Tag Archives: aitous

Tyttö, joka halusi olla Tarzan

Posted on by
Vastaus

Synnymme eheänä ja kokonaisena persoonana, mutta pikkuhiljaa alamme piilottaa sitä osaa itsestämme, joka ei saa ihailua ja hyväksyntää. Kuvittelemme, että mitä pontevammin pyrimme eroon varjopuolestamme, sitä täydellisemmiksi tulemme. Olo on vimmatusta ponnistelusta ja suorittamisesta huolimatta eksynyt ja onneton, koska visusti kätketty varjominä on olennainen osa kokonaisuutta. Ilman varjoa valokaan ei ole todellista.

Varjonsa voi löytää menemällä häpeää kohti: varjon esiin pilkahdus aiheuttaa nimittäin yleensä häpeää ja kiirettä vahvistaa suojauksia. Tai sitten voi miettiä asiaa muiden ihmisten kautta: se, mikä muissa ärsyttää, on piilossa sinussa. Itse olin aivan hukassa varjoni kanssa. Niin hukassa, että eräällä aiheeseen liittyvällä kurssilla julistin reippaalla äänellä, että ei mulla mitään varjoa ole, olen ihan aito ja kokonainen. Hah. Silloin en vielä tiennyt olevani varjon piilottamisen priimusmaisteri.

Lapsena ahmin Tiina-kirjoja, Viisikoita ja Tarzaneita. Imin niistä vinkkejä, kuinka olla rohkea, reipas ja aikaansaava. Runotyttö Annat jätin varmuuden vuoksi hyllyyn, koska niistä pelkäsin saavani huonoja vaikutteita reippaalle minälleni. Siihen aikaan maailmassa poikia arvostettiin avoimesti tyttöjä enemmän, joten paras kehu, jonka muistan, oli ”sinähän kiipeät kuin pojat”. Pojat olivat mielessäni reippauden perikuvia. Tästä pienessä päässäni päättelin, että olemalla poika, olisin siis jotakin paljon parempaa (ja nössö varjoni ehkä ymmärtäisi vihdoin pysyä hiljaa). Siispä reippaisiin muutostöihin. 

Leikkautin pitkän tukkani puliksi, pukeuduin farkkutakkiin, farkkuihin, lippikseen ja pitkävartisiin mustiin kumisaappaisiin. Nimeni muutin tietenkin Pauliksi. Muutosta helpotti se, että paras ystäväni lähti mukaan leikkiin (joka todellisuudessa oli itselleni vakavaa varjon nujerrustyötä). Muutos oli niin vakuuttava, että meitä puhuteltiin pojiksi kaupoissa ja missä ikinä liikuimmekaan. Koulussakin välituntivalvoja hääti meidät tyttöjen välituntipihalta pois (siihen aikaan oli käsittämättömät erilliset välituntipihat tytöille ja pojille) ja urheilutalolla pukuhuoneellinen tyttöjä alkoi kirkua, kun astuimme sisään. Poikavaiheeni kesti kaksi vuotta. Ei siis mikään pikkujuttu. Tytöksi muuttuminen tapahtui silti aivan omasta halustani, kun ihastuin tulenpalavasti luokkalaiseeni poikaan. Yhtäkkiä tyttönä oleminen tuntuikin parhaalta ikinä. 

Ihailin reippaita ihmisiä, ja koin itseni siedettäväksi vain silloin, kun olin ollut jotenkin erityisen reipas tai rohkea. Reippaus oli mielestäni elinehto. Eihän elämästä voinut selvitä olematta reipas. Sitten sain erityisherkän lapsen, joka ei halunnut olla reipas (paitsi välillä Peppi-peruukki päässä). Tuo lapsi oli kaikessa herkkyydessään ja arkuudessaan superihana ja rakastettava (kuten muutkin lapseni), ja kaikki reippaushöyryämiseni joutuivat uuteen tarkasteluun. Entä jos reippaus ei ollutkaan elinehto? Entä jos reippaus olikin pelkkä suojapanssari? 

Perheeseeni tarvittiin vielä yksi ihana ja erityisherkkä koira (ja sen ymmärtäminen) ennen kuin uskalsin katsoa kohti omaa varjoani. Tervetuloa herkkyys. Tervetuloa aito minä. Hienoa vihdoin tutustua. 

Kirjavinkki: Deepak Chopra, Varjominä

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 30.9.2018.

Kuka oikeasti olitkaan?

Posted on by
Vastaus

Ihmisen elämä on jännä paradoksi. Ensin sitä syntyy ainutlaatuisena, aitona itsenään tänne maailmaan ja on aivan täynnä rakkautta. Sitten jo aika pienestä pitäen sitä alkaa piilottaa itsestään piirteitä, joita arvelee muiden pitävän epäsopivina tai kummallisina. Siihen päälle tulee vielä kaikenmaailman roolit, jotka kokee tarpeellisiksi ja käteviksi eri tilanteissa, roppakaupalla elämän potkimia kolhuja ja paksu panssari niiden piilottamiseksi, ja sen varmistamiseksi, ettei enää sattuisi niin kovaa.

Sitten sitä onkin valmis elämään aikuista elämää. Ei enää niin kauhean täynnä rakkautta, koska rakkaus on mennyt piiloon jonnekin lapaluiden alle tai kainalokuoppaan sitä kaikkea feikkaamista ja roolipeliä. Rakkaus kun elää ja voi hyvin vain rehellisyydessä ja autenttisuudessa. Aikuinen ihminen miettii, että mikä tässä nyt mättää, kun on kovalla työllä hommattu ammatit ja roolit ja semmoinen kuori, ettei juuri mikään enää satuta. Ja silti on koko ajan paha olla.

Henkinen kasvu alkaa, kun uskaltaa ruveta purkamaan noita suojamuureja ja suostuu katsomaan, kuka olikaan se viisas lapsi, joka tiesi enemmän kuin ymmärsi. Kuka minä oikeasti olinkaan? Mitä kohti minun pitikään kulkea? Mistä kaikesta minun pitikään ravistella itseni irti? Kaikkia rooleja ja suojamuureja ei tietenkään tarvitse hyvästellä lopullisesti. On tilanteita, joissa niitä tarvitaan ja niiden taakse suojautuminen on pelkästään fiksua. Mutta koko elämää ei kannata niiden takana piileksiä. Jää nimittäin eräs tärkeä tyyppi kohtaamatta. Sinä. Se oikea ja alkuperäinen.

Suojamuurien purkaminen ei ole mitään hauskaa rymistelyä. Se on hidasta ja häpeän täyteistä aikaa. Voinko oikeasti olla näin näkyvä? Tämmöisenä? Mitä muutkin tästä ajattelevat? Nyt ne varmaan luulevat, että yritän… jotain. Onneksi ne muurit eivät luhistu yhdessä yössä. Se voisi olla tuhoisaa. Niitä puretaan pala kerrallaan, joskus voi rysähtää kokonainen seinä, joskus irtoaa vain pikkuhippunen. Jossakin kohtaa purkutyötä valo alkaa paistaa suoraan ytimeesi. Silloin tajuat olevasi oikealla tiellä, jolta ei ole enää paluuta.

Inspiraation tähän pohdintaan sain omasta, vanhasta päiväkirjastani, johon olen 11-vuotiaana rustannut oheisen, liikuttavan osuvan runon:

Kuvaksi valitsin sellaisen, jota en alun perin edes halunnut mukaani lapsuuden kodistani, koska näytin siinä nyhveröltä ja säikähtäneeltä. Nyt katson kuvaa eri silmin. Mielestäni olen kuvassa aivan paljaana ja aitona, ilman suojauksia. Pohjattoman kiinnostava matka mielen amatööriarkeologina jatkuu. Tulee ihan mieleen suunnistuskisat, joissa joskus nuorena toikkaroin eksyksissä, ja joissa lähtö ja maali olivat samalla viivalla. Paitsi että tämä matka on tuhat kertaa kiinnostavampi.

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 22.4.2018.

Rohkeus ei ole pelon puutetta

Posted on by
Vastaus

Näin kerran Koirakuiskaaja-ohjelmassa jakson, jossa arasta ja kaikkea mahdollista pelkäävästä koirasta yritettiin kouluttaa iloista ja rohkeaa. Koiraa on turha viedä psykoterapiaan tai sanoa, että ei tässä ole mitään pelättävää. Kun koira pelkää, niin se pelkää. Koiran häntä on se indikaattori, joka paljastaa koiran tunnetilan. Pelokkaan koiran häntä on koipien välissä, iloisen ja huolettoman häntä heiluu korkealla (hiukan yleistäen). Tuossa Koirakuiskaaja-jaksossa pelokkaan koiran häntään kiinnitettiin naru, joka nosti hännän korkealle. Aikansa naru hännässä kuljettuaan koira alkoi muuttaa käytöstään. Sen ryhti koheni, se alkoi tutkia ympäristöään kiinnostuneena – ja lopulta häntä alkoi pysyä ylhäällä ihan itsestään. Mitä tapahtui? Koira alkoi ”esittää” rohkeaa, ja pelko kaikkosi.

Elämä tarjoilee meille rohkeuskouluja pitkin matkaa. Yksi omistani alkoi 9-vuotiaana, kun menetin yhtäkkiä sujuvan puhekykyni ja aloin änkyttää hallitsemattomasti. Joidenkin opettajien mielestä se oli niin kiusallista kuultavaa, että he vapauttivat minut kokonaan vastaamisesta ja ääneen lukemisesta (ehkä he kuvittelivat tekevänsä minulle palveluksen). Esitelmien pitoa osui kohdalleni silti painajaismaisen paljon. Minä änkytin, luokka nauroi ja matki, eivät tietenkään kaikki, mutta liian moni. Yläasteella opo kehotti hakeutumaan sellaiseen ammattiin, jossa ei tarvitsisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa. Jei, juuri sitä, mistä en ainakaan haaveillut.

Aloin pelätä julkista puhumista kuollakseni. Siitä huolimatta jokin vastustamaton voima työnsi minua opettajankoulutukseen, puheammattilaiseksi. Halusin sitä niin paljon, että oli pakko alkaa esittää rohkeaa. Häntään kiinnitettynä naruna toimi mantra, jota jankutin itselleni lakkaamatta: ”Osaan puhua sujuvasti ja olen hyvä opettaja.” Aloin uskoa uuteen identiteettiini ja minusta tuli kuin tulikin opettaja. Ei niin hyvä kuin haaveilin, mutta riittävän hyvä. Ja sellainen, jonka luokassa virheille ei naureta eikä kenenkään puhevikaa matkita.

Kesällä luin Nelson Mandelan mielenkiintoisen elämäkerran. Mandelaa pidetään rohkeuden esikuvana, mutta juuri hän kertoo usein vain esittäneensä rohkeaa. ”Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta.”  Kirjassa minua puhutteli eniten lause: ”Esitä sitä, joka haluaisit olla.” Ensin ajattelin, että mitä feikkiä. Sitten hokasin, että aitouden ydinhän onkin usein pelkojen ja haitallisten uskomusten takana piilossa. Kenenkään aitous ei nimittäin ole pientä ja säälittävää, vaan valoisaa ja kaunista. Piilotettu aitous suorastaan vaatii, että alat esittää sitä, joka jo haluaisit olla. Sitä, joka sinun kuuluukin olla. Ehkä yksi elämän tarkoituksista onkin tulla aidoksi itseksi ja lakata pelkäämästä. Nyt on sinun vuorosi loistaa.

Kuva Pixabaysta.

Puhutteleva paljaus

Posted on by
Vastaus

Tänään ihailin metsälenkillä marraskuisia paljaita puita, kauniita, puhtaita runkoja ja hentoja, huurteisia heinänkorsia. Koko ajan vaivasi, että marraskuisella metsällä tässä silmieni edessä oli jotakin sanottavaa. Siinä se seisoi puhuttelevana ja hiljaisena, paljaana ja levollisena. Ja yhtäkkiä valkeni.

Marraskuulla ja kivillä on ollut minulle asiaa koko elämäni. Olen keräillyt kiviä, ihaillut, kuvannut ja silitellyt. Kivet ovat kutsuneet minua pysähtymään ja rauhoittumaan. Marraskuu tekee samaa. Se on tuntunut joka vuosi lempeältä syliltä, johon tekisi mieli käpertyä, mutten ole oikein ymmärtänyt, miksi. Marraskuu lepää omassa rauhassaan vailla suorituksia tai yrittämistä, se ei viserrä eikä viekoittele, ei leisku eikä lepata. Marraskuu on. Ja minunkin pitäisi.

Marraskuun paljaus muistuttaa aitoudesta. Omana, paljaana itsenä oleminen riittää. Ei tarvita ihmeellisiä suorituksia tai satoja tykkäyksiä, että olisi rakastettava. Levollinen, riisuttu marraskuu vetää minua puoleensa. Samoin tekee ihminen, joka on marraskuun kaltainen, ei synkkä (koska minun marraskuuni ei ole synkkä), vaan paljas, aito ja levollinen. Kun ihminen oppii marraskuulta sen, minkä marraskuu aina tulee meille opettamaan, alkaa elpyminen, omaksi itseksi kasvaminen ja omassa itsessään lepääminen.

Kesän kauneus on helppoa, samoin kimmeltävien hankien tai hehkuvan ruskan. Marraskuun kauneus on syvempää laatua, se näyttää, mitä on kaiken alla. Koristelematon totuus, karu kauneus, jonka paljaudessa on jotakin pyhää. Ihmisissäkin minua on alkanut viehättää karumpi, elämän muovaama kauneus. Sellainen, josta huokuu aitous ja itsessään lepääminen. Sellaiseen ihmiseen kauneus tarttuu kuin huurre heinänkorteen. Marraskuinen kauneus.

Marraskuu on niin viisas, että siitä pitäisi tehdä ihmiskunnan esikuva. Marraskuisuus olisi kehuista kaunein. ”Siinä vasta marraskuinen tyyppi”, sanottaisiin ja tarkoitettaisiin levollista ja aitoa ihmistä. Tyyppiä, joka ei yrittäisi esittää eikä suorittaa. Olisi vain. Ihan niin kuin marraskuu. Ihanaa marraskuuta, tyypit!

Julkaistu Kodin Kuvalehden blogiyhteisössä 21.11.2018.