Äidin opetukset

Sain elämältä lahjaksi kolme ihanaa tytärtä ja tehtäväkseni kasvattaa heidät aikuisiksi parhaan kykyni mukaan. Kaikki kolme ovat nyt aikuisia, ja tehtäväni niiltä osin paketissa. Muistan ajatelleeni esikoista odottaessani, että meistä tulee varmaan ihan erinomaiset vanhemmat. Ollaan kuitenkin kasvatustieteiden maistereita molemmat. Hah. Aika äkkiä selvisi, että maisterin papereille ei ole lapsiperhearjessa paljon käyttöä. Ehkä jotkut oksennukset olisi voinut niillä kiireessä pyyhkiä. Muuten mentiin kuin auton rattiin heitetyt ensikertalaiset tuntemattomalla tiellä, jossa eteen hyppää koko ajan erilaisia ylläreitä: hirviä, pupuja, keijuja, ilmapalloja, kaatuvia puita, huikeita maisemia, tähtisadetta ja viistoräntää.

Lohdullista on kuitenkin se, että en olisi voinut olla parempi äiti. Koska jos olisin voinut olla, olisin ollut. Tein parhaani niillä eväillä ja voimavaroilla, mitä silloin oli (kuten kaikki äidit). Rakastin maailman eniten (ja rakastan vieläkin), mutta sekään ei tietenkään estänyt tekemästä virheitä. Äitiyden paradoksi on se, että yrittää tarjota omalle lapselleen kaikkea sitä, mitä itse olisi tarvinnut ja halunnut lapsena. Mutta lapsipa onkin ihan eri ihminen erilaisine tarpeineen ja toiveineen, eikä niistä oikein ota selvää ennen kuin on liian myöhäistä. Sitten tämä lapsi kasvaa äidiksi tai isäksi ja haluaa antaa omalle lapselleen sitä, mikä on parasta, mutta sepä lapsi tarvitsisikin taas jotakin ihan muuta – ja näillä mennään sukupolvesta toiseen. Äitiydessä kukaan ei voi siis onnistua virheettömästi. Mutta epätäydellinenkin äiti voi rakastaa niin, että melkein halkeaa – ja antaa ikimuistoisia neuvoja elämän varrelle.

Kysyin aikuisilta lapsiltani, mitkä elämänohjeeni tai neuvoni ovat jääneet lapsuudesta mieleen. Toivoin tietysti, että he muistaisivat joitakin aforismin tapaisia viisauksia, joita jakavat sitten eteenpäin ja joista olisi apua elämän kivikoissa. No, eipä tullut aforismeja. Jostakin syystä lapset muistavat ikuisesti ihan eri asioita kuin olit tarkoittanut. Sensuroimaton lista opetuksistani, olkaa hyvät:

  1. Maa hohkaa kylmää. (Lausuttiin keväisin ”saako olla ilman hattua, takkia, sukkia jne.” -pyyntöihin mantran tavoin.)
  2. Ihmisellä ei saa olla kahta saman kauden takkia. (No hei, eteinen oli pieni ja meitä oli monta….)
  3. Rakkaudella ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa. (Tämä liittyi fiksumman kuuloiseen keskusteluun tahtomisesta ja sitoutumisesta, mutta vain yksi outo ja irrallinen lause jäi mieleen.)
  4. Kotiin saa aina tulla. (No todellakin!)
  5. Kotoa lähtiessä on aina sanottava heipat. (Tästä piti pitää ihan perhekokous, kun teinit alkoivat livahdella vaivihkaa.)
  6. Tyhjästä voi aina nyhjäistä. (Tästä olen pikkuisen ylpeä. Olen vieläkin taitava kehittämään kelpo aterian tyhjältä näyttävästä jääkaapista – ja tyttäristäkin näyttää tulleen hävikin minimoimisen mestareita!)
  7. Ei kannata nukkua sukat jalassa, koska varpaiden väliin kasvaa sieniä. (Oumaigaad. Ja vain koska en itse halua nukkua sukat jalassa.)
  8. Kaikkea voi haluta, mutta kaikkea ei voi saada. (Lasten inhokki – ja ehkä siksi selkäytimiin tatuoitunut.)
  9. Aina löytyy keinot siihen, mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi. (Tämmöisiä kuvittelin jakaneeni vasemmalle ja oikealle jatkuvasti, mutta ehkä sanoinkin vain tämän yhden.)

Tuota listaa tekisi mieli viilata monin tavoin, mutta ainakin kaksi ohjetta haluaisin siihen vielä lisätä:

10. Kuuntele kehoasi, se on aina oikeassa.

11. Sinä riität ihan sinuna – ja se on paras lahjasi maailmalle.

Oman äitini opetuksista on kiillottunut klassikoiksi kaksi vahvaa: ”Ei se nyt niin nokonuukaa ole” ja ”asioilla on tapana järjestyä”. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä viisaammilta nuo ohjeet kuulostavat. ”Ei se nyt niin nokonuukaa ole” tarkoittaa suomeksi oikeastaan, että älä stressaa mistään. Koska mikään ei ole kovin nokonuukaa. Ja sitä paitsi asioilla on tapana järjestyä, joten miksi stressaisit. En väitä oppineeni tuota vieläkään kovin hyvin, mutta koko ajan paremmin.

Ehkä omista ohjeistanikin jää jälkipolville elämään pari klassikkoa – mutta jos saisin toivoa, niin jotkut muut kuin kohdat 3 ja 7. Hyvää ja armollista äitienpäivää kaikille äideille ja äitien lapsille! ❤️

Kiitos, äiti!

Sinä synnyit sodan jälkimainingeissa. Suomessa elettiin kovia ja köyhiä aikoja. Suomi piti saada nousuun, ja jokaisen panos oli tärkeä. Reippaus nousi arvoista tärkeimmäksi, hopealle kiri ahkeruus ja pronssia olisi varmaankin saanut sinnikkyys. Sinusta kasvoi reipas, sinnikäs ja ahkera suomalainen, joka meni naimisiin 18-vuotiaana ja tuli äidiksi 19-vuotiaana. Silloin synnyin minä, ja parin vuoden päästä pikkuveljeni. Kasvoin reippaiden ja kunnollisten arvojen perheessä, jossa retkeiltiin, leivottiin, marjastettiin, melottiin ja hiihdettiin. Ja korjattiin itse ihan kaikki. Olet vieläkin, yli 7-kymppisenä, tavattoman reipas. Olet ollut korvaamaton apu lastenhoidossa, juhlien järjestämisessä ja koirien hoitamisessa (isä toki myös).

Kiitos, äiti, reippaudesta. Joskus kapinoin kovasti päälleliimattua reippauttani, joka ajoi minut suorittamaan elämää ihan hampaat irvessä. Kuvittelin oikeasti olevani todella reipas ja ahkera, koska äitinikin on, vaikka todellisuudessa olen parantumaton fiilistelijä ja taivaanrannanmaalari – en siis ollutkaan samanlainen kuin äitini. Kun oikea luontoni kirkastui itselleni, ja annoin suorittajaminälle potkut, tajusin, miten paljon hyötyä reippauskasvatuksesta on itselleni kuitenkin ollut: Opin rakastamaan liikuntaa ja fyysistä rasitusta. Sitä ihanaa tunnetta, kun lihakset uupuneina ja aivot paljosta hapesta pökertyneinä saa kellahtaa pehmoiseen petiin. Opin selviytymään ison perheen arjesta. Opin olemaan ahkera liisa, kun sellaista tarvitaan, vaikka luontoni kiskoisi fiilistelyn suuntaan. Mikä haahuilija olisinkaan toisenlaisen äidin tyttärenä!

Kiitos, äiti, kauneudentajusta. Lapsuuskodissani on aina panostettu kattauksiin. Joulun ja pääsiäisen ajan aterioilla (ja pienempinäkin juhlapäivinä) olet aina taitellut servetit kauniisti, asetellut kukkia tai muita koristeita, sytyttänyt kynttilät ja tarjonnut juhlavaa ruokaa. Vähillä rahoilla onnistuit loihtimaan lapsuuteeni juhlatunnelman vaikka tyhjästä.

Kiitos, äiti, uteliaisuudesta. Se on onneksi asia, jonka olen perinyt sinulta. Uteliaisuus elämää kohtaan saa sinut yhä innostumaan uusista asioista, kuten nyt vaikka somesta. Päivität sujuvasti sekä Facebook- että Instagram-tiliäsi, kommentoit WhatsAppissa näppärästi emojeilla, ja koronakaranteenin aikana olet oppinut käyttämään jopa Zoomia! Luet ahkerasti, käyt kirjallisuuspiirissä, ilahdutat yksinäisiä vanhuksia ja opetat maahanmuuttajille suomea. Olen tavattoman ylpeä sinusta, äiti!

Kiitos kahdesta elämänviisaudesta, joita hoit koko lapsuuteni – ja taidat sanoa vieläkin: “Asioilla on tapana järjestyä” ja “Ei se nyt niin nokonuukaa ole”. Ensimmäistä huomaan hokevani itsekin omille lapsilleni, ja toista pyrin toteuttamaan koko ajan paremmin. Suorittajaminäni vihasi tuota “Ei se nyt niin nokonuukaa ole” –lausetta, koska kaikenhan piti olla täydellistä! Lause soti kaikkia pyrkimyksiäni vastaan, kunnes annoin periksi ja tajusin, että viisaus piili juuri siinä: kaiken ei tarvitse aina olla niin justiinsa. Kiitos, äiti, viisaudestasi.