Vieraillessani tyttären luona Helsingissä kävelimme parin tatuointiliikkeen ohi. Mietimme huviksemme maailman parasta tatuointia. Millainen kuva olisi merkityksellinen, kaunis ja elämää kestävä? Mikä lause olisi totta ja toimiva elämän kaikissa käänteissä? Ilmaan sinkoili hyviä, huonoja ja hulluja ehdotuksia, mutta yksi erottui joukosta: ”Tämäkin menee ohi.”

Lainauksen alkuperästä on monia tarinoita, joissa kaikissa on sama perusidea. Yhden version mukaan eräs itämainen kuningas oli hyvin turhautunut elämäänsä. Hänen mielialansa vaihteli jatkuvasti euforisen onnen kukkuloilta epätoivon syövereihin, ja hän koki olevansa kovin rauhaton. Niinpä hän kutsui luokseen vanhan ja viisaan kyläläisen, jota pidettiin valaistuneena. – Haluan olla kuten sinä. Haluan tasapainoa ja rauhaa elämääni ja maksan siitä ihan mitä tahansa, kuningas pyysi. – Voin auttaa Teitä, mutta sisäinen rauha on niin mittaamattoman arvokasta, ettei edes Teillä, hyvä kuningas, ole riittävästi omaisuutta sen ostamiseen. Siksi haluankin antaa sen Teille lahjaksi, jos sallitte, viisas mies sanoi. Kuningas suostui, ja viisas mies poistui paikalta. Viikkojen kuluttua hän palasi mukanaan kultasormus, johon oli kaiverrettu teksti: ”This too shall pass.” Kun kuningas ihmetteli, miten sormus liittyi mihinkään, viisas mies kehotti kuningasta kantamaan sormusta aina mukanaan ja vilkaisemaan sitä ennen kuin tuomitsisi tapahtumia mihinkään suuntaan. – Niin saat kaipaamasi rauhan.

Ensi lukemalta sormuksen lause kuulosti pessimistin peruskauralta: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vastustelin koko lauseen järkevyyttä: En tosiaankaan halua ihanissa juhlissa kiinnittää huomiotani niiden loppumiseen! En halua kakkua syödessäni ajatella sen loppumista… paitsi että hetkinen! Kun hyvänä hetkenä muistaa, ettei se jatku ikuisesti, siitä ilostahan haluaa imeä kaiken irti. Pienistäkin arjen hetkistä haluaa nauttia täysillä, kun muistaa, että jonakin päivänä asiat ovat aivan toisin. Paras nauttia nyt, kun hetki on tässä. Toisaalta taas raskaissa elämän vaiheissa jaksaa paremmin, kun muistaa, että tämäkin murhe jää joskus taakse. Koska kaikki jää.

Parikymmentä vuotta sitten anoppini lausahti jotakin samantapaista, kun näki väsymykseni kolmen pikkunaperon äitinä. Hän yritti lohduttaa viisaasti sanomalla, että ihan kohta tuokin vaihe on ohi, ja sitten muistelisin kaiholla näitä elämäntäyteisiä aikoja. Väitin varmaankin vastaan, koska silloin tuntui, että yksi päiväkään ei ikinä muutu yöksi, eikä koskaan tule hiljaisuutta, enkä koskaan saa nukkua tarpeeksi. Anoppini oli tietenkin oikeassa: nyt muistelen kaiholla niitä aikoja, kun päivät olivat täynnä naurua, itkua, touhua ja tohinaa, pienten jalkojen töpsötystä ja pulleita käsivarsia kaulallani. En muista enää väsymystä enkä raastavaa kaipausta omaan aikaan, edes semmoiseen, että olisi hetken kuunnellut ajatuksiaan. Muistan aurinkoiset hiihtoretket jäällä, kuumat kaakaot termarissa, pahvinaamarien askartelun huvin vuoksi, lettukekkerit ja riemun, kun lettu lensi ilmassa ympäri, muistan satuhetket sängyn päällä ja säkenöivät Spice Girls –esitykset. Kaikki todellakin menee lopulta ohi.

Nyt on pohdittavana enää, mihin tuon tatuoinnin ottaisin. Tällä hetkellä ykkössuosikkini on käsivarsi. Jos ikuistaisin lauseen käsivarteeni, muistaisin joka kerta, kun halaan jotakuta, että tämäkin halaus on ainutkertainen. Keskittyisin halaukseen erityisellä hartaudella, koska muistaisin, että tämäkin hyvä hetki on kohta historiaa. Tai kun ripustaisin pyykkejä, silittäisin koiraa, lämmittäisin saunaa. This too shall pass.

Ihan alkajaisiksi tatuoin tuon lauseen mieleeni. Jos se tuntuu siellä hyvältä vielä vuoden päästä, saatan ostaa itselleni ikimuistoisen synttärilahjan. Ellen sitten vuodessa satu valaistumaan ja oivaltamaan, että tatuoinnin tarve meni ohi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden Blogiyhteisössä 11.3.2016