelimme siellä naurusta ulvoen. Nyt hävettää. Tekisi mieli kirjoittaa anteeksipyyntökirje sille mukavalle sedälle. Vaan enpä taida tietää edes nimeä.

Mutta eipä mitään. Universumi hoitaa näköjään asian puolestani. Se on nimittäin yhtäkkiä salakavalasti ja varoittamatta tehnyt minusta ähkijän. Itse asiassa Ähkijöitten Kuningattaren. Ähkäisen, kun puen kengät. Ähkäisen, kun riisun kengät. Ähkäisen, kun kumarrun. Ähkäisen, kun nousen. Kaikenmaalaiset teinit pääsisivät seurassani sataan ihan heittämällä.

Jostakin luin todella tieteelliseltä vaikuttavan tutkimuksen, jossa todettiin ihmisen olevan vanha, kun hän alkaa ähkiä arkipäiväisissä askareissaan. Mutta minähän en ole siis vanha, koska tämä on pelkkä universumin kosto ja pila siitä teini-iän huonosta käytöksestä. Minulla on nimittäin kovin nuori olo. Lähes kepeä. Ajattelen jatkuvasti nuoria ajatuksia, ihan uunituoreita. Peilistäkin katsoo ihan kohtuullisen nuoren näköinen kuvatus (tosin en näe kovin selvästi enää). Valokuvista joskus ihmettelen, mistä ne ovat siihen sen etäisesti näköiseni mummon repäisseet. Ihan skarpilta näyttää ensin peilissä, ja sitten kamera muuttaa ihmisen ihan toiseksi. Ei ole nykytekniikkakaan ihan moitteetonta.

Mutta ähkimisestä on pakko hankkiutua eroon. Verkkokurssilla tai jollakin vieroitusklinikalla. Kai semmoisia jossakin on. Ja jos ei ole, niin perustakaa sellainen pikimmiten. Minulla olisi sille valmis nimikin: Ähkäisyn Ehkäisy. Toisaalta Dr Phil sanoi aina, että huonot tavat loppuvat vasta, kun ne on korvannut jollakin toisella. Pitäisi siis kehittää jokin muu ääni ähkäisyn tilalle. Vingahdus? Inahdus? Hepskukkuu?

Lopuksi haluan lähettää terveisiä sille mukavalle sedälle Saksaan: Kiitos, että kyyditsit meitä, väsyneitä ja sokerihumalaisia teinejä ympäriinsä. Anteeksi, että nauroimme sinulle. Siitä hyvästä täällä nyt ähkitään muina mummoina! Saat nauraa. Tschüss!

Kiitos, tuntematon kuvaaja ja Siiri Angerkoski, mahtavasta kuvasta!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 9.4.2017

Mikään ei ole kovin tärkeää, paitsi hengittäminen

Posted on by
Vastaus

Opettajaurani alussa ajattelin, että tärkeintä on opettaa lapsille taitoja. Valtavasti taitoja, että pärjäävät sitten elämässä. Tiedon jakaminen oli myös tärkeää. Olisi ollut kauheaa, jos oppilaani eivät olisi aikuisena tienneet, että orava on nisäkäs tai että palokärjellä on punainen päälaki. Silti joka vuosi joku vastasi kokeessa, että orava munii ja että palokärjen tunnistaa siitä, että sillä on kaksi jalkaa ja se osaa lentää.

Viime vuosina olen kokenut jonkinlaisen minivalaistumisen sen suhteen, mikä omassa työssäni on oikeasti tärkeää: Oppilaita on opetettava olemaan läsnä ja hengittämään. Heitä on opetettava viihtymään itsessään, pitämään itseään ja muita hyvinä tyyppeinä ja uskomaan itseensä oppijana. Siinä on opetukseni kivijalka. Siihen päälle voi sitten rakentaa vaikka minkälaista kärrynpyörää ja lauseenjäsennyssessiota – siis ihan kaikkea.

Ekaluokalla aloitamme olemisesta ja hengittämisestä. Päivä alkaa yleensä nenähengityksellä. Joskus hengitämme hyvää mieltä sisään ja pahaa mieltä ulos. Joskus seisten, kädet vatsan päällä, joskus istuen tai lattialla maaten. Jokainen ekaluokkalainen pysähtyy hetkeksi olemaan itsensä kanssa ja tekemään ei-mitään. Harjoitus on aluksi joillekuille turkasen vaikea, melkein mahdoton. Mutta kun siitä tekee kevyesti vapaaehtoista eikä puske ja pakota, nenähengitys alkaakin olla ihan tavallinen ja normaali osa päivää. Nenähengitys sopii melkein mihin tahansa tilanteeseen: päivän aloitukseen, hektisen menon rauhoittamiseen, vaikean asian omaksumisen helpottamiseen, jännityksen ja stressin lievittämiseen, omien tunteiden säätelyyn… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tässä villisti pyörivässä maailmassa vain vauvat osaavat hengittää täydellisesti. Meidän muiden pitää opetella se uudestaan.

Stressinhallintataitona rauhallinen, tietoinen hengittäminen on vailla vertaa. Epäsäännöllinen hengitys sen sijaan pitää stressiä yllä, ja kun tiedämme, mitä pitkittynyt stressi voi saada aikaan, olen entistä vakuuttuneempi, että tärkein tehtäväni on opettaa lapsia hengittämään tietoisesti. Yhdessä hengittely on sitä paitsi hyvällä tavalla yhteisöllinen kokemus, jolla saattaa olla myönteinen vaikutus myös luokan yhteishenkeen.

Vaikeiden tunteiden säätelykin onnistuu paremmin, kun vähän aikaa hengittelee rauhallisesti nenän kautta sisään ja ulos. Aikaisemmat, isommat oppilaani, joiden kanssa ehdin harjoitella hengittämistä kuusi vuotta, kertoivat ihania esimerkkejä tilanteista, joissa he olivat turvautuneet nenähengitykseen vapaa-ajallaan: raivari kotona rauhoittui eikä edennytkään räjähdyspisteeseen, esiintymisjännitys lievittyi soittokoetta ennen, kisajännitys helpottui ennen urheilusuoritusta, pelkotila pimeässä kodissa katosi jne. Huippuhetki oli, kun luokkaan tullessani koko kuudes luokka retkotti pitkin lattiaa tai pulpeteillaan, luokka oli pimennetty, hiljainen musiikki soi (”nenähengitysmusiikkimme”) ja kuului vain vienoa tuhinaa. Oli kuulemma ollut levoton meno, niin porukalla päättivät rauhoittua hengittelemään.

Oppilaitteni vanhemmista kukaan ei ole kritisoinut nenähengitysharjoituksiamme. Keskustelupalstoilla sen sijaan olen saanut jonkin verran lokaa niskaan, kun kuulemma harjoitan luokassani vieraita uskontoja. Nämä kommentit ovat tietenkin ihmisiltä, jotka eivät tiedä luokkani nenähengitysharjoituksista mitään. Hengittämisen opettelu ja mielensä rauhoittaminen eivät mielestäni voi olla minkään uskontokunnan yksityisomaisuutta. Ne ovat kansalaistaitoja, joille on käyttöä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Nenähengitys on sitä paitsi mainio taikasauva: luokan toiminnallisen mekastuksen saa hetkessä zenmäiseen rauhan tilaan – ja opekin jaksaa paremmin.

Kirjavinkkejä:

Minna Martin, Hengitys virtaa

Martin-Seppä-Lehtinen-Törö, Hengitys itsesäätelyn ja vuorovaikutuksen tukena

Daniel Rechtschaffen, Keskittymiskykyä luokkaan

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.11.2017.

Herra Hidas rakastaa kantapään kautta

Posted on by
Vastaus

Oli taas se aika vuodesta, että herra Hidas pakkasi kalastusvälineensä, ukulelensa ja rouvansa autoon ja suuntasi korpeen, sähköttömälle mökille, jossa he jakaisivat yhden huoneen ja ulkohuussin yhden viikon ajan. Elämä hidastuisi, yksinkertaistuisi ja olennainen kuoriutuisi esiin. Pois jäisi kaikki turha sometus, koska ei ollut kenttää eikä akkua voinut ladata, pois kaupungilla ravaaminen ruuvien tai muiden turhuuksien perässä, pois teeveen tylsä tuijottaminen ja penkkiurheilumaratonit. Jäljelle jäisi vain tärkeimmät pikkuaskareet: kalastus, ruoan valmistus ja saunan lämmitys.

Mökillä rouva Impulsiivinen sai pidätellä itseään, ettei olisi kuluttanut puhelimensa akkua heti ensi metreillä. Hänen mieleensä pompahteli koko ajan visioita toinen toistaan upeammista somepäivityksistä: ”Elämää hidastamassa” ja kuvassa kuikkaperhe lipuisi ylväänä ohi. ”Mitäs me rumat ankanpoikaset” ja kuvassa joutsenperhe lepäilisi lahden pohjukassa. Kauneimmista rantakivistä voisi sommitella hiekalle sanan ”loma”, ja koirat pitäisi saada istumaan laiturin päähän auringonlaskun aikaan.

Pikku hiljaa mökkiympäristön yksinkertaiset askareet ja hiljaisuus alkoivat tehdä tehtävänsä. Rouva Impulsiivinen rauhoittui ja alkoi imeä itseensä kivien kauneutta, järven tyyneyttä ja ilman puhtautta – tosin myös valtavia määriä ruokaa, koska mökillä oli aikaa miettiä syömistä ja aika kului hitaasti. Jollakin piti täyttää ne tyhjät tunnit, eikä koko ajan jaksanut käydä mustikassa.

Herra Hitaalle kävi päinvastoin. Hänen perusrytminsä oli hidas sen kaiken arkisen älämölön vastapainoksi, ja nyt kun ympärillä oli vain hiljaisuutta, hän alkoi oudosti aktivoitua. Koska kala ei syönyt, radiosta piti räplätä esiin urheiluselostusta, ukulelella piti soittaa sointuharjoitusmaratoneja ja mökkikuistilla piti punnertaa ja tehdä vatsalihasliikkeitä. Rouva Impulsiivinen ei yllättynyt, koska kolmenkymmenen vuoden jälkeen ei ylläty enää mistään.

Sen sijaan hän pillastui. Että mökkiympäristössä on kuunneltava kuikan huutoa eikä urheiluselostusta. Sängyn päällä on kaulailtava vaimoa eikä ukulelea. Ja ikinä en enää tule tänne ainakaan sinun kanssasi. Herra Hidas odotti, että rouvan mekastus loppuu, ja sanoi sitten: ”Meinasin näyttää sulle yhden kummallisen jutun.” Hän kaivoi sukan alta esiin kovettuneen kantapäänsä, johon oli muodostunut aivan täydellisen sydämen muotoinen rakko. Rouva Impulsiivinen ei ollut ennen saanut yhtä erikoislaatuista rakkaudentunnustusta, mutta pakkohan tuon oli semmoinen olla. Mökillä oli aina jotenkin niin romanttista.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 23.7.2017.

Kallisarvoinen ilo

Posted on by
Vastaus

Miten ihanalta mahtaakaan tuntua, kun janoon nääntymäisillään saa tilkan vettä. Tai miten itkettävän upeaa on maistaa leipäpalaa, vaikka kuivaakin, jos on riutunut nälässä viikkoja. Kummastakaan itselläni ei ole kovinkaan vankkaa kokemusta, vaikka olenkin joskus paastonnut jopa viikon (ja todennut, ettei sovi minulle). Mutta siitä minulla on kokemusta, miten ihanalta tuntuu ilo, pienikin ilo, kun musta murhe ja raskas epätoivo varjostaa elämää.

Joskus kepeämpinä aikoina saatoin hiukan ärsyyntyä joidenkin somekavereideni yltiöpositiivisista hehkutuksista. Ajattelin (kateellisena?), että juu, juu, tajuttiin jo, että sulla on supermahtavaa. Että vähempikin riittäisi. Mutta eihän se ole ollenkaan niin. Koska iloa pitää alleviivata sitä paksummalla tussilla, mitä raskaampia vaiheita käy elämässään läpi – ja mistä minä tiesin, mitä somehehkuttajakaverini kävi juuri silloin läpi (eikä pitäisi haitata minua, vaikka hänellä olisikin keijunkepeää). Koska kaikkeen iloon pitää tarttua kuin hukkuva pelastusköyteen. Enkä nyt tarkoita, että pitäisi hampaat irvessä tanssia hulahulaa, vaikka oikeasti itkettäisi. Tarkoitan kaiken kauniin ja iloisen huomaamista ja siihen hetkeksi takertumista. Koska ilo hoitaa ja ilo kantaa.

Nyt saatat ajatella, että sinun murheesi on sitä laatua, ettei oikein ilo irtoa. Mutta fakta on, että vaikka juuri nyt elämäsi olisi aivan hirveää, siinä on silti aina myös jotakin hyvää. Ja siihen hyvään kannattaa keskittyä, koska se, mihin huomio kiinnittyy, tuppaa lisääntymään. Vaivun itsekin murheen keskellä helposti synkkiin syövereihin ja oikein kierittelen itseäni siellä. Eikä murheita ole tarkoituskaan kieltää tai tukahduttaa, mutta sinne synkkiin syövereihin on elintärkeää päästää myös valoa. Tekee nimittäin tavattoman hyvää tuntea vaihteeksi iloa. Tänään tunsin iloa liikennevaloissa, kun edessäni olevan auton takaikkunasta näkyi pelkästään ison koiran peppu ja villisti vispaava, iloinen häntä. Eilen tunsin iloa, kun löysin koiralenkillä sydämenmuotoisen kaarnanpalan. Tunsin iloa myös poimiessani mustikoita loputtomassa mustikkameressä. Tai luonnonkukkakimpusta. Kauniista auringonlaskusta. Uudesta kesämekosta. Herkullisesta kakusta. Siivotusta kodista. Koiran temmellyksestä. Hyvästä kirjasta. Kauniista biisistä.

Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!

~ Eeva Kilpi ~

Kiitos, Hippu!

Posted on by
Vastaus

Elämäni koira on poissa. Suru ja ikävä pyyhkivät yli aaltoina, mutta niiden rinnalle on tullut kiitollisuus siitä, että saimme elää niin monta vuotta yhdessä. Kiitos, että olit niin mahtava persoona. Kiitos, että toit elämäämme niin paljon iloa ja rakkautta. Kiitos, sinä viisas, erityinen ja hyvin topakka pieni terrieri.

Sinä rakastit leikkimistä, omia ihmisiäsi, Hurria, palloja, keppejä, Ikean rottia, agilitya, vesiroiskeita, metsässä samoilua, kyljessä kyhnäämistä, hellettä, aurinkoa – ja syömistä. Pohjaton rakkautesi syömiseen oli koitua kohtaloksesi jo aiemmin tänä vuonna, kun muovisen lelukoiran takapää jumittui ohutsuoleesi. Lelunpoisto-operaatio onnistui vastoin ennakko-odotuksia ihmeellisen hyvin ja toivuit siitä vielä ihan ennallesi. Monta kertaa aiemminkin olimme joutuneet jännittämään syömistesi seurauksia: suklaata, ksylitolipurkkaa, muovisia hammastikkuja ym. Eikä niitä jätetty koskaan ulottuvillesi. Emme vain aluksi hoksanneet, että osasit avata vetoketjut hampaillasi tai järsiä laukun kylkeen reijän saadaksesi haluamasi. Melkein kaikkien ulkoiluvaatteitteni taskuissakin on iso reikä. No, itsepä jätin koirannameja taskun pohjalle ja vaatteita lojumaan… Enää se ei harmita, koska nyt rakastan noita reikiä. Niissä kaikissa lukee ”terveisin Hippu”.

Kaikki koirat eivät rakasta musiikkia, mutta sinä nautit silmin nähden, kun joku perheestä soitti ja lauloi. Tosin pakenit paikalta heti, jos soitto tai laulu takkusi eikä soljunut vaivattomasti. Kerran katsoimme porukalla Idols-karsintaa, kun yhtäkkiä aloit ravistella korviasi voimakkaasti ja sitten otit hatkat. Samaan aikaan tajusimme, että kilpailijahan lauloi reippaasti nuotin vierestä. Somat pystyt korvasi olivat siis myös absoluuttiset sävelkorvat (ainakin meidän mielestämme).

Tunnetilojen aistimisessa olit aivan omaa luokkaasi. Tiesit aina, kuka kaipasi lohdutusta ja senkin, milloin keskustelusta oli kehittymässä riita. Kerrankin pakenit parisängystämme parvekkeelle, koska olimme kehittämässä kevyestä sanailusta kunnon riitaa. Pakosi havaittuamme riita suli lopulta nauruksi. Eli olit aika pätevä parisuhdeterapeuttikin!

Kissoja, elävää tulta ja urheilukisoja et koskaan oppinut sietämään. Urheilukisojen meteli ja etenkin kotikatsomon kannustus olivat sinulle liikaa. Onneksi niitä pääsi kotona pakoon yläkertaan. Kun urheilua alkoi olla liikaa myös minulle, tulin seuraksesi nuuhkimaan ihania popcornin tuoksuisia tassujasi. Voi olla, että olen keksinyt tämän itse, mutta muistan kuulleeni, että onnellisen koiran tassut tuoksuvat popcornille. 

Elit täyttä elämää viimeiseen päivääsi asti. Toiseksi viimeisenä päivänäsi (karvaa vaille 16 ja puoli vuotiaana) leikit vielä häntä villisti heiluen, teit tavallisen iltalenkin (jolla löysit metsämansikoita) ja nukuit yösi rauhallisesti polvitaipeisiini käpertyneenä, kuten aina. Aamulla takajalkasi eivät sitten yhtäkkiä kantaneetkaan. Lähdimme eläinlääkäriin raskain mielin, viimeiseen matkaasi varautuneina. Kun mies käynnisti auton, radiosta alkoi soida Eric Claptonin Tears in heaven. Silloin viimeistään tiesin, että yhteinen matkamme täällä maan päällä oli päättymässä. Kiitos, sinä pieni, ihmeellinen koira! Teit monen elämästä onnellisempaa pelkällä olemassaolollasi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 4.8.2019